9/21/2017

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ

Sammalpeitteeseen verhoutunut metsän taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä kävellessäni eilen metsässä ja katsellessani äitini piilottavan koirillemme lelua etsittäväksi, niille kahdelle belgianpaimenkoiralle, joissa tuntui juuri siinä ohikiitävässä hetkessä olevan kaikki tämän maailman energia ja varmaan vielä vähän enemmän. Kaivoin kangaskassistani kameran, jonka voimaannuttavan vaikutuksen olin tavallaan unohtanut muutamaksi kuukaudeksi, ja katselin linssin lävitse kaikkea sitä sammalpeitteeseen verhoutunutta taianomaisuutta hymyillen hetkittäin itsekseni ja sitten aina hetkittäin niille kahdelle koiralle, jotka olivat niin suunnattoman täynnä elämää, että se teki minutkin onnelliseksi. Niin tavattoman onnelliseksi, että pysähtyessäni valokuvaamaan sieniä sammalpeitteen keskellä nauroin itsekseni ja olisin voinut tanssia askeleeni kotiin, ihan pelkästä siitä onnellisuudesta, tanssia pitkin metsäpolkuja vähän tyhmän näköisesti.

Kirjoittaessani tätä tekstiä ne kaksi belgianpaimenkoiraa istuvat takanani sängyllä katsellen ikkunasta ja kun sitten päästän ne hetkittäin ulos, niiden tärkein tehtävä on ilmeisesti haukkua naapureille tai kenelle tahansa, joka kulkee kotipihamme vierestä. Äsken toinen niistä kävi kastelemassa tassunsa suihkualtaan likaisessa vedessä ja ilmeisesti sitten kaivamassa kuopan omenapuiden alle juosten tämän jälkeen luonnollisesti suoraan syliini kovin onnellisena, mutta ei se haittaa. Eikä haittaa yhtään sekään, että samainen koira tökkii minua jatkuvasti kuonollaan yrittäessäni kirjoittaa, nimittäin kaikesta huolimatta ne kaksi belgianpaimenkoiraa ovat minulle tavattoman rakkaita ja siksihän minun on kaiketi nyt lopetettava tämä kirjoittaminen ja noustava tästä tuolista käyttämään niitä ulkona.

IMG_4871IMG_4808IMG_5016IMG_4877IMG_4996IMG_4884

9/19/2017

ON MAAILMAN PARASTA OLLA KOTONA

IMG_4609
IMG_4657

Eilen katselin kaksisataa kilometriä ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, kirjoitin muistikirjaani lähtemisestä ja kun viimein seisoin vanhempieni kotipihassa pimeyden verhotessa rakasta pikkukaupunkia tummansiniseen, minä en osannut kuin hymyillä sille valtavalle onnellisuudelle, jonka kotiin palaaminen kerta toisensa jälkeen saa aikaan. Sitä nämä kadunkulmat ja tämä vaaleansininen puutalo nimittäin minulle edelleen merkitsevät, kotia, vaikka minä viimeisimmän viiden vuoden aikana olenkin ehtinyt vaihtaa kolmesti kaupunkia ja viettää iltojani asunnoissa, jotka ovat merkinneet minulle jotain samantapaista, mutta eivät sitten kuitenkaan. Uskon, että kotini tulee aina olemaan täällä, mietin kävelyttäessäni äitini kanssa kahta uskomattoman rakasta koiraa pimeyteen verhoutuneilla kaduilla ja myöhemmin istuin keittiössä syömässä omenapiirakkaa, kuuntelin olohuoneen seinäkellon viisareiden kulkevan eteenpäin yhtä rauhallisina kuin aina ennenkin ja piilouduin sitten peiton alle omassa vanhassa huoneessani, jonka seinät maalattiin ja parkettilattia vaihdettiin vain jotain kuukausia ennen kuin muutin viisi vuotta sitten pois täältä.

