16. kesäkuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 3: HILJAISET KESÄYÖT

Kahdeksan vuotta sitten kiipesin kesäöisin aina huoneeni ikkunasta ulos, kesäöiden lämmössä kävelin itsekseni tuttuja kadunkulmia ja katselin taivasta, joka oli aivan äärettömän kaunis, nautin rauhallisuudesta ja musiikista yksin, tyhjillä pikkukaupungin kaduilla. Olen aiemmin tänä vuonna kirjoittanut rakkaista lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat olleet minulle enemmän kuin euroviisuja, tällä kertaa näille lauluille yhteistä on kuitenkin se, että ne ovat vuosien ajan kuuluneet hyvin vahvasti niihin sellaisiin kesäöihin, kun niillä rakkaimmilla kadunkulmilla on ollut aivan hiljaista ja asfaltti paljaiden jalkojen alla on tuntunut lämpimältä, sellaisiin kesäöihin, kun ei ole tarvinnut mennä nukkumaan ja vapaus on ollut suunnattomasti enemmän kuin tunne.

IMG_5938
Aivan äärettömän rakas Angus & Julia Stonen Big Jet Plane löysi tiensä elämääni kesällä 2010, sinä samana kesänä, kun kiipesin vanhemmiltani salaa öisin huoneeni ikkunalasta ulos (myös se minua neljä vuotta nuorempi pikkusiskoni kiipesi, eikä kukaan koskaan kyseenalaistanut, miksi hänen ikkunansa alla oli ihan jatkuvasti puutarhatuoli) ja kävelin tuttuja kadunkulmia katsellen taivasta, joka oli ihan uskomattoman kaunis. Sinä kesänä kesäyöt olivat kauniimpia kuin koskaan aiemmin, enkä varmasti tule koskaan unohtamaan niitä lukuisia tutuilla kadunkulmilla paljain jaloin vietettyjä öitä tai sitä, miltä asfaltti tuoksui niinä öinä maatessani tyhjillä kaduilla katsellen taivasta, musiikkia kuulokkeissani.

Muistan, kun kuulin tämän biisin ensimmäistä kertaa, se oli ihmeellisen kaunis ja aivan äärettömän inspiroiva, se sai minut kulkemaan uuden kamerani kanssa öisillä kadunkulmilla ja kirjoittamaan tavalla, jolla en ollut koskaan aiemmin kirjoittanut. Big Jet Plane saa minut edelleen inspiroitumaan kirjoittamisesta ja uskon, että siitä tulee ikuisesti mieleeni ne kahdeksan vuoden takaiset kesäyöt, mutta näistä vuosista huolimatta se kuulostaa edelleen aivan yhtä ihmeelliseltä kuin kahdeksan vuotta sitten ja kuullessani sen viimein Ilosaarirockissa 2015 ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa olin aivan tavattoman onnellinen, se hetki siinä yleisömeren keskellä ja tämä biisi ovat minulle järjettömän rakkaita.

IMG_5968
Kuten edellinen, myös Lykke Lin Melodies & Desires löysi tiensä elämääni kesällä 2010, sinä uskomattoman kauniina kesänä, jolloin kesäyöt olivat tavallista kauniimpia. Sanoin follow these instructions / do exactly as i do / lean your shoulders forward / let your hands slide over to my side / move your body closer / let your heart meet mine se löysi tiensä luokseni yhtenä kesäyönä, kun istuin vanhan tietokoneeni ääressä ja avonaisesta ikkunasta takanani tulvi sisään raikasta ilmaa nojatessani vihreän nojatuolini selkänojaan, sulkiessani silmäni ja antaessani musiikin viedä mukanaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Love is the harmony / desire is the key / love is the melody / now sing it with me ja minusta tuntui kuin olisin ollut jossain muualla, se oli jotain aivan äärettömän kaunista, se oli jotain sellaista, mitä en ollut kuullut koskaan aiemmin, siitä hetkestä lähtien Lykke Li ja tämä biisi ovat olleet mukana elämässäni, kuljettaneet mukanaan harmoniassaan ja rakkaudessaan, saaneet minut rakastumaan vuosi toisensa jälkeen aina vain enemmän.

