4/21/2017

MYSTEERIRAKENNUS

Huomasin vuosia sitten rakkaassa pikkukaupungissa vanhempieni kodin läheisen pellon laidalla rakennuksen, joka oli vuosien saatossa kadonnut jo lähes kokonaan näkyvistä metsän kasvaessa valtoimenaan sen ympärillä. Silloin vuosia sitten huomatessani tämän rakennuksen ensimmäistä kertaa oli harmoniaan verhoutunut kesäilta, katselin ystävääni linssin lävitse seistessäni sillä samaisella pellolla ja nauraen sanoin, että tottakai voidaan yrittää päästä katsomaan pellon laidalla seisovaa rakennusta. Suunnitelmamme kaatui kuitenkin yllättävän leveään ojaan keskellä peltoa ja samainen suunnitelma kaatui myös viime syksynä yrittäessäni päästä rakennuksen lähelle pellon viereistä metsää pitkin, mutta viime viikolla ollessani lenkillä äitini ja kahden karvakuonon kanssa päätin yrittää vielä kerran päästä tapaamaan tätä mystistä rakennusta. Matka rakennukselle tuntui loputtomalta metsän ollessa käytännössä kokonaan pettävän lumihangen peitossa, mutta seistessäni sitten lopulta tämän mieltäni vuosikausia vaivanneen rakennuksen vieressä naurahdin, kuinka tavallaan kaikki ne yritykset olivat kaikesta huolimatta tämän arvoisia.

En oikeastaan edes tiedä, mihin tarkoitukseen tätä mystistä rakennusta on aikoinaan käytetty, mutta sen kuitenkin tiedän, etten minä ollut ensimmäinen, joka on päätynyt seikkailemaan nähdäkseen tämän latomaisen rakennuksen. Kaikesta päätellen rakennuksella on käyty vuosia sitten, nimittäin enää yläkerta ei olisi kestänyt sinne kiipeämistä ja alakerrankin lattia olisi todennäköisesti lahonnut jalkojeni alla. Ehkäpä tätä on voitu käyttää heinälatona, mietin kiivetessäni kalliolle katsomaan talon yläkertaan, jonne on päässyt aiemmin nykyään jo lahonnutta parrua pitkin ja vain hetkeä myöhemmin hyvästelin mystisen rakennuksen äitini nähdessä lähistöllä ilveksen. Ilveksestä huolimatta mysteerirakennus teki minuun kuitenkin vaikutuksen, niin mystisenä se jäi seisomaan aloilleen metsän suojaan. 

IMG_9309IMG_9315IMG_9307IMG_9330IMG_9283

4/18/2017

RAKKAUDESTANI SAVONLINNAAN JA SINUUN

IMG_9148IMG_9166

Viime keskiviikkona matkustin pitkästä aikaa sinne, missä elokuvateattereissa on ainoastaan kaksi näytöstä illassa ja kadut täyttyvät kesäisin oopperaturisteista, kyseinen ilmiö lienee minulle turhankin tuttu, asuinhan kokonaiset kymmenen kuukautta lähes Olavinlinnan vieressä ja katselin oopperaturistien vaeltavan heinäkuun iltoina linnalle. Niistä kymmenestä kuukaudesta ja siitä pienestä oopperakaupungista minä tavallaan tahtoisin kirjoittaa enemmän, olen nimittäin viimeisimmän kuukauden aikana unohtunut luvattoman usein miettimään, miksi viime keväänä olin helpottunut päästessäni muuttamaan sieltä pois ja nykyään kaipaan sinne jatkuvasti. Olin helpottunut, vaikka siinä pikkukaupungissa minulla oli ihan äärettömän kaunis asunto ehkä kaupungin kauneimmalla kadulla, istuin iltaisin rannassa katselemassa auringonlaskujen harmoniaa ja kävelin aamuisin päämäärättömästi valokuvaamassa kevään kauneutta, olin todella helpottunut, vaikka minulla oli tavallaan kaikki hyvin myös ennen muuttoa.

