5/22/2017

OLEN TARPEEKSI HYVÄ

IMG_0969IMG_0992

Tämä kevät on ollut tavallaan aivan äärettömän stressaava. Olen tehnyt tiimiharjoittelun yhteydessä töitä sosialisen markkinoinnin parissa ja toteuttanut kampanjaa, jonka aihe koskettaa itseäni henkilökohtaisesti vielä enemmän kuin olen koskaan uskaltanut myöntää, olen kirjoittanut naurettavan määrän työhakemuksia saamatta myöntäviä vastauksia ja katsonut itseäni peilistä, unohtunut luvattoman useasti miettimään, mikä minussa on vikana, miksi kaikki muut pääsevät elämässään pitkälle ja minä herään aamuisin pienestä yksiöstäni kaupungissa, jota en tunne edes kodikseni. Minä en vain ole tarpeeksi hyvä, olen kuiskannut itselleni iltaisin kirjoittessani blogin luonnoksiin keskeneräisiä tekstejä, joista vain harvat päädyn koskaan julkaisemaan, edes blogin kirjoittaminen ei ole tuntunut hyvältä, edes akustiseen kitaraan tarttuminen ei ole tuntunut hyvältä, koska minä en vain ole tarpeeksi hyvä.

Minä en ole tarpeeksi hyvä ja se ajatus on loputtomalta tuntuvan stressin kanssa yhteistyössä tehnyt minusta tämän kevään aikana uskomattoman väsyneen ihmisen, sellaisen, joka on niinä kaikista tärkeimpinä päivinä kuumeessa ja aiheuttaa palohälytyksen yhtenä tavallisena keskiviikkona aamun ensimmäisinä tunteina. Puolitoista viikkoa sitten tiimiharjoitteluni päättymisen jälkeen istuin ruuhkaisessa bussissa matkalla Savonlinnaan ja myönsin itselleni, että kaiken sen loputtoman stressaamisen jälkeen on pysähdyttävä hetkeksi. Kuunneltava ainoastaan itseään ja tehtävä niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä, annettava itselleen aikaa palautua siitä stressistä, joka on kulkenut mukanani koko kevään jättäen jälkensä niin henkiseen kuin fyysiseen hyvinvointiini, tehden minusta aivan liian väsyneen.

IMG_1032

Istuttuani täällä rakkaassa pikkukaupungissa kokonaiset puoltoista viikkoa olen vähitellen alkanut ymmärtää, etten minä väsynyt tiimiharjoittelusta tai edes stressiä aiheuttaneesta kampanjasta videoprojekteineen, minä väsyin siitä naurettavasta itseni aliarvioimisesta. Minä olen nimittäin kaikesta huolimatta aivan tarpeeksi hyvä ja mahdollisesti vielä enemmän, sen ymmärtäminen on vain ollut äärimmäisen vaikeaa jatkuvan stressin ja vastoinkäymisten takia, olen tarpeeksi hyvä tarttuakseni akustiseen kitaraani ja tarpeeksi hyvä kirjoittaakseni tämänkin blogitekstin, jonka kirjoittamista mietin ensimmäistä kertaa puolitoista viikkoa sitten. Olen aivan tarpeeksi hyvä ja riitän, eikä minulla ole ensimmäistäkään syytä stressata nimenomaisesta syystä, sen sijaan minulla on lukemattomia syitä olla itselleni armollisempi ja katsoa itseäni iltaisin peilistä tyytyväisenä, kukaan muu ei kuitenkaan ole yhtä hyvä olemaan minä.

IMG_0976IMG_1026

5/09/2017

TAHDON TAAS KIRJOITTAA RUNOJA

IMG_0883

Heräsin viimeyön aikana yhteensä kolmesti. Ensimmäisen kerran heräsin seitsemän minuuttia yli yhden ja katselin hetken pimeyttä asuntoni kaikuessa hiljaisuuttaan, toisen kerran heräsin kahdeksan minuuttia ennen aamuneljää ja join lasillisen vettä, mutta herätessäni kolmannen kerran minuuttia vailla aamukuutta en enää nukahtanutkaan. Kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan valoisassa asunnossani ja vain hetkeä myöhemmin nousin sängystä keittääkseni itselleni teetä, sillä tunsin itseni äärimmäisen levottomaksi, minun oli vain pakko saada tehdä jotain. Tavallaan se on ollut vallitseva tunne viimeisimmän kuukauden ajan ja uskon sen johtuvan tästä viimein koittaneesta keväästä, auringonsäteiden tunkeutuessa aamuisin verhojen lävitse tunnen olevani täynnä jotain sellaista, jonka tahtoisin kirjoittaa ulos, tunnen olevani täynnä jotain sellaisia, jonka tahtoisin tallentaa valokuviin kävellessäni keskustassa aamuisin, täynnä jotain sellaista, jonka tahtoisin kertoa teille keskeneräisin lausein ja merkityksellisin valokuvin.

