23. toukokuuta 2018

SODAN PÄÄTTYMISESTÄ, TAVASTIASTA JA RAKKAUDESTA

P5180705P5180805
Viime perjantaina, käveltyäni Aleksanterinkatua pitkin auringonsäteiden loisteessa ja katseltuani edessäni avautuvaa maisemaa Tuomiokirkon portailla, minä seisoin Tavastian edessä miettien itsekseni, kuinka vuosia sitten vietin siellä monta iltaa kuukausittain, vietin monta uskomattoman kaunista iltaa ja rakastin sinne palaamista aina kerta toisensa jälkeen, sinne palaaminen tuntui aina turvalliselta. Tavastia oli minulle tavallaan kuin turvapaikka, eturivissä maailma oli hetken hiljaisuutta musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja huutaessani tunteitani musiikin mukana mikään ei pelottanut. Sitä se on minulle edelleen, minä mietin astuessani viimein Tavastian ovesta sisään ja jättäessäni nahkatakkiani narikkaan tuntui samalta kuin vuosia sitten, tuntui samalta kuin niinä iltoina, kun vuosia sitten jätin nahkatakkini narikkaan mennessäni katsomaan Von Hertzen Brothersia aivan ensimmäistä kertaa Tavastialle. Minulla oli ylläni sama mekko kuin sinä iltana, mekko, joka on nähnyt aivan luvattoman monta keikkaa ja unohtunut öisin soluasuntoni lattialle kiivetessäni parvisänkyyni nukkumaan järjettömän väsyneenä ja onnellisena. Tavallaan mikään ei ollut muuttunut, minusta tuntui edelleen samalta ja kävellessäni yleisömeren keskelle mietin hetken itsekseni, kuinka minä en vuosia sitten koskaan viihtynyt yleisömeressä niin hyvin kuin eturivissä, sekään ei ollut muuttunut, kaipasin eturiviin odottaessani Von Hertzen Brothersin nousevan värivalojen loisteeseen ja takanani mies kertoi kovaäänisesti ystävälleen, kuinka oli niin humalassa, että myöhemmin saattaisi jopa vähän laulattaa, juuri niin kovassa humalassa.

Kun Von Hertzen Brothers sitten lopulta nousi värivalojen loisteeseen, minusta tuntui kuin maailma ympäriltäni olisi kadonnut, siinä yhtyeessä vain yksinkertaisesti on jotain niin äärettömän tärkeää ja rakasta, siinä yhtyeessä on jotain sellaista, joka saa minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen. Keikan ensimmäisenä kuultu biisi War Is Over kuulosti värivalojen loisteessa jälleen kerran juuri niin sanoinkuvaamattoman hienolta, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaillakseni sitä niin, että ymmärtäisitte, tuntui kuin musiikki kuljettaisi minua mukanaan tunteiden hyökyaalloissa, kulkisi varomattomasti pitkin selkärankaani ja vetäisi sitten aina hetkittäin turpaan, tuntui kuin olisi huudettava kovempaa kuin koskaan ja oltava silti loputonta hiljaisuutta. Olin musiikin edessä täysin aseeton ja annoin sen viedä mukanaan, siinä hetkessä toivoin enemmän kuin mitään, että jokainen teistä pääsisi jonain päivänä todistamaan sitä taianomaisuutta, hukkumaan musiikin loputtomaan voimaan. Minä toivoin sitä biisin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, sillä se oli jotain niin uskomatonta ja toivoin sitä vielä silloinkin, kun seuraavan biisin sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja tuntemaan niin vahvasti, että tuntui epätodelliselta, tuntui kuin mikään ei yksinkertaisesti voisi olla sen täydellisempää.