Sanat you'll be the rythm and i'll be the beat / you'll be the rythm and i'll be the beat / then i'll be the rythm and you'll be the beat / and love, the shoreline, where you and i meet ovat soineet kuulokkeissani niin sellaisina kesäöinä kuin talvisina aamuinakin, mutta sellaisina kesäöinä, kun maailma on hetken ihan aloillaan ja taivas ylläni ihan rauhallinen, ne kuulostavat tavallaan taianomaisilta, sellaisina kesäöinä Melodies & Desires on minulle rakkaampi kuin koskaan.

P6090159
Priscilla Ahnin aivan ihana Dream on yksi niistä biiseistä, jotka ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen vuosien ajan rauhoittumaan lähes poikkeuksetta, hymyilemään kuin en olisi koskaan hymyillyt ja sulkemaan silmäni kaikesta siitä onnesta, jonka sanat i was a little girl / alone in my little world / who dreamed of a little home for me saivat minussa aikaan silloin, kun kuulin ne ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Se ei kuitenkaan ollut kesäyönä, vaikka sanat i had a dream / that i could fly / from the highest tree / i had a dream ovatkin soineet vuosien saatossa kuulokkeissani myös sellaisina kesäöinä, kun asflatti paljaiden jalkojeni alla on lämmin ja tuulenhenkäys tarttuu puiden oksiin lempeästi.

Dream on kulkenut mukanani kahden edellisen biisin tavoin kahdeksan vuotta, se on soinut ihan luvattoman useasti kirjoittaessani blogitekstejäni ja juodessani aamuisin teetä auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse. Se on ollut kahdeksan vuoden aikana mukana niin monissa hetkissä, että siitä on tullut yksi itselleni rakkaimmista biiseistä ja samalla se muistuttaa minua aina onnellisuudesta, jonka olen niinä hetkinä tuntenut jokaisessa hengenvedossani. Siitä onnellisuudesta, josta olen kirjoittanut vuosien aikana aina ihan kuin huomaamattani ja jota olen kaivannut hetkittäin, se onnellisuus on erityislaatuista, vahvaa ja samalla lempeää, joka kuljettaa mukanaan kuin valtameren hyökyaallot.

P6090212
Heinäkuussa 2012 seisoin yleisömeren keskellä, kun First Aid Kit nousi värivalojen loisteeseen Ilosaarirockissa, olin onnellisempi kuin olin aikoihin ollut ja annoin musiikin viedä mukanaan, siskokset Klara ja Johanna Söderberg olivat yksinkertaisesti aivan valloittavia ja heidän soitettuaan viimeisen biisinsä olin sanaton. Jostain tuntemattomasta syystä se on edelleen viimeisen kerta, kun olen nähnyt heidät värivaloissa, mutta heidän musiikkinsa on siitäkin huolimatta kulkenut mukanani aina tähän päivään asti. Heidän toinen studioalbuminsa The Lion's Roar julkaistiin samana vuonna ja siitä kuuden vuoden takaisesta kesästä asti jokainen kyseisen albumin biiseistä on pysynyt soittolistoillani, juuri niin suuren vaikutuksen albumi kokonaisuudessaan teki minuun sinä kesänä, sinä elämääni suuresti muuttaneena kesänä.

Sinä kesänä minä sain tietää päässeeni opiskelemaan Metropoliaan ja muuttavani siten Helsinkiin myöhemmin samana kesänä, sinä kesänä kaikki tuntui muuttuvan, minä muutuin ja kaikki minun elämässäni muuttui, mutta First Aid Kit pysyi. The Lion's Roar oli ja on edelleen minulle äärettömän tärkeä albumi, mutta varmasti kaikista rakkain biisi oli silloin ja on edelleen albumin nimibiisi The Lion's Roar, se saa edelleen kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani.

P6090259
En osaa sanoa varmaksi, milloin Yeah Yeah Yeahsin Skeletons löysi tiensä elämääni, mutta sen osaan kuitenkin sanoa, että kyseinen biisi on ollut elämässäni kauan ja se on soinut kuulokkeissani luvattoman useana kesäyönä pyöräillessäni kotiin pikkukaupungin katuja. Se on soinut kuulokkeissani niin, että minä muistan sen ulkoa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunnen sen jokaisessa hengenvedossani pyöräillessäni vanhan rautatiesillan kautta kotiin ja on huokaistava itsekseen, kuinka se yksinkertaisesti voikaan olla niin tavattoman kaunis ja rakas, niin sanoinkuvaamattoman rakas.