Olin helpottunut, sillä muutettuani asuin satoja kilometrejä lähempänä ihmistä, jota rakastan enemmän kuin olen koskaan rakastanut ketään ja jonka viereen nukahtaminen on yksi parhaimmista asioista maailmassa, mutta minä olin helpottunut osittain myös siksi, että tunsin pääseväni elämässäni edes vähän eteenpäin. Tässä kaupungissa on tapahtunut paljon kauniita asioita, olen päässyt eteenpäin ainakin itseni suhteen ja saanut kokea asioita, mitä en välttämättä olisi kokenut missään muualla, mutta kaikesta huolimatta kaipaan nykyään jatkuvasti siihen samaan pikkukaupunkiin, josta vuosi sitten lähdin vannoen samalla itseni lisäksi kaikille muillekin, etten koskaan enää tule palaamaan sinne jäädäkseni. Todennäköisesti en palaakaan, mutta siitä huolimatta kaipaan päivittäin vanhempieni takapihalta aukeavaa metsää, sanoinkuvaamattoman kauniita järvimaisemia, vanhoja elokuvateattereita ja kesäistä Olavinkatua, kun kaupunki on parhaimmillaan. Kaipaan heinäkuun pahimpia ruuhkia, lämmintä asfalttia jalkojeni alla kävellessäni Linnankatua pitkin kotiin, höyrylaivojen huutoja satamassa ja torikahviloita, joista saa lörtsyjä, niitä ainoita oikeita, joita ei todellakaan saa Jyväskylästä tai edes Helsingistä, mistä kuvittelisi saavansa kaikkea.

IMG_9156

Kaipaan suunnattomasti ja siksi päästessäni viime keskiviikkona pitkästä aikaa matkustamaan Savonlinnaan tuntui kuin olisin saanut sydämestäni palasen takaisin, tavallaan kuin lainaan, enhän minä sinne matkustanut jäädäkseni. Tuntui kuin olisin hengittänyt rauhallisesti ensimmäistä kertaa kuukausiin, mietin nukahtaessani ensimmäisenä iltana vanhaan huoneeseeni ja herätessäni kävelin koiran kanssa sen saman lenkin, jota olen kävellyt viimeisimmät seitsemän vuotta ollessani vanhempieni luona. Söin aamiaista keittiössä istuen sillä samalla tuolilla, jolla olen aina istunut syödessäni aamiaista ja myöhemmin katselin peilistä, kuinka hiusteni väri muuttui hitaasti vaaleammaksi ja hymyilin tyhmästi miettiessäni, kuinka aina värjätessäni hiukseni tummaksi minä lupaan, etten enää tahdo vaaleita hiuksia takaisin, mutta olen aina kuitenkin ne halunnut, jotkut asiat eivät vaan yksinkertaisesti koskaan muutu. 

Niin kuin ei varmaan koskaan muutu sekään, että aina pikkukaupungissa vieraillessa on ajeltava päämäärättömästi ympäri kaupunkia, tai minun tilanteessani lähinnä istuttava autossa muiden ajaessa, pysähdyttävä kummallisissa paikoissa ja mahdollisesti myös valokuvattava, sillä sekään ei tunnu missään muualla yhtä rakkaalta toiminnalta. Istuessani samana iltana etupenkillä katselemassa rakkaita maisemia ikkunalasin takana, kävellessäni autiotalon pihaan järjettömän pelon vallassa ja nauraessani jalkojeni alla pettävälle lumihangelle mietin, että ehkä joidenkin asioiden ei ole tarkoituskaan koskaan muuttua, se mummolaan vievä metsätie tulee todennäköisesti aina keväisin olemaan huonossa kunnossa ja minä tulen todennäköisesti koko loppuelämäni kaipaamaan takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Minä tulen todennäköisesti aina kaipaamaan vanhempieni takapihalta aukeavaa metsää, hiljaisia katuja lenkkeillessäni iltaisin yksin ja vanhaa rautatiesiltaa auringonlaskun verhotessa vieressä hiljaisena seisovaa Olavinlinnaa harmoniaansa, kaipaamaan sitä aivan suunnatonta rauhallisuutta rintalastani alla istuessani kallioilla kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita onnellisuudesta, hölmöstä rakkaudesta ja siitä loputtomasta kaipauksesta.

