14. marraskuuta 2016

jää sopivaan kohtaan ja hengitä siinä

ensilumi kuokkalassa 020

Olen kirjoittanut luvattoman useasti siitä hiljaisesta aamuyöstä, kun istuin viimeisen kerran Helsingin astuntoni parvekkeella katselemassa auringonnousun vähitellen verhoavan maisemaa harmoniaansa ja hengittämässä viimeisen kerran suunnatonta vapautta jokaisella hengenvedollani ja siitä aurinkoisesta aamusta, kun pakkasin elämäni muuttolaatikoihin matkustaakseni kolmesataa kilometriä jäädäkseni pysyvästi pieneen oopperakaupunkiin, johon en koskaan olisi uskonut palaavani. Olen kirjoittanut, sillä istuessani sinä hiljaisena aamuyönä viimeisen kerran parvekkeellani tunsin itseni viimeisen kerran siksi vaaleahiuksiseksi runotytöksi, joka rakasti tätä maailmaa enemmän kuin olisi koskaan osannut kuvailla keskeneräisin lausein, tunsin itseni viimeisen kerran ihmiseksi, joka hukkui värivalojen loisteessa musiikkiin kyyneleet silmäkulmissa ja heräsi auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, siksi vapaudestaan kirjoittavaksi ihmiseksi, joka tanssi jokaisen askeleensa kotimatkalloilla ja pysähtyi museoissa kuuntelemaan rauhallisuutta tai tuntemattoman miehen askeleita, pysähtyi katselemaan.

Olen kirjoittanut, sillä kävellessäni sinä aurinkoisena aamuna Pohjoiselle Rautatienkadulle palauttamaan avaimeni kaupungin ympärilläni kuiskaillessa rakkauttaan jokaisessa kadunkulmassa elämä vaihtoi suuntaansa, alkoi kuljettaa minua mukanaan tuulen kaltaisesti. Viikkoa myöhemmin oli valoisa asunto pienen oopperakaupungin keskustassa ja kasoittain rakasta musiikkia ikkunalaudalla, akustinen kitara epävireisenä vaatehuoneessa odottamassa minua ja ylioppilaslahjaksi saadut astiastot keittiön kaapissa, ne säälittävän rikkinäiset kengät eteisessä. Oli kultaisiin auringonsäteisiin verhoutunut matkujastasatama, missä höyrylaivat huusivat tervehdyksiään ohikulkijoille ja sitten se oopperaturistien valtameri, johon tunsin hetkittäin hukkuvani kävellessäni iltaisin pieneen asuntooni kuuntelemaan musiikkia vain ymmärtääkseni, että minusta oli tullut ihminen, jota en tunnistanut peilikuvasta. Ilman karttaa ja määränpäätä minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kirjoittanut öisin keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta tai istunut rannassa katselemassa auringonlaskuja, minusta oli tullut ihminen, joka ei enää kuunnellut musiikkia iltaisin nukahtaessaan näkemään unta lentämisestä, kävellyt tuntikausia valokuvaamassa maailman kauneutta,

minusta oli tullut itselleni uskomattoman vieras ja se ahdisti.  

ensilumi kuokkalassa 040  
Minusta oli tullut ihminen, joka vauhtisokeana astui harhaan valitsemaltaan polulta ja unohti pitää itsestään huolta niinä hetkinä, kun elämä vaihtui auringonlaskujen harmoniasta vuoristorataan, ihminen, joka unohti pitää kiinni elämän kiitäessä eteenpäin filminauhana. Ihminen, joka kadotti kaiken raitiovaunujen kolinassa rakentamansa onnellisuuden istuessaan öisin rannassa kuuntelemassa laineiden lyövän hitaasti rantahiekkaan ja se oli yksinkertaisesti äärettömän surullista, minä olin yksinkertaisesti äärettömän surullinen. Minä, joka olin kuukautta aiemmin kävellyt Seurasaaren rauhallisuudessa ja istunut kallioilla rakastamassa loputonta onnellisuuttani, olin enää ainoastaan äärettömän surullinen aina aamun ensimmäisistä auringonsäteistä illan viimeisiin ja katsellessani itseäni peilistä en tunnistanut itseäni. Minä en tunnistanut enää niitä väsyneitä kasvonpiirteitä tai karissutta ripsiväriä poskipäillä, mutta musiikin minä tunnistin huolimatta siitä, kuinka äärettömän surullinen peilikuvan vaaleahiuksinen runotyttö oli. Musiikin minä tunnistin ja kitarasoundin kulkiessa armottomasti pitkin haurasta selkärankaani kaatosateessa, huutaessani onnellisuuttani yleisömeren keskellä ja kävellessäni vuorokauden vaihteessa leirintäaleelle aloin hetkittäin tunnistamaan itseni, saman vaaleahiuksisen runotytön, jonka kuvittelin kadottaneeni viimeisenä aamunani Helsingissä.