Sitäkään en osaa sanoa miksi tämä biisi unohtuu aina kuukausiksi, mutta olen kovin onnellinen siitä, että se kuitenkin palaa luokseni aina kesäisin, se nimittäin kuuluu oleellisesti minun kesäöihini ja näihin iltoihin, kun minä istun yksin pienessä asunnossani kirjoittamassa kynttilän valossa ja tee ehtii jäähtyä ennen kuin muistan juoda sen. Juuri tällaisiin kesäiltoihin se kuuluu kovin oleellisesti, mutta myös niihin sellaisiin, kun kauniin, maisemaa harmoniaan verhonneen auringonlaskun jälkeen on vielä hetken valoisaa ja tuntuu onnelliselta olla olemassa, kesäöihin, kun maailma ympärillä on aivan hiljainen ja ilma tuntuu raikkaalta hengittää, kun musiikki tuntuu jokaisessa hengenvedossa, aivan jokaisessa.

14. kesäkuuta 2018

LAMPAITA JA SADE, JOKA EI KOSKAAN SAAPUNUTKAAN

P6020013IMG_5746IMG_5693

Kaksi vuotta sitten yhtenä valoisana kesäkuisena päivänä odottaessani sämpylätaikinan kohoamista kävelin pitkässä kesämekossani silloin vielä vähän tuntemattomia katuja pitkin katsomaan lampaita, jotka olivat hetki sitten saapuneet kesäksi laiduntamaan Suuruspäähän, istuin aidan vieressä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja hymyilin itsekseni, kuinka tavattoman onnelliseksi se hetki minut teki. Nyt kaksi vuotta myöhemmin, yhtenä päivänä istuin sen maailman rakkaimman luona, kun päätimme lähteä katsomaan niitä samoja Suuruspäässä kesäisin laiduntavia lampaita ja hetkeä myöhemmin auringonsäteet lämmittivät olkapäitäni kävellessäni Kuokkalan katuja, oli yksi niistä sellaisista päivistä, kun kesä oli kauneimmillaan. Niitä päiviä on ollut viimeisimmän kuukauden aikana paljon, oikeastaan niin paljon, että hetkittäin olen vain toivonut viilentävää sadetta, mutta sinä päivänä kävellessäni Jyväsjärveä kiertävää rantaraittia olin onnellinen siitä säästä, siitä kesän uskomattomasta kauneudesta ja auringonsäteistä, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni.

Löytäessämme lopulta lampaiden laidunten luokse hymyilin kuin en olisi koskaan hymyillyt, tuntui hetken kuin olisin ollut taas lapsi, niin onnellinen minä olin nähdessäni sympaattiset lampaat, jotka olivat siirtyneet korkeiden koivujen varjoon suojaan auringonsäteiltä. Suhteellisen viisaita eläimiä, minä hymähdin itsekseni seistessäni laidunta kiertävän aidan vieressä ja ikuistaessani hetkeä kamerani muistikortille, lampaat näyttivät nauttivan kesäpäivän kauneudesta yhtä paljon kuin minäkin, jostain kaukaa lähestyvä sade tuoksui jo hentona tuulessa ja koivujen varjostaman laitumen takana Jyväsjärvi kimmelsi auringonsäteiden loisteessa. Kaikki oli hetken aloillaan, katselin kahden lampaan nauttivan auringonsäteistä vähän kauempana laitumella ja laskin kameran hetkeksi käsistäni, oli tavallaan käsittämättömän hyvä olla, sydämessä ihan loputon rauha ja vieressä ihminen, joka piteli käsissään toista kameraani, katseli hetkittäin linssin lävitse kaikkea sitä samaa maisemaa, joka teki minut kovin onnelliseksi siinä lämpimän kesäpäivän rauhallisuudessa.