En nuku missään muualla yhtä rauhallisesti, mietin herätessäni tänään koiran kynsien rapinaan oveni ulkopuolella ja muutamaa tuntia myöhemmin hengitin keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa siinä samassa metsässä, jonka kautta kuljin aina vuosia sitten kouluun. Ilmassa tuoksui suunnattoman rauhoittava syksy, ruskaan verhoutuneet lehdet takertuivat rikkinäisten kenkieni pohjiin ja kuulokkeissani soi Von Hertzen Brothersin The Arsonist, joka julkaistiin eilen ensimmäisenä singlelohkaisuna marraskuussa ilmestyvältä albumilta. Armottoman kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani katselin syksyyn pukeutunutta maisemaa linssin lävitse ja hymyilin itsekseni, enkä pelkästään siksi, että kyseinen biisi on ehdottomasti hienointa mitä olen viimeisimmän vuoden aikana kuullut vaan myös siksi, että selkärankaa pitkin kulkeva musiikki yhdessä valokuvaamisen ja metsän rauhoittavan vaikutuksen kanssa saivat aikaan juuri niin äärettömän suuren onnellisuden, että hymyileminen oli aivan yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto.

IMG_4620

Hymyileminen oli ainoa vaihtoehto myös silloin, kun hetkellisesti vaihdoin pitkin selkärankaani kulkevan musiikin metsän rauhalliseen huminaan ja pysähdyin hengittämään onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, tunsin syksyn lempeiden tuulenhenkäysten tarttuvan hiuksiini. Tällä hetkellä on yksinkertaisesti maailman parasta olla kotona ja sulkea silmät rauhallisuuden tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa, aivan yksinkertaisesti maailman parasta kävellä hetkittäin metsään valokuvaamaan, istua keittiössä syömässä omenapiirakkaa koiran tuijottaessa vaativasti ja nukahtaa sitten omassa vanhassa huoneessani, herätä aamuisin koiran kynsien rapinaan oveni ulkopuolella.

IMG_4671kopio
IMG_4653

9/16/2017

WATERXFEST 2017

Myönnän kirjoittaneeni viimeisimmän viiden vuoden aikana melkein naurettavan usein Von Hertzen Brothersista, eturivissä ja yleisömeren keskellä koetuista aivan uskomattomista tunteista sekä siitä, kuinka juuri niissä hetkissä värivalojen loisteessa minä olen yksinkertaisesti olemassa ainoastaan musiikkia varten ja musiikki olemassa minua varten, punaisen valon taittaessa hitaasti tummansiniseen sydämessäni muuttuu rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani on vain huudettava kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsäkään. Viime toukokuussa yhtye kuitenkin ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle ja elokuun puolivälissä seisoin Tavastialla yleisömeren keskellä viimeisellä yhtyeen ennen taukoa soittamalla keikalla, joka itselleni henkilökohtaisesti tuntui jostain tuntemattomasta syystä tietyn aikakauden lopulta. Tuntui kuin siihen värivalojen loisteessa vietettyyn iltaan olisi päättynyt melkein neljä vuotta kestänyt matka, joka oli käsittänyt kahden albumin ja lukemattomien keikkojen lisäksi armotonta itsensä etsimistä ja irti päästämistä. Sinä iltana yleisömeren keskellä keinuin musiikin mukana tunteiden ääripäissä, hymyilin kyynelteni takaa ja lopulta matkustaessani takaisin kotiin olin äärettömän kiitollinen kaikesta, mitä olin saanut kokea niiden melkein neljän kokonaisen vuoden aikana, aivan äärettömän kiitollinen.

Vielä kiitollisempi olin kuitenkin tasan kaksi viikkoa sitten kävellessäni matkakeskuksen kautta Lutakonaukiolle ja seistessäni myöhemmin toisessa rivissä odottamassa tämän aiemmin mainitsemani itselleni kovin rakkaan yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, nimittäin yhtye palasi hiljattain tauoltaan ja en olisi voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi. Seuraavaksi aion kertoa teille siitä, miltä tuntui nostaa kätensä ilmaan ja päästää irti kaikesta, mutta sen lisäksi aion kertoa myös jotain siitä, kuinka myöhemmin samana iltana seisoin eturivissä huutamassa ääntäni käheäksi Disco Ensemblen keikalla ja kuinka se oli varmasti paras keikka, jonka olen kyseiseltä yhtyeeltä nähnyt.