P5180746P5180745
P5180748

Yksi keikan hienoimmista ja tärkeimmistä hetkistä oli ehdottomasti se, kun sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja sydämeni muuttamaan rytmiään. Se on itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä biiseistä koskaan, Somewhere in the Middle on kulkenut mukanani vuosia, saanut uskomaan huomiseen niinä kaikista vaikeimpina hetkinä, yksinäisinä iltoina istuessani pienen soluasuntoni parvekkeella ja ihan hiljaisina aamuöinä, kun on tuntunut, että maailman paino on liian raskas kantaa. Toisaalta se on nähnyt myös ne kaikista kauneimmat hetket, kulkenut mukanani, vaikka olenkin hetkittäin unohtanut sen olemassaolon, kuten myös Stars Aligned albumin uskomattoman biisin Voices In Our Heads, joka kuulosti Tavastialla aivan käsittämättömän hienolta. Ehkä hienommalta kuin koskaan aiemmin, mietin takanani olleen miehen kaataessa kengilleni olutta, olin tavallaan osannut odottaa sitä, sillä kyseinen mies oli ennen keikkaa kertonut ystävälleen olevansa kovin humalassa. Siinä hetkessä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka kaipaan eturiviin juuri siksi, koska en voi sietää humalassa olevia ihmisiä yleisömeren keskellä, en voi sietää ihmisiä, jotka ovat juoneet itsensä järjettömään humalaan ennen keikkaa ja häiritsevät sitten muuta yleisöä käytöksellään. Sekään ei ole minussa muuttunut, en voinut sietää sellaisia ihmisiä edes silloin vuosia sitten, kun seisoin yleisömeressä ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa luvattoman useasti, silloin vuosia sitten minä olin huomattavasti useammin eturivissä, syystäkin.

Ennen encorea kuultiin Sunday Child ja New Day Rising, joista molemmat olivat minulle kolme vuotta sitten aivan äärettömän tärkeitä biisejä ja ovat sitä kieltämättä edelleen, niissä on jotain sellaista, mikä saa minut palaamaan kerta toisensa jälkeen siihen tavattoman kauniiseen ja onnelliseen kevääseen, kun yhtyeen kuudes albumi ilmestyi ja minä istuin Suomenlinnassa katselemassa laivojen lipuvan ohitse. Värivalojen häikästessä silmiäni huusin ääntäni käheäksi, nostin käteni ilmaan aivan suunnattomasta onnellisuudesta ja tunsin pakahtuvani siihen loputtomaan rakkauteen, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, rakkauteen, joka on vuosien aikana kasvanut valtamerten kokoiseksi, suuremmaksi kuin olisin koskaan uskonut sen voivan kasvaa. Eikä se rakkaus kadonnut mihinkään, kun yhtye palasi värivalojen loisteeseen soittamaan kaksi encorea, joista viimeinen päättyi sanoihin war is over / war is over / war is over ja niin järjettömän suureen rakkauteen, valtameren kokoiseen tunnemassaan jossain syvällä rintalastan alla, ettei sitä riittäisi kuvailemaan nämä keskeneräiset lauseeni. Siinä hetkessä sota oli päättynyt, minun sotani oli päättynyt ja Von Hertzen Brothers kuulosti niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, minä olin kovin kiitollinen kaikesta, yksinkertaisesti aivan kaikesta, mitä kyseinen yhtye on saanut minut tuntemaan, siitä, mihin olen musiikin avulla päässyt. Siitä, että sota oli viimein päättynyt, hymyilin itsekseni Mikko von Hertzenin halatessa minua keikan jälkeen ja istuessani hetkeä myöhemmin bussissa matkalla Jyväskylään mieleni oli hiljainen, sota oli päättynyt.

P5180711

SINÄ ILTANA HELSINKI OLI KAUNIIMPI KUIN MUISTIN

P5180602P5180610

Viime perjantaina minä matkustin ensimmäistä kertaa helmikuun jälkeen sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja rautatieasemalla vastaantulijat juoksevat iltapäivän ruuhkassa, sitä ruuhkaa minä en tosin päässyt todistamaan, sillä olin perillä vasta juuri silloin, kun auringonsäteet maalasivat rakasta maisemaa kultaisella. Se on ehdottomasti kaunein hetki päivästä, siinä hetkessä valo on kauneimmillaan ja varjot piirtyvät pehmeinä, eikä Helsinki ole varmaan koskaan näyttänyt niin käsittämättömän kauniilta kuin se näytti viime perjantaina kävellessäni ilta-auringon loisteessa suoraan kaukoliikenteen terminaalista kauppatorille ja katselin, kuinka Suomenlinnan lautta saapui laituriin. Muistelin hetken sitä aamua, kun kolme vuotta sitten matkustin aamun ensimmäisellä lautalla Suomenlinnaan ja istuin kalliolla laivojen kulkiessa ohitseni, muistelin sitä onnellisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, sitä aivan ääretöntä vapautta.

