9. toukokuuta 2017

TAHDON TAAS KIRJOITTAA RUNOJA

IMG_0883

Heräsin viimeyön aikana yhteensä kolmesti. Ensimmäisen kerran heräsin seitsemän minuuttia yli yhden ja katselin hetken pimeyttä asuntoni kaikuessa hiljaisuuttaan, toisen kerran heräsin kahdeksan minuuttia ennen aamuneljää ja join lasillisen vettä, mutta herätessäni kolmannen kerran minuuttia vailla aamukuutta en enää nukahtanutkaan. Kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan valoisassa asunnossani ja vain hetkeä myöhemmin nousin sängystä keittääkseni itselleni teetä, sillä tunsin itseni äärimmäisen levottomaksi, minun oli vain pakko saada tehdä jotain. Tavallaan se on ollut vallitseva tunne viimeisimmän kuukauden ajan ja uskon sen johtuvan tästä viimein koittaneesta keväästä, auringonsäteiden tunkeutuessa aamuisin verhojen lävitse tunnen olevani täynnä jotain sellaista, jonka tahtoisin kirjoittaa ulos, tunnen olevani täynnä jotain sellaisia, jonka tahtoisin tallentaa valokuviin kävellessäni keskustassa aamuisin, täynnä jotain sellaista, jonka tahtoisin kertoa teille keskeneräisin lausein ja merkityksellisin valokuvin.

Tahtoisin opetella vihdoin soittamaan ukulelea kunnolla, mutta tahtoisin myös istua niinä aamuyön ensimmäisinä tunteina tanssittamassa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, tahtoisin opetella jotain sellaista, mihin ensin menettäisin hermoni. Tahtoisin herätä aamulla soittamaan akustista kitaraa auringonsäteiden häikäistessä silmiä, tahtoisin laulaa varovaisesti tärkeimpiä sanoja ja kuunnella sitten vain hiljaisuutta, sitä sellaista, minkä musiikki jättää jälkeensä. Tänään ymmärsin kuitenkin, että enemmän kuin mitään tahtoisin kirjoittaa taas runoja, nimittäin keitettyäni aamulla itselleni teetä kuulin niin käsittämättömän kaunista ja inspiroivaa musiikkia, etten voinut kuin pysähtyä. En voinut voinut kuin pysähtyä täysin sanattomana, kun löysin biisin nimeltä Vapaudesta, jonka esittää yhtye nimeltä Platoninen vuosi, jonka ensimmäinen ep näkee päivänvalon myöhemmin tällä viikolla. Sen lisäksi, että kyseinen biisi on yksinkertaisesti uskomattoman kaunis ja sen sanat ovat jollain hauraalla tavalla äärimmäisen vahvat, se inspiroi minua aamulla juodessani vaniljateetä juuri niin suunnattoman vahvasti, että ehkä ensimmäistä kertaa vuoteen tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa keskeneräisiä lauseitani runomuodossa, minun oli pakko saada kirjoittaa, minun oli pakko saada purkaa määrittelemätön tunnemassa rintalastani alta runomuotoon.

IMG_0864

Minun oli pakko ja siksi kaivoin iltapäivällä kirjahyllystäni vanhan mustan runokansioni, joka sisältää kymmenen kokonaista vuotta elämästäni, keskeneräisiä lauseitani kymmeneltä vuodelta, loputtomalta tuntuvaa melankoliaa jostain hauraasta sydämestäni ja naiiveja sanoja rakkaudesta, josta en kuitenkaan tiennyt mitään. Istuin lattialla ja luin jokaisen kirjoittamani lauseen, jokaisen varovaisen sanan ja jokaisen hiljaisen avunhuudon, enkä osannut kuin miettiä, ettei mikään muu kertoisi elämästäni paremmin kuin tämän mustan runokansion sisältö, mikään muu ei kertoisi yhtä rumasti ja kaunistelematta kahdeksan vuoden takaisesta elämästäni, mutta mikään muu ei myöskään kertoisi yhtä kauniisti elämäni onnellisimmista hetkistä. Mikään muu ei kertoisi yhtä rehellisesti, mietin ja kirjoitin sitten ensimmäistä kertaa vuoteen keskeneräisistä lauseistani jotain kokonaista. Jotain sellaista, mitä en uskaltaisi jakaa kenellekään, mutta sellaista, millä on itselleni enemmän merkitystä kuin yhdelläkään kauniin kiertoilmaisuin kirjoitetulla blogitekstillä, vaikka näitäkin tekstejä minä rakastan tavallaan koko sydämestäni, niitä huonoimpiakin.

IMG_0889