IMG_20170902_191540P1590401

V O N  H E R T Z E N  B R O T H E R S @  W A T E R X F E S T 2 0 1 7     

Von Hertzen Brothers on itselleni henkilökohtaisesti niin äärettömän rakas yhtye, että kokonainen vuosi ilman yhtyeen keikkoja tuntui käsittämättömän pitkältä, tuntui kuin elämästäni olisi puuttunut jotain kokonaisen vuoden ajan ja seistessäni kaksi viikkoa sitten toisessa rivissä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen tunsin, kuinka sydämessäni muuttui hetkittäin rytmi ja rauhattomuus valtasi koko kehoni. Tuntui kuin olisin tullut yhtyeen keikalle ensimmäistä kertaa ja kaikki olisi äärettömän vierasta, mutta yhtyeen noustessa lopulta lavalle värivalojen loisteessa tuntui kuitenkin kuin olisin palannut kotiin. Kuin olisin kulkenut silmät sidottuina tuntematonta polkua ja löytänyt viimein tieni kotiin, siltä se tuntui sanojen i'll just say / you will fail / time and again / i don't want you here no more kulkiessa pitkin selkärankaani ja siinä hetkessä oli jotain sellaista, mihin sanat eivät tulisi koskaan riittämään, jotain niin käsittämättömän suurta, että se tuntui rintalastani alla saaden kallionlohkareet murtumaan hauraasta sydämestäni ja tuulenhenkäysten muuttamaan suuntaansa, aivan kaiken hetkeksi pysähtymään aloilleen.

Mikko von Hertzenin laulaessa 'cause i can't get out of here / where nothing seems real / the answer is near / i still just hold on to olin hetken aikaa neljä vuotta kestäneellä matkallani ja palatessani takaisin Lutakonaukiolle toiseen riviin päästin kaikesta irti sanoin let go / let go / let go, nostin käteni ilmaan ja tunsin, kuinka musiikin voima kulki kylminä väreinä pitkin kalpeaa ihoani saaden sydämeni tuntumaan kevyemmältä kuin aikoihin. She’s been a loner ever since she gave in / to the lingering ghost of her past / and she was doing everything she could to stay still / but the grip of its hold was to last ja olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille pelkästään siitä rakkaudesta, äärettömästä rakkaudesta, joka on vuosien saatossa kasvanut valtamerten kokoiseksi ja saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Seuraavana kuultu New Day Rising veti kuulijoitaan kuitenkin niin armottomasti turpaan jokaisella hengenvedollaan, että sanojen 'cause we can't turn the wheel to the past / to fix the bad ideas that got out of control / new love needs making / i will be okay / again kaikuessa yleisömeren ylitse olin valmis huutamaan ääneni käheäksi siitä äärettömästä rakkaudestani, antauduin musiikille tuntematta pelkoa selkärangassani ja olisin voinut väittää, etten ollut koskaan elämässäni kokenut sellaista onnellisuutta, niin voimakasta ja silti niin haurasta.