Aloin tunnistamaan itseni katsoessani Ville Maljaa silmiin itkiessäni eturivissä, mutta istuessani elokuisena iltana pimeässä asunossani, jonka seinät kertoivat tarinoita värivalojen loisteesta valokuvin ja settilistoin, musiikki tuntui ainoastaan ahdistuksena rintalastani alla, minä en tavallaan enää pystynyt kuuntelemaan ja samalla kadotin itseni uudelleen, peilikuvassa väsyneiden silmien ja edellisen päivän meikkien takana oli vieras ihminen. Silloin päätin, etten enää etsisi itsestäni sitä vaaleahiuksista runotyttöä, jolla oli ollut tapana herätä auringonnousun aikaan valokuvaamaan aamun harmoniassa uinuvaa kaupunkia, tanssia jokainen askeleensa kevyesti kotimatkalla aamuyön viimeisinä tunteina ja pysähtyä museoissa kuuntelemaan suunnatonta rauhallisuutta, päätin, etten enää yrittäisi löytää sitä raitiovaunujen kolinassa rakentamaani onnellisuutta. Värjäsin hiukseni harkitsemattomasti punaisiksi, musiikin kuuntelemisen sijaan viritin akustisen kitarani, kävelin iltaisin rantaan katselemaan auringonlaskua,  kirjoitin keskeneräisistä lauseistani ensimmäistä kertaa kuukausiin jotain valmista ja kävellessäni syyskuun alussa Helsingissä auringonsäteiden tuntuessa selkärangassa katselin maisemaa uusin silmin, sillä minä olin uskaltanut päästää vihdoin irti siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä ja loputtomasta onnellisuudestani, olin uskaltanut päästää irti ollakseni vielä jonakin päivänä sanoinkuvaamattoman onnellinen, ollakseni vielä jonain päivänä kokonainen.

   Olin uskaltanut päästää irti, mutta en osannut kuvitellakaan, kuinka 
       paljosta vielä päästäisin irti ja kuinka olisin taas itselleni vieras,

            kuinka kadottaisin itseni kokonaan. 

ensilumi kuokkalassa 031

Juuri siksi minä tänään kirjoitan, kirjoitan kertoakseni tarinan loppuun, kertoakseni, kuinka sen lokakuun, jolloin kynttilän valossa olin uskomattoman rauhallinen, täynnä sanoinkuvaamattoman suurta rakkautta ja sellaista suunnatonta onnellisuutta, jälkeen elämäni muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin, kuinka yhtenä marraskuisena aamuyönä kävelin ilman kenkiä kotiin kuuntelemaan uskomattoman rakasta musiikkia ja kuinka hetkeä myöhemmin rakastuin ihmiseen, joka katsoo minua edelleen samalla tavalla kuin silloin ja nukahtaa edelleen viereeni vuorokauden vaihteen jälkeen, ottaa syliinsä maailman heitellessä myrskytuulen kaltaisesti. Ihmiseen, joka sai minut näkemään itseni kauniina ja kuuntelemaan musiikkia, jota en koskaan aiemmin ollut kuullut, ihmiseen, jonka vieressä minä istuin yhtenä maaliskuisena aamuna matkustaessani Jyväskylään jäädäkseni, ihmiseen, jonka kanssa purin myöhemmin samana päivänä muuttolaatikoita uudessa asunnossani. Seuraavana aamuna oli valoisa asunto täynnä tyhjiä muuttolaatikoita, rakas musiikki pinottuna sekavassa järjetyksessä valkoiseen hyllyyn ja uskomattoman vieras maisema ikkunalasin takana, vieraat kadunkulmat matkalla keskustaan, mutta suunnaton onnellisuus aivan jokaisessa hengenvedossani.

Suunnaton onnellisuus selkärankani jokaisessa nikamassa kaikkina niinä päivinä, kun hymyillen pyöräilin tuntemattomilla kadunkulmilla kevätauringon lämmittäessä poskipäitäni ja kaikkina niinä iltoina, kun seisoin jälleen yleisömeren keskellä rakastamassa musiikkia, ihan kaikkina niinä iltoina, kun katsoin silmiin vain ymmärtääkseni, ettei enää tarvitse matkustaa neljää tuntia nähdäkseen toisen. Suunnaton onnellisuus, joka säikähti minua katsoessani itseäni silmiin ja nähdessäni kasvonpiirteeni, joita en tunnistanut omikseni, nähdessäni takkuiset hiukseni kesäkuisena aamuna muutaman tunnin yöunien jälkeen ja surulliset silmäni elokuun viileinä iltoina, kokonaisvaltaisen ahdistuksen lämpimän syyskuun loputtomassa armottomuudessa.

