Slider

10. maaliskuuta 2024 Savonlinna, Suomi

HELMIKUINEN HETKI KORKEIDEN MÄNTYJEN JUURELLA

IMG_5232-Enhanced-NRIMG_5397-Enhanced-NRIMG_5243-Enhanced-NR

 

Yhtenä helmikuisena päivänä pikkukaupungin loputtomassa rauhassa kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa korkeiden mäntyjen juurelle kuuntelemaan, kuinka tuuli voimistui ja sai kaislat huojumaan. Olen istunut niiden korkeiden mäntyjen juurella ihan lukemattomia kertoja elämäni aikana, hengittänyt syvään ja sulkenut silmäni kuullakseni paremmin, kuinka tuuli kuiskailee puiden latvoissa ja laineet lyövät varovaisesti rantakallioon. Sinä helmikuisena päivänä maisema verhoutui lumivalkeaan, mutta voimistuvassa tuulessa tuoksui jo hetkittäin vielä kovin kaukainen häivähdys keväästä nojatessani vuosikymmenien ajan elämää nähneeseen korkeaan mäntyyn ja katsellessani pienen karvakuonon tutkivan jotain vähän kauempana, pysähtyvän hetkittäin katsomaan minua.


Kuin huomaamattani unohduin miettimään, kuinka istuin niiden korkeiden mäntyjen juurella kymmenen vuotta sitten yhtenä lämpimänä toukokuisena iltana ja katselin, kuinka viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa keltaisen ja oranssin lukemattomiin sävyihin. Olin ollut koko päivän uskomattoman rauhaton, niin rauhaton, että se oli tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja saanut sydämeni lyömään kiivaasti. Vähän eksyksissä itseni kanssa, sitähän minä epäilemättä olin sinä toukokuisena iltana nojatessani mäntyyn katsellessani illan viimeisiä auringonsäteitä ja kadotessani kuulokkeissani soiviin sanoihin hei ihminen, tyhjennä mielesi, edes hetkeksi, niin kurtussa otsasi on, että aurinko polttaa siihen kohta ruudukon. Varovaisen tuulen tarttuessa vaaleisiin hiuksiini tunsin, kuinka sydämeni täytti valtameren kokoinen rauha, sillä paikalla oli aina ollut minuun sellainen vaikutus ja niin oli myös sinä lämpimänä toukokuisena iltana, kun viimeiset auringonsäteet heijastuivat järven pintaan.

 

IMG_5222-Enhanced-NR

 

Tuntui tavallaan ihmeelliseltä unohtua miettimään sitä kymmenen vuoden takaista toukokuista hetkeä, kun olin juuri muuttanut kesäksi töihin pikkukaupungin rauhaan, mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui ymmärtää, kuinka valtavan eksyksissä olin aina hetkittäin itseni kanssa silloin kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut suunnattomasti ja noustessani sinä helmikuisena päivänä ihmettelemään vastarannalla avautuvaa maisemaa hymyilin, kuinka en olisi voinut olla onnellisempi siitä, missä pisteessä olin elämässäni juuri siinä hetkessä. Pieni karvakuono istui aloilleen ihmettelemään kauempana jäällä kulkevia ihmisiä, sisälläni kasvava uusi elämä muistutti itsestään varovaisilla liikkeillään ja minä hengitin oikein syvään nostaessani katseeni kohti korkeiden mäntyjen latvoja, enää en ole eksyksissä itseni kanssa, mutta se Milla Rumin kymmenen vuotta sitten julkaistu biisi Hei ihminen on edelleen nerokas ja se paikka mäntyjen juurella minulle ihan valtavan rakas, enkä malta odottaa, että ensi keväänä saan kuunnella siellä tuulta sylissäni se pieni ihme, joka sisälläni kasvaa.

 

IMG_5261-Enhanced-NRIMG_5416-Enhanced-NRIMG_5307-Enhanced-NR

22. helmikuuta 2024 Savonlinna, Suomi

MIKÄ USKOMATON ONNI, MINÄ MIETIN ITSEKSENI

IMG_4869-Enhanced-NRIMG_4956-Enhanced-NR

 

Ajoin pienen karvakuonon kanssa viime lauantaina ensimmäistä kertaa viime juhannuksen jälkeen kahdestaan Savonlinnaan ja ajaessani lumisten maisemien keskellä kohti pikkukaupunkia hymyilin hetken itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saisin viettää kokonaisen viikon pikkukaupungin rauhassa. Ennen kuin saimme tietää sisälläni kasvavasta pienestä ihmeestä, olin suunnitellut ajavani pienen karvakuonon kanssa pikkukaupunkiin alkutalven aikana, mutta raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana tuntui niin ihanalta elää meidän omassa kuplassamme kokonaisen elämän kokoisen salaisuutemme kanssa ja ihmetellä yhdessä sisälläni kasvavaa uutta elämää oman kotimme rauhassa, etten minä olisi lopulta tahtonutkaan viettää niitä hetkiä missään muualla.