  Rakkaudesta puheenollen, nämä ovat ensimmäiset kuvat meistä yhdessä tänä vuonna. Rakastan tuota miestä.

IMG_9186IMG_9147

4/09/2017

MIES JONKA KEIKKOIHIN EI TARVITSE PELÄTÄ PETTYVÄNSÄ

Olavi Uusivirta on siitä mielenkiintoinen artisti, ettei keikoilla koskaan tarvitse pelätä pettyvänsä, nimittäin Olavin keikat ovat poikkeuksetta täynnä niin käsittämätöntä energiaa ja onnellisuutta, että sitä fiilistä yleisömeren keskellä on lähes mahdotonta kuvailla sanoin. Olen nähnyt kyseisen artistin luvattoman useasti värivalojen loisteessa, olen juonut punaviiniä eturivissä Korjaamolla, laulanut sydämeni pohjasta Ilosaarirockin päälavan edustalla ja tanssinut jalkani kipeiksi Tavastialla. Olen itkenyt vuolaasti ja tarttunut ystäviäni kädestä sanojen keltainen laiva on lastattu meillä / punainen laiva on lastattu meillä / sininen laiva on lastattu meillä aikana, mutta kertaakaan minä en ole joutunut pettymään, kertaakaan en ole lähtenyt keikalta ajatellen, ettei se oikeastaan ollut hyvä. Perjantaina seisoin taas yleisömeren keskellä Olavi Uusivirran keikalla osaamatta sanoa, kuinka monetta kertaa, mutta tanssin jalkani taas kipeiksi siitä loputtomasta onnellisuudesta ja hymyilin enemmän kuin koskaan uskaltaisin myöntää, albumi kerrallaan, tiedättehän aina Olavista Nuoruustangoon, kävin läpi vuosien takaisia muistoja musiikin syleilyssä.

Annoin musiikin keinuttaa mukanaan vuosien takaiseen kesäöiden harmoniaan lintujen lentäessä tummansinisellä taivaalla, nuoruusvuosien viattomuuteen tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiin ja niihin kauneimpiin hetkiin, kun maailma pysähtyi hetkeksi aloilleen rantahiekan tuntuessa lämpimältä paljaiden jalkojemme alla. Nousuhumalaan auringonlaskun harmonian verhotessa kovin rakasta maisemaa vaaleanpunaiseen, tuntemattomille kadunkulmille aamuyön hiljaisuudessa betonikaupungin uinuessa rauhaisasti ympärillämme, jokaiseen kotimatkaan rikkinäisissä sukkahousuissa hiekkateillä. Viimeiseen kesään maailman rakkaimmassa pikkukaupungissa ja lopulta kevääseen, jolloin olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rakastunut, rakastunut mieheen, joka nukkuu tälläkin hetkellä vieressäni kirjoittaessani tätä, mutta nimenomaan siitä Olavi Uusivirran keikoissa on luultavasti omalla kohdallani kysymys, muistoihin palaamisesta ja siitä loputtomasta energiasta, joka saa tanssimaan jalat kipeiksi kerta toisensa jälkeen värivalojen loisteessa, vaikka epäilemättä osuutensa tässä yhtälössä on myös Olavin aivan uskomattomalla lavakarsimalla. Niin uskomaton mies, naurahdin itsekseni kävellessäni puolenyön aikaan pimeyteen verhoutuneita katuja, kertakaikkiaan juuri niin uskomaton mies, etten minä voi kuin suositella keikkalippujen ostamista.

IMG_9134IMG_9129IMG_9131