Tahtoisin opetella vihdoin soittamaan ukulelea kunnolla, mutta tahtoisin myös istua niinä aamuyön ensimmäisinä tunteina tanssittamassa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, tahtoisin opetella jotain sellaista, mihin ensin menettäisin hermoni. Tahtoisin herätä aamulla soittamaan akustista kitaraa auringonsäteiden häikäistessä silmiä, tahtoisin laulaa varovaisesti tärkeimpiä sanoja ja kuunnella sitten vain hiljaisuutta, sitä sellaista, minkä musiikki jättää jälkeensä. Tänään ymmärsin kuitenkin, että enemmän kuin mitään tahtoisin kirjoittaa taas runoja, nimittäin keitettyäni aamulla itselleni teetä kuulin niin käsittämättömän kaunista ja inspiroivaa musiikkia, etten voinut kuin pysähtyä. En voinut voinut kuin pysähtyä täysin sanattomana, kun löysin biisin nimeltä Vapaudesta, jonka esittää yhtye nimeltä Platoninen vuosi, jonka ensimmäinen ep näkee päivänvalon myöhemmin tällä viikolla. Sen lisäksi, että kyseinen biisi on yksinkertaisesti uskomattoman kaunis ja sen sanat ovat jollain hauraalla tavalla äärimmäisen vahvat, se inspiroi minua aamulla juodessani vaniljateetä juuri niin suunnattoman vahvasti, että ehkä ensimmäistä kertaa vuoteen tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa keskeneräisiä lauseitani runomuodossa, minun oli pakko saada kirjoittaa, minun oli pakko saada purkaa määrittelemätön tunnemassa rintalastani alta runomuotoon.

IMG_0864

Minun oli pakko ja siksi kaivoin iltapäivällä kirjahyllystäni vanhan mustan runokansioni, joka sisältää kymmenen kokonaista vuotta elämästäni, keskeneräisiä lauseitani kymmeneltä vuodelta, loputtomalta tuntuvaa melankoliaa jostain hauraasta sydämestäni ja naiiveja sanoja rakkaudesta, josta en kuitenkaan tiennyt mitään. Istuin lattialla ja luin jokaisen kirjoittamani lauseen, jokaisen varovaisen sanan ja jokaisen hiljaisen avunhuudon, enkä osannut kuin miettiä, ettei mikään muu kertoisi elämästäni paremmin kuin tämän mustan runokansion sisältö, mikään muu ei kertoisi yhtä rumasti ja kaunistelematta kahdeksan vuoden takaisesta elämästäni, mutta mikään muu ei myöskään kertoisi yhtä kauniisti elämäni onnellisimmista hetkistä. Mikään muu ei kertoisi yhtä rehellisesti, mietin ja kirjoitin sitten ensimmäistä kertaa vuoteen keskeneräisistä lauseistani jotain kokonaista. Jotain sellaista, mitä en uskaltaisi jakaa kenellekään, mutta sellaista, millä on itselleni enemmän merkitystä kuin yhdelläkään kauniin kiertoilmaisuin kirjoitetulla blogitekstillä, vaikka näitäkin tekstejä minä rakastan tavallaan koko sydämestäni, niitä huonoimpiakin.