 

Oli satanut koko yön lunta, uutisissa varoiteltiin erityisen huonosta ajokelistä ja minä ajoin koko matkan niin varovaisesti, että iltapäivän viimeisetkin valonsäteet alkoivat jo vähitellen vaihtua illan hämärään saapuessani pikkukaupunkiin. Ajaessani viimeiset kilometrit kohti lapsuudenkotiani hymyilin itsekseni, kuinka tuntuu aina valtavan turvalliselta palata niihin kaikista tutuimpiin maisemiin, saapua siihen samaan risteykseen ja pysähtyä niihin samoihin liikennevaloihin, jotka olen nähnyt lukemattomia kertoja elämässäni. Sinä iltana minä nukahdin vanhan huoneeni hiljaisuuteen, ikkunalasin takana maisema verhoutui tummansiniseen samettiin ja kun aamulla heräsin keittiöstä kantautuviin ääniin, en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka siitä päivästä tulisi kaunis.


IMG_4900-Enhanced-NR

 

Näiden päivien aikana olemme katselleet pienen karvakuonon kanssa iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä järven jäällä, kävelleet pimeyden keskellä pitkin tutuimpia kadunkulmia ja pysähtyneet aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kuiskailee jossain korkeiden puiden latvoissa. Olemme istuneet lapsuudenkotini olohuoneessa takkatulen lämmössä illan hämärtyessä ikkunalasin takana, viettäneet aikaa perheeni kanssa ja kävellessämme yhtenä päivänä takapihalta avautuvassa metsässä hengitin syvään, suljin silmäni ja annoin varovaisen tuulen leikkiä hiuksillani, se on kohta kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista ja ensi keväänä saisin näyttää kaiken sen sille sisälläni kasvavalle pienelle ihmeelle, joka muistuttaa minua itsestään aina pysähtyessäni aloilleni, rauhoittuessani kuuntelemaan. Mikä uskomaton onni, minä hymyilin itsekseni.


IMG_4903-Enhanced-NRIMG_5004-Enhanced-NR

20. helmikuuta 2024

SE ON IHMEELLISINTÄ MITÄ OLEN SAANUT KOKEA

Siitä on tullut kuluneeksi yli neljä kokonaista kuukautta, kun lokakuun ensimmäisinä päivinä istuimme viileällä kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa, me kaksi ja meidän rakas pieni karvakuonomme, meidän oma pieni perheemme. Niinä syksyisinä päivinä minulla oli vahva aavistus siitä, että katsellessamme niitä ruskaan verhoutuneita maisemia vuoden päästä, meitä olisi yksi enemmän, aavistus siitä, että niinä ruskan lämpimiin sävyihin verhoutuneina päivinä kannoin jo sisälläni uutta elämää, pientä ihmettä.

 IMG_4783-Enhanced-NRIMG_4800-Enhanced-NR

 

Eikä se lopulta ollut vain aavistus, nimittäin niistä syksyn kauniista päivistä saakka minä olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut ihmeellisintä, mitä olen saanut tähän astisen elämäni aikana kokea, jotain sellaista, mitä on ollut hetkittäin vaikea ymmärtää. Koko syksyn ja alkutalven ihmettelimme sisälläni kasvavaa uutta elämää viimeisten ruskaan verhoutuneiden lehtien pudotessa maahan, katselimme ensilumen verhoavan maiseman valkoiseen ja elimme siinä omassa kuplassamme elämän kokoisen salaisuutemme kanssa. Ihmeellistä aikaa, hymyilin kävellessäni viime sunnuntaina pienen karvakuonomme kanssa jäällä ja katsellessani iltapäivän viimeisten auringonsäteiden luovan pehmeitä varjojaan hangelle, varovaisen tuulen tarttuessa minun hiuksiini. 

 

Se on edelleen ihmeellinen ajatus, mutta tekee koko perheemme aivan sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. Jos kaikki menee hyvin, ensi kesänä meidän perheeseemme syntyy pieni ihme, jonka kanssa saamme vuoden päästä yhdessä ihmetellä päivän viimeisiä auringonsäteitä ja katsella, kuinka talvi alkaa vähitellen vaihtua kevääseen.

 

IMG_4830-Enhanced-NRIMG_4818-Enhanced-NRIMG_4788-Enhanced-NR

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.