IMG_5745

Kävellessämme myöhemmin takaisin keskustaan Kuokkalan siltaa pitkin tuulenhenkäys tarttui varovaisesti hiuksiini, auringonsäteet piiloutuivat hetkittäin pilviverhon taakse ja pysähtyessämme hetkeksi istumaan satamaan hymyilin taas kuin en olisi koskaan hymyillyt. Laineet löivät hitaasti venelaitureihin, ohikulkijoiden kasvoille tuntui jääneen sama onnellisuus kuin minunkin ja jatkaessamme lopulta matkaamme sen maailman rakkaimman luokse odotin sadetta, joka ei sitten kuitenkaan ehtinyt kastella hiuksiani, tuuli tarttui uuden mekkoni helmaan ja minä en osannut kuin hymyillä.

P6020033IMG_5766

12. kesäkuuta 2018

OLISINPA TIENNYT ETTEI AINA TARVITSE OLLA VAHVA

peruskoulu

Yhtenä päivänä kävellessäni töihin minulla oli ylläni musta keinonahkatakki, musta huppari ja musta, lähes nilkkoihin asti ulottuva pellavamekko, katselin heijastustani lasiovesta kolmannessa kerroksessa ja mietin itsekseni, kuinka se 15-vuotias Jenna olisi nyökännyt vaatetukselleni hyväksyvästi. Silloin kymmenen vuotta sitten minulla oli mustat hiukset, jotka äitini oli vuotta aiemmin viimein suostunut värjäämään ruskeasta mustaksi, pukeuduin oikeastaan poikkeuksetta mustaan ja kuuntelin musiikkia, josta saan edelleen aivan suunnattomasti voimaa. Istuin yksin peruskoulun viimeisillä tunneilla, kirjoitin biisien sanoja kouluvihkojen kanteen ja laskin tunteja siihen hetkeen, että pääsisin lopullisesti pois siitä koulusta. Jälkeenpäin mietittynä minä olin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rikkinäinen ja kun nyt kymmenen vuotta myöhemmin istuin töissä huomatessani psykoterapeutti Maaret Kallion aloittaneen #olisinpatiennyt -kampanjan ja haastaneen viisi julkisuuden henkilöä miettimään, mitä he sanoisivat nuoremmalle itselleen, tiesin, että tahdon blogissa tarttua tähän samaan kysymykseen, nimittäin olen miettinyt sitä usein, olen miettinyt, mitä sanoisin.

Sitä kymmenen vuotta nuorempaa itseäni varmaan todennäköisesti vain halaisin, nimenomaan sitä minä siinä hetkessä olisin tarvinnut, sillä istuessani peruskoulun viimeisinä päivinä iltaisin julisteilla tapetoidussa huoneessani kyynelten tarttuessa silmäkulmiini en uskaltanut kertoa kenellekään, kuinka pahalta minusta tuntui. Olisinpa tiennyt, ettei tarvitse olla aina vahva ja että omasta pahasta olostaan kertominen ei ole epäonnistumista tai edes heikkoutta, olisinpa silloin kymmenen vuotta sitten tiennyt, ettei mistään tarvitse selvitä yksin ja aina, missä tahansa tilanteessa voi pyytää apua, ettei kenenkään tarvitse jaksaa tai selvitä yksin. Silloin kymmenen vuotta sitten minä en kuitenkaan tiennyt, minusta tuntui kuin olisin ollut yksin kaiken sen kanssa, tuntui kuin olisin ollut vain loputonta määrittelemätöntä tunnemassaa viettäessäni välitunnit yksin niinä peruskoulun viimeisinä päivinä. Olisinpa tiennyt, etten ollut silloin niiden tunteideni kanssa yksin, olisinpa tiennyt, että niinä välitunteina meitä oli paljon enemmän, meitä, jotka tunsivat niin uskaltamatta kuitenkaan sanoa sitä ääneen, olisinpa tiennyt ja olisipa jokainen niistä pienistä ja rikkinäisistä ihmisistä tiennyt, ettei se paha olo tulisi jatkumaan ikuisesti, vaikka hetkittäin siltä saattoi tuntua, jonain päivänä elämä saisi hymyilemään.