IMG_0889

5/08/2017

HÖLMÖSTÄ RAKKAUDESTA

IMG_0777IMG_0791

Perjantaina hymyilin tyhmästi maailman rakkaimmalle ihmiselle, joka innostui museossa kaikista pienistä asioista ja jatkoin hymyilemistä nähdessäni sen saman innostuksen palaavan istuessamme hetkeksi katselemaan kaupungin verhoutuvan onnellisuuteen varmaan ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hymyilin sille samalle aivan suunnattomalle onnellisuudelle, joka tarttui meihin auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitämme ja tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiimme, keskustan terassit täyttyivät ihmisistä onnellisuus kasvoillaan ja olisin halunnut ostaa itselleni uudet kengät. Hetken harkittuani päätin kuitenkin olla ostamatta ja katselin sitten hymyillen rakkaita rikkinäisiä kenkiäni istuessani satamassa syömässä jäätelöä, hymyilin auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja kerroin, kuinka tahdon valokuvata vuoden ensimmäisen kesäpäivän ääretöntä kauneutta, vallitsevan hetken loputonta onnellisuutta.

Minulla on ollut viimeaikoina tavallaan aivan käsittämätön ikävä valokuvaamista ja katsellessani maisemaa linssin lävitse kävellessäni laiturilla tuntui aivan kuin olisin palannut kotiin, tuntui kuin olisin löytänyt kadonneen palasen itsestäni, sen saman, joka katosi kuin huomaamattani talven pimeydessä. Oli vuoden ensimmäinen oikea kesäilta, tiedättehän sellainen, kun kaupunki ympärillä tuntuu rauhoittuvan auringonlaskun harmoniaan tuulenhenkäysten ollessa vielä lämpimiä ja ilmassa tuoksuu vahvasti elämä. Istuttiin puistossa kavereiden kanssa nauramassa kaikelle epäoleelliselle, valokuvissa kasvoilleni piirtyi huolettomuus ja myöhemmin auringonlaskun verhotessa maisemaa harmoniaan käveltiin jälleen kahdestaan keskustassa, katselin tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti maailman rakkaimman ihmisen hiuksiin Vapaudenkadulla ja en voinut olla hymyilemättä, niin suunnattoman paljon rakastin.

IMG_0796

Istuttiin vielä hetki ulkona nauttimassa kesäillan harmoniasta ja myöhemmin nukahdin sen maailman rakkaimman käsivarsille, näin sekavaa unta eksymisestä ja tuntemattomista kaupungeista, lähtemisestä. En oikeastaan koskaan mieti unieni merkityksiä, mutta herätessäni uneni sekavuuteen vuorokauden vaihteen jälkeen en enää osannut olla miettimättä, katselin rakastamani ihmisen tekevän muutaman metrin päässä ruokaa ja en vain yksinkertaisesti olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi, halasin hymyillen tyhmästi. Aamuyön ensimmäisinä tunteina piilouduttiin peiton alle katsomaan lempisarjaani, hymyillen katseltiin silmiin ja kuten lähes aina, nukahdin ennen ensimmäisen katsomamme jakson loppua aavistaen näkeväni samaa unta eksymisestä ja tuntemattomista kaupungeista, tietäen kuitenkin, että sinun kanssasi ei haittaisi olla eksyksissä, sinun kanssasi ei pelottaisi lähteä sanomatta sanaakaan.

Sinun kanssasi tuntematon kaupunki tuntuisi seikkailulta, mietin aamulla herätessäni verhojen läpi murtautuviin auringonsäteisiin ja Scandinavian Music Groupin soidessa kuulokkeissani sanoin muistatko miltä tuntuu / juopua kesäyönä / hölmöstä rakkaudesta / kastella jalat heinikossa / suudella poikaa aidan takana naurahdin, kuinka minusta on tullut oksettavan siirappinen ja kuinka kaikesta huolimatta en osaa olla vähääkään pahoillani siitä, en osaa olla pahoillani suunnattomasta onnellisuudestani ja rakkaudestani, en yhdestäkään kirjoittamastani lauseesta. En osaa olla pahoillani, sillä kaiken kokemani jälkeen tämä suunnaton onnellisuus ei ole minulle itsestäänselvyys ja näin suurta rakkautta en olisi koskaan uskonut kokevani, ehkä nimenomaan siksi minulla on teille yksi tärkeä asia: rakastakaa enemmän ja juopukaa kesäöisin siitä hölmöstä rakkaudesta, katselkaa öisen tähitaivaan sijaan toisianne silmiin ja olkaa yhdessä rakastuneita hölmöjä, nimittäin kuten joku tuntematon sen Kruunuvuoren kallioon kirjoitti

    rakkaus on maailman siistein asia.       

IMG_0785IMG_0798