Merituuli tarttui hiuksiini katsellessani ihmisten poistuvan lautalta, olisin halunnut lähteä seuraavalla lautalla, mutta jäin kuitenkin, kävelin Katariinankatua pitkin Senaatintorille lempeiden auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni ja raitiovaunun kolistessa ohitseni hymyilin itsekseni, tunsin sen aivan saman onnellisuuden kuin sinä kolmen vuoden takaisena aamuna. Tunsin sen saman onnellisuuden jokaisessa hengenvedossani kävellessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja katsellessani hetkeä myöhemmin edessäni avautuvaa maisemaa kuin en olisi koskaan lähtenytkään, tuntui kuin olisin ollut kotona huolimatta siitä, että kolme vuotta sitten seisoin pakkasin koko elämäni kovin rakkaasta, pienestä soluasunnosta pahvilaatikoihin ja matkustin haikeus sydämessäni kolmesataa kilometriä sinne, missä keskustan kadut hiljenivät ennen auringonlaskua ja elokuvateattereissa oli yksi näytös illassa, yöt rauhallisempia kuin missään muualla.

P5180532

Matkustin, enkä koskaan palannut jäädäkseni, minä mietin katsellessani maisemaa, jota olen kaivannut useammin kuin uskaltaisin koskaan myöntää. Tuntemattomat ihmiset tuntuivat hengittävän kanssani samaa onnellisuutta, kaupunki oli hetken kauniin rauhallinen ja kävellessäni hetkeä myöhemmin Aleksanterinkatua pitkin Kamppiin en osannut lopettaa hymyilemistä, ostin maailman ihanimmat korvakorut ja illan varovaisesti hämärtyessä seisoin Tavastialla yleisömeren keskellä musiikin kuljettaessa mukanaan. Se on kuitenkin aivan uusi tarina ja tahdon vielä kirjoittaa siitä teille, tahdon kirjoittaa siitä, kuinka musiikki oli niin suurta, että se rikkoi jokaisen kylkiluuni ja sai pakahtumaan onnellisuudesta.

P5180593P5180610

22. toukokuuta 2018

MIKÄ TEKEE MINUT ONNELLISEKSI JUURI NYT?

P5160298P5160339

Huhtikuussa kirjoitin siitä, kuinka olen oikeastaan aina rakastanut enemmän syksyä kuin kevättä, mutta kuinka tänä vuonna kevät on tehnyt minut aivan äärettömän onnelliseksi ja saanut minut inspiroitumaan jotenkin aivan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Minä kirjoitin, kuinka yksi maailman ihanimmista asioista on herätä keskellä yötä siihen, kun vesisade rummuttaa peltikattoon ja nukahtaa uudelleen kuunnellen sateen ropinaa, kirjoitin siitä, kuinka en tiedä kovin montaa asiaa, jotka saisivat minut rauhoittumaan kuin öiset vesisateet. Kirjoitin, kuinka huhtikuussa minut oli tehnyt tavattoman onnelliseksi musiikki, takapihan metsän humisevat puut ja tuulenhenkäys hiuksillani, mutta kuinka lopulta koiranpennut olivat tehneet minut onnellisemmaksi kuin varmaan mikään muu aikoihin. Samat, maailman ihanimmat koiranpennut tekivät minut onnelliseksi myös toukokuussa, mutta nyt aion tapani mukaan kirjoittaa enemmän niistä asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi toukokuun aikana, asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään.

x Kevään vaihtuminen kesään. Kevät vaihtui kesään tavallaan yhdessä yössä, yhtenä aamuna luonto oli vain herännyt kesään kauniimmin kuin koskaan aiemmin ja minä hengitin kesän ihmettä jokaisella hengenvedollani. Se oli jotenkin kovin ihmeellistä ja se on tehnyt minut aivan tavattoman onnelliseksi, olen rakastanut näiden vuoden ensimmäisten kesäaamujen ensimmäisiä auringonsäteitä, mutta vielä enemmän niitä illan viimeisiä, jotka maalaavat maiseman aina kultaisella, olen rakastanut sitä tunnetta, kun nurmikko on paljaiden jalkojeni alla viileä ja iltaisin jalkapohjani likaiset, sillä olen kävellyt koko päivän ilman kenkiä. Kesä vain yksinkertaisesti tekee onnelliseksi, järjettömän onnelliseksi.

x Uusi kamera. Niin, minä kirjoitin huhtikuussa siitä, kuinka haaveilen uudesta kamerasta, mutta en kuitenkaan ollut suunnitellut ostavani uutta kameraa pitkään aikaan, olinhan ostanut uuden objektiivin kameraani helmikuussa. Viikko sitten minä kuitenkin istuin bussissa ja kuuntelin musiikkia, jota rakastan aivan käsittämättömästi ja yhtäkkiä minusta vain yksinkertaisesti tuntui siltä, että minun on saatava uusi kamera, tuntui, että minun oli tilattava se samantien, kun pääsisin perille. Sinä sunnuntai-iltana minä sitten tilasin itselleni uuden kameran ja se uusi kamera tehnyt minut niin typerän onnelliseksi, että olen hymyillyt itsekseni kävellessäni sen kanssa matkalla töihin ja pysähtyessäni hetkittäin kuvaamaan tuomenkukkia, tästä kamerasta aion kertoa teille vielä myöhemmin lisää, niin onnelliseksi se on tehnyt.

