16. huhtikuuta 2015

kaksi rakkainta yhtyettä tampereella

vhb tampere 052vhb tampere 068vhb tampere 088
LAPKO @ PAKKAHUONE 10 04 2015

On olemassa sellaisia iltoja, kun onnellisuus on yksinkertaisesti niin uskomattoman vahvaa, ettei sille löydy ensimmäistäkään määritelmää sivistyssanakirjasta tai kreikkalaisten filosofien kirjoituksista, mikään ei riitä kuvaamaan sitä onnellisuutta. Se on ylitsevuotavaa, mietin yhtenä sellaisena iltana katsellessani ohikiitävää maisemaa ikkunalasin takana matkustaessani Tampereelle kuuntelemaan uskomattoman rakasta musiikkia ja myöhemmin hymyilin jokaiselle vastaantulijalle kävellessäni myöhemmin niillä kadunkulmilla, joilta löysin onnellisuuteni vuosia sitten, mutta en tullut kertomaan teille menneisyydestäni vaan musiikista. Siitä, kuinka kitarasoundi lävistää keuhkot ja on nostettava kädet ilmaan, annettava musiikin ottaa valtaansa.

Lapko on itselleni henkilökohtaisesti yhtye, joka aikoinaan sai ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Vuosien saatossa olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta vielä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen seisoessani eturivissä hukkumassa värivalojen loisteeseen yhtyeen noustessa lavalle minä tunsin sydämeni muuttavan rytmiään onnellisuudesta ja siitä loputtomasta rakkaudesta, joka ainoastaan kasvaa jokaisella hengenvedollani. Kuin olisin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, minä mietin huutaessani rakkauttani kovempaa kuin koskaan ja hukkuessani sanoihin one of the questions on the road / is do i ever find a way home kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, musiikki kulki selkärankani jokaisessa nikamassa ja kun kesken keikan suuntasin backstagelle moikkaamaan Von Hertzenin veljeksiä hymyilin typerästi, sellaista on onnellisuus ja sellaista ei riitä kuvaamaan määritelmät sanakirjoissa.
vhb tampere 140
VON HERTZEN BROTHERS @ PAKKAHUONE 10 04 2015

Lapkon jätettyä värivalojen loisteeseen taakseen hymyilin onnellisuuttani tupakansavun tarttuessa hiuksiini, nauroin uskomattoman vapautuneesti kylmyyden tarttuessa selkärankaani ja katsellessani myöhemmin Von Hertzen Brothersin nousevan värivaloihin kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, mutta ainoastaan siitä suunnattomasta onnellisuudesta. Siinä vaiheessa, kun on nähnyt yhtyeen seitsemäntoista kertaa värivaloissa, on tavallaan mahdotonta kirjoittaa mitään sellaista, mitä ei olisi aiemmin ehtinyt kirjoittamaan tai vähintään sanomaan, mutta hukkuessani loputtomaan onnellisuuteeni värivalojen loisteessa musiikki sai huutamaan äärettömästä rakkaudestani, nostamaan käteni ilmaan onnellisuus kiteinä silmäkulmissani ja kadottamaan muun todellisuuden sulkiessani silmäni tunteakseni musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa, kun aivan varoittamatta kaikista tärkeimmät, kaikista eniten itseeni henkilökohtaisesti vaikuttaneet sanat

you got lost somehow  
but i’m here for you now  

repivät sydäntäni palasiksi tuntematta minkäänlaista armoa. Siinä hetkessä musiikki onnistui läpäisemään jälleen jokaisen suojamuurini, eivätkä kyyneleetkään enää jääneet kiteiksi silmäkulmiini tuntiessani itseni täydellisen alastomaksi musiikin nähdessä kyynelteni taakse hautautuneet avonaiset haavani ja vaikeimmat salaisuuteni katkonaisten hengenvetojeni alta. Tavallaan sellaista on mahdotonta selittää, nimittäin siinä hetkessä tuulenhenkäysten kaltaisesti musiikki nosti kätensä olkapäälleni ja vaikka kukaan ei ymmärtänyt huomatakaan, valtameren voimakkaimman aallon harjalla sanoin i wish i could be like a rainbow / bringing a smile on your face musiikki kuiskasi korvaani, kuinka minä ansaitsen sen onnellisuuden. Siinä hetkessä minä todella ansaitsin sen onnellisuuden jokaisella hengenvedollani, huusin ääntäni käheäksi tuntiessani olevani olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten ja myöhemmin kävellessäni niillä kadunkulmilla, joilta aikoinaan löysin onnellisuuteni, olisin halunnut maalata rakkauttani jokaisen vastaantulijan kasvoille. Olisin halunnut maalata rakkauttani huulipunalla tiiliseiniin, sillä tuntia aikaisemmin olin nähnyt kahdelta uskomattoman rakkaalta yhtyeeltä keikat, jotka saisivat minut hymyilemään vielä seuraavana päivänä ja todennäköisesti kahdenkymmenen vuoden päästäkin, kun unohdun miettimään, kuinka musiikki oli kaikki.
vhb tampere 105vhb tampere 107vhb tampere 100