ensilumi kuokkalassa 035

Jyväskylässä minun oli myönnettävä, kuinka uskomattoman paljon elämässäni oli tapahtunut viimeisimmän puolentoista vuoden aikana. Olin asunut kolmessa eri osoitteessa, kulkenut kolmen eri kaupungin katuja kävellessäni kotiin, vaihtanut yleisömeren keskellä riehumisen rauhalliseen elämään kaikista rakkaimman ihmisen vierellä, viettänyt ensimmäistä kertaa vuoden 1999 jälkeen kevään istumatta koulun penkillä ja ollut ensimmäistä kertaa elämässäni työtön opiskelijan sijaan, tavallaan en ollut muistanut pysähtyä kertaakaan vain nauttimaan elämästä. Jyväskylässä minä pysähdyin ja ymmärsin, kuinka uskomattoman väsynyt minä olin, kuinka uskomattoman paljon jatkuva muutoksessa eläminen rasittaa omaa jaksamista. Jyväskylässä jouduin myös katsomaan itseäni silmiin, tahtomattani kohtaamaan omat ongelmani, näkemään vieraan ihmisen peilikuvassa ja myöntämään, että kaikesta onnellisuudestani huolimatta minussa oli edelleen kaikki ne ongelmat, jotka piilotin kävellessäni vuosia aiemmin Helsingissä raitiovaunujen kolistessa ohitse, kaikki takiaisen kaltaisesti minuun tarttuneet ongelmat, joista kuvittelin päässeeni eroon kauan sitten.

Se ei johtunut tästä kaupungista eikä varsinkaan siitä maailman rakkaimmasta ihmisestä, mutta minä aloin taistella vuorotellen itseni kanssa ja itseäni vastaan, istuin kylpyhuoneen lattialla itkemässä epätoivoisuuttani ja olin vihainen itselleni hävitessäni taistelun ahdistusta vastaan, mutta kaiken sen taistelemisen keskellä en ehtinyt huomaamaan, kuinka äärettömän väsynyt olin kaikesta siitä muutoksesta ja taistelemisesta. Kuinka äärettömän väsynyt olin, kuinka en jaksanut enää aamuisin harjata hiuksiani tai laittaa meikkiä ripsiväriä enempää, kuinka en enää jaksanut taistella kenenkään kanssa ja kuinka minun olisi tavallaan pakko pysähtyä kuuntelemaan vaihteeksi pelkästään itseäni, hengittämään kylmää ilmaa aamuisin matkalla keskustaan ja katselemaan auringonlaskua palatessani kotiin nähdäkseni peilikuvassa jälleen oman itseni, enkä niitä vieraita kasvonpiirteitä, jotka olivat katselleet minua jokaisena aamuna pestessäni hampaita. Vieraita kasvonpiirteitä, joissa näin häivähdyksiä siitä vaaleahiuksisesta runotytöstä, josta päästin vuosi sitten irti ja häivähdyksiä siitä ruskeahiuksisesta naisesta, joka istui pienessä oopperakaupungissa tyhjän asuntonsa lattialla odottamassa muuttoa, häivähdyksiä kaikesta, mistä olin päästänyt irti kuvitellen ollakseni sitten onnellisempi ja lähempänä todellista itseäni, mutta niin minä olin kadottanut itseni vain pahemmin.

     Päästämällä irti minä olin kadottanut itseni pahemmin kuin koskaan,
             sillä en ollut osannut päästää irti oikeista asioista.
 ensilumi kuokkalassa 028

Minun olisi pitänyt päästää irti kaikista ongelmistani, mutta niiden sijaan kaiken muutoksen ja väsymykseni keskellä olin päästänyt irti asioista, jotka lopulta olivat tehneet minut onnelliseksi, olin luopunut itsestäni ja kaikesta sellaisesta, mikä oli aiemmin tehnyt minut äärettömän onnelliseksi. Olin luopunut rakkaudesta kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja musiikkiin, koska olin ollut yksinkertaisesti niin käsittämättömän väsynyt, etten jaksanut enää välittää. Olin luopunut mahdollisuudesta olla jälleen se vaaleahiuksinen runotyttö, joka käveli metsissä kuuntelemassa rauhallisuutta syysauringon viimeisten säteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen ja katseli maailmaa linssin lävitse musiikin tuntuessa selkärangassa ja olin luopunut mahdollisuudesta olla onnellinen. Olin luopunut vain taistellakseni lopulta itseni kanssa ja itseäni vastaan, mutta minä en tahdo enää taistella, minä tahdo enää nähdä väsyneitä kasvojani katsoessani aamuisin peiliin, tahdon taas olla sanoinkuvaamattoman onnellinen ja rakastaa sydämeni pohjasta, siksi minun on vain pysähdyttävä ja hengittettävä jäätävää ilmaa kävellessäni kauppaan, tartuttava käteen ja muistettava sitten, että tällä hetkellä asiat eivät oikeastaan voisi olla yhtään paremmin, minkään ei tarvitse olla paremmin.

       Tällä hetkellä minkään ei tarvitse muuttua, tällä hetkellä saa pysähtyä.