P5160239

x Työpaikka. Tilannehan on sellainen, että minä valmistuin joulukuussa 2015 tradenomiksi ja en ollut sen jälkeen ollut päivääkään palkkatöissä, vaikka olinkin hakenut töitä aktiivisesti ja siis ihan todella halunnut töihin, sillä työttömyys ei vain yksinkertaisesti sopinut minulle, enhän ole koskaan ollut ihminen, joka nauttii siitä, että voi viettää kuukausia kotona Netflixin seurassa. Tämän työttömyyteni aikana olin ollut kahdesti työkokeilussa, joista molemmilla kerroilla olin nauttinut niistä suuresti, mutta huhtikuun lopussa kävin kuitenkin vähän yllättäen niin, että sain työpaikan täältä Jyväskylästä ja aloitin työt tasan viikko sitten, enkä voisi olla siitä yhtään onnellisempi, tuntuu, että elämä on menossa oikeaan suuntaan ja se on äärettömän helpottava tunne kaiken sen ahdistuksen jälkeen, jonka työttömyys sai aikaan.

x Tunne siitä, että suunta on oikea. Sitä on tavallaan aivan suunnattoman vaikea selittää, mutta olin luvattoman kauan kulkenut ympyrää poiketen hetkittäin ympyrältä aina väärään suuntaan, luvattoman kauan tuntui, ettei mikään suunta olisi oikea tai että sitä oikeaa suuntaa ei vain yksinkertaisesti löydy, mutta toukokuussa on ensimmäistä kertaa aikoihin tuntunut siltä, että suunta on oikea. Minä en kulje enää ympyrää ja se on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, saanut minut nukahtamaan iltaisin rauhallisuuteen ja istumaan aloillani pienessä asunnossani, ihan vain olemaan tuntematta painoa rintalastan alla ja kuuntelemaan hiljaisuutta ilman, että ajatukseni huutaisivat kovempaa kuin mikään koskaan.

x Pieni asuntoni. Olen tämän vuoden aikana ollut todella vähän kotona, tässä pienessä asunnossa, jossa on valkoinen kirjahylly täynnä rakkaita muistoja ja sen vieressä kaksi akustista kitaraa epävireessä. Maaliskuun lopun jälkeen minä en ollut nukkunut kertaakaan omassa sängyssäni tai herännyt aamuisin siihen, kun auringonsäteet murtautuvat suurien ikkunoiden sälekaihtimien välistä, sen maaliskuun lopun jälkeen en ollut viettänyt tässä pienessä, valoisassa asunnossa kokonaista iltaa tai kokonaista aamua, mutta pari päivää sitten minä raahasin maailman rakkaimman ihmisen kanssa matkatavarani tänne. Sinä iltana olin ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen kokonaisen illan tässä asunnossa, katselin muistoja valkoisella kirjahyllyllä ja nukahdin äärettömään onnellisuuteen, heräsin aamun varovaisiin auringonsäteisiin ja olin vain onnellinen, onnellinen näistä kahdestakymmenestäseitsemästä neliöstä ja siitä, että se on minun kotini.

x Elämä. Tämä kuulostaa nyt jotenkin sanoinkuvaamattoman kliseiseltä, mutta tällä hetkellä minut tekee onnelliseksi elämä, se, että herään aamuisin auringonsäteisiin ja nukahdan rauhallisuuteen, herään keskellä yötä katsomana kelloa huomatakseni, että voin nukkua vielä monta tuntia. Se, että voin työpäivien jälkeen kävellä sen maailman rakkaimman luokse, käpertyä syliin sanomatta sanaakaan ja hymyillä katsoessani silmiin, se, että voin kirjoittaa niitä keskeneräisiä lauseitani ja valokuvata tuomenkukkia, kuunnella aamuisin rakasta musiikkia bussissa ja syödä iltaisin vanukasta.

P5160398P5160420