P1590410

Keikan puolessavälissä musiikki keinutti mukanaan aivan suunnattomassa harmoniassaan, suljin hetkittäin silmäni tunteakseni sen jokaisessa hengenvedossani ja sanojen my human soul / been like a rose / rising up / reach out / and trying / to open tuntui kuin musiikki olisi kulkenut pitkin ihoani tuulenhenkäysten kaltaisesti, se oli yksinkertaisesti aivan sanoinkuvaamattoman kaunista, kaikessa hauraudessaan aivan käsittämättömän voimakasta ja minä en voinut kuin antaa kyynelten valua poskipäilleni. Siinä, missä yhtyeen vanha musiikki saa minussa aikaan uskomattoman suuria tunteita, uuden musiikin kuuleminen saa sydämeni hetkittäin muuttamaan rytmiään, kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani ja sanattomuuden kuiskailemaan nimeäni, ehkä nimenomaan siksi yhtyeen soittaessa marraskuussa ilmestyvältä albumiltaan biisin nimeltä Jerusalem en voinut hievahtaakaan, olin pelkkää sanattomuutta ja silti valtavan onnellinen, niin hyvältä se kuulosti. Valtavan onnellinen silloinkin, kun seuraava biisi alkoi sanoin alone and alive on the midnight train ja tunsin olevani niin suunnattoman vahvasti elossa, ettei sitä tunnetta riittäisi kuvailemaan ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni ja valtavan onnellinen, kun tunsin hukkuvani euforiaan sanojen you are a sunday child with adventure in your heart / and in the midst of trials you always know your part saadessa lämpimät kyyneleet taas virtaamaan vuolaina poskipäilleni, sydämeni tuntumaan kevyeltä kivenlohkareiden kadotessa loputtomaan onnellisuuteeni ja hengitykseni tuntumaan tasaisemmalta kuin aikoihin. Siitä musiikissa on kuitenkin aina lopulta kysymys, tunnetilasta ja siksi viimeisen biisin soidessa sanoin gloria / gloria / we can instill this life / in euphoria en osannut kuin hymyillä loputtomasti, olla aivan äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen musiikista, hetkistä värivalojen loisteessa ja tunteiden ääripäistä, kiitollinen kaikesta.

IMG_20170902_203920IMG_20170902_205451

D I S C O  E N S E M B L E  @  W A T E R X F E S T  2 0 1 7       

Von Hertzen Brothersin jälkeen näin tilaisuuteni koittaneen ja siirryin ensimmäistä kertaa vuoteen eturiviin, jossa minun todennäköisesti kannattaisi olla jokaisella keikalla ottaen huomioon sen, kuinka suunnattomasti ärsyynnyn esimerkiksi humaltuneista ihmisistä yleisömeressä. Paluu eturiviin on siis odotettavissa muillakin keikoilla, mietin hymyillen itsekseni kaikelle onnellisuudelleni ja kun Disco Ensemble nousi värivalojen loisteeseen tuntui hetken kuin olisin ollut taas 16-vuotias melankoliaan verhoutuva emotyttö, huusin kovempaa kuin olin uskaltanut huutaa kertaakaan moneen kuukauteen ja nostin käteni ilmaan pelkästään siitä hetken hullusta taianomaisuudesta. Disco Ensemble oli silloin 16-vuotiaana ja on edelleen itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman suuri yhtye, etteivät sanat riitä koskaan kuvaamaan sitä tunnetta värivalojen loisteessa, minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista melankoliaa ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, että voinut kuin rakastaa hullusti.

Disco Ensemble oli täynnä aivan käsittämätöntä energiaa ja yhtye kuulosti varmasti paremmalta kuin on koskaan kuulostanut, pimeyden verhotessa kaupunkia mustaan en osannut kuin antaa musiikin viedä kokonaan mukanaan, hukkua aivan loputtomaan onnellisuuteeni värivalojen osuessa vihreisiin silmiini ja hengittää rakkautta jokaisella hengenvedollani, tuntea musiikin kulkevan pitkin selkärankaa saaden sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään, juuri niin järjettömän hyvältä yhtye kuulosti. Muistatteko sen, kun lapsena tapetoitte huoneenne lempiyhtyeenne julisteilla, olisitte myyneet vaikka sielunne päästäksenne näkemään yhtyeen värivaloissa ja säästettyänne viimein viikkorahoistanne rahat keikkalippuun itkitte eturivissä onnellisuuttanne ja huusitte niin helvetin kovaa, ettei teillä ollut seuraavana aamuna ääntä ollenkaan, seisoessani siinä eturivissä minusta tuntui samalta, vaikka olen päässyt näkemään tämän yhtyeen luvattoman monesti värivaloissa, juuri niin uskomattomalta minusta tuntui huutaessani eturivissä ääntäni käheäksi ja siksi tämä oli ehdottomasti paras keikka, jonka olen yhtyeeltä koskaan nähnyt.

IMG_20170902_205440