koulunpiha

Ne peruskoulun viimeiset kuukaudet olivat minulle valehtelematta todella vaikeita ja itkin iltaisin yksin huoneessani jo pelkästään siksi, etten vain yksinkertaisesti halunnut mennä seuraavana aamuna kouluun, en tahtonut kohdata ihmisiä, jotka saivat minut päivittäin tuntemaan itseni vääränlaiseksi ja huonoksi. Olisinpa minä silloin kymmenen vuotta sitten tiennyt, että huolimatta siitä, kuinka minulle huudeltiin koulun käytävillä ja kuinka minut jätettiin lähes poikkeuksetta yksin, huolimatta siitä, kuinka tahdoin vain istua yksin huoneessani, elämäni tulisi olemaan vielä jonain päivänä aivan äärettömän onnellista ja vaikka se peruskoulun viimeisinä vuosina kokemani koulukiusaaminen tulisi ihan väistämättä jättämään minuun ikuiset arvet, kaikki se tekisi minusta lopulta vahvemman ihmisen. Nimittäin niin lopulta tapahtui ja kaiken sen minä tahtoisin kertoa nuoremmalle itselleni, tahtoisin kertoa, kuinka kymmenen vuotta myöhemmin olisin ylpeä itsestäni, olisin järjettömän ylpeä siitä, että olin tarpeeksi rohkea muuttaakseni kolmensadan kilometrin päähän siitä pikkukaupungista ja tarpeeksi vahva voittamaan pahan olon kerta toisensa jälkeen, tahtoisin kertoa, kuinka jonain päivänä tulisin oppimaan, että olen äärettömän paljon vahvempi kuin se sisäinen ääni, joka kertoo, etten ole tarpeeksi.

Olisinpa tiennyt, ettei se todellakaan ollut maailmanloppu, kun en päässytkään Savonlinnan Taidelukioon, vaikka olin haaveillut siitä koko kevään, olisinpa tiennyt, että hetkittäin on kuljettava pidempää reittiä ja eksyttävä tuntemattomille kadunkulmille löytääkseen perille, olisinpa tiennyt, että se oma polku löytyy vielä ja se tulee todennäköisesti olemaan paljon parempi kuin se ensimmäinen vaihtoehto, josta hetken peruskoulun aikana haaveili. Olisinpa tiennyt, ettei vielä edes silloin kymmenen vuotta sitten kauhulla odottamieni ylioppilaskirjoitusten jälkeen tarvitse välttämättä tietää, mitä tahtoo tehdä loppuelämänsä, että aina voi vaihtaa elämänsä suuntaa ja tehdä uusia valintoja, olisinpa tiennyt, että vielä kymmenen vuoden päästäkin istuessani kolmannessa vuokra-asunnossani mietin, mitä tahdon elämälläni tehdä ja siinä ei ole mitään väärää. Siinä ei yksinkertaisesti ole yhtään mitään väärää, eikä se tee minusta yhtään huonompaa ihmistä, itselleen saa ja täytyy antaa aikaa, asiat tapahtuvat ajallaan ja jonain päivänä, ehkä huomenna tai viiden vuoden päästä, minä tiedän tarkalleen, mitä tahdon tehdä elämälläni tai ainakin yhden niistä asioista. Tässä elämässä voi tehdä kovin paljon ja vielä näin 25-vuotiaanakaan en tiedä, mihin kaikkeen minä pystyn, mitä kaikkea uskomattoman hienoa tulen vielä elämäni aikana tekemään, olisinpa minä silloin kymmenen vuotta sitten siis tiennyt, ettei tarvitse hätäillä turhaan.

Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, olen saanut valkoisen lakin keskellä muita ylioppilaita sekä valmistunut myöhemmin ammattikorkeakoulusta, olen asunut kolmessa eri kaupungissa ja kolmessa eri asunnossa, olen nähnyt ja kokenut aivan suunnattomasti, enkä hetkeäkään vaihtaisi pois. Hetkeäkään en vaihtaisi, vaikka hetkittäin minä toivon, että olisin silloin kymmenen vuotta sitten tiennyt, ettei maailmani lopu siihen, jos poika, johon ihastun, ei rakastukaan minuun, olisinpa tiennyt, ettei maailma lopu sydänsuruihin ja että ensin on opeteltava rakastamaan itseään, sillä se on ensiarvoisen tärkeää, itsensä rakastaminen. Olisinpa tiennyt, että minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen ja että minua rakastetaan enemmän kuin uskoisin, olisinpa tiennyt, että elämä on niin ihmeellistä, että siitä kannattaa vain nauttia.