6/15/2017

09:30 JYVÄSKYLÄ – HELSINKI

IMG_2778IMG_2771

Olen kirjoittanut luvattoman monesti Helsingistä ja siitä, kuinka palatessani raitiovaunujen kolinaan tunnen kerta toisensa jälkeen palaavani kotiin, olen kirjoittanut yksinkertaisesti juuri niin uskomattoman monesti, että tuntuu tyhmältä istua taas kirjoittamassa siitä, kuinka viime lauantaina päätin omistaa kokonaiset puolitoista vuorokautta itselleni ja matkustin ensimmäistä kertaa kuukausiin sinne, missä onnellisuus kulkee pitkin selkärankani nikamia kuin lähijunat Linnunlaulun sillan alitse. Tuntuu tyhmältä, mutta tahdon silti kirjoittaa, kuinka katselin maiseman kiitävän ohitse musiikin keinuttaessa mukanaan ja hetkittäin nukahdin näkemään sekavia unia, nopeasti välähtäviä kuvia jostain kaukaa. Vanhoja, kuluneita lauseita menneisyydestäni, joista viimeisen kerran herätessäni kuuntelin kuljettajan kertovan, kuinka pysähdymme seuraavaksi Viikissä ja hymyilin sitten itsekseni, kuinka niiden sanojen kuuleminen tuntuu vuosi toisensa jälkeen jollain aivan käsittämättömällä tavalla aina yhtä turvalliselta, kotoisalta.

Kävellessäni vain hetkeä myöhemmin ulos kaukoliikenteen terminaalista en osannut olla hymyilemättä, pysähdyin hetkeksi vain katselemaan silmieni edessä aukeavaa kaupunkia ja jatkoin sitten matkaani Aleksanterinkadulle, jota pitkin kulkeminen tuntui uskomattoman haasteelliselta loputtoman ihmismäärän ansiosta. En koskaan viettänyt kokonaista kesää Helsingissä tai tottunut sellaiseen ihmismäärään kaikkialla, minä mietin katsellessani maisemaa linssin lävitse, tunsin kaupungin hengittävän samaa onnellisuutta kanssani jokaisella hengenvedollaan ja unohduin miettimään, kuinka auringonsäteiden häikäistessä silmiäni jokin rintalastani alla tuntui muuttuvan, enkä tiennyt, oliko se sydämeni jatkuvasti muuttuva rytmi vai rauhoittunut hengitykseni. Tuntui kuin olisin löytänyt kadonneita palasia itsestäni, siitä vaaleahiuksisesta ja hetkittäin sydämeltään rauhattomasta naisesta, joka kulki niitä samoja kadunkulmia sunnuntaisin kameran kanssa ilman päämäärää ja hymyili katusoittajille, pysähtyi kuuntelemaan.

IMG_2784IMG_2770IMG_2774

Unohduin miettimään, muuttuisiko jokin minussa pysyvästi, jos pakkaisin kokonaisen elämäni muuttolaatikoihin ja matkustaisin Helsinkiin jäädäkseni. Muuttuisiko sydämeni rytmi rauhattomaksi pelkästä siitä onnellisuudesta, hengitykseni rauhalliseksi tuntiessani kaupungin hengittävän mukanani ja sitten lopulta, löytäisinkö minä jokaisen kadonneen palasen itsestäni rakentaessani kotini tähän kaupunkiin, johon rakensin kotini ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten. En tiennyt yhtäkään vastausta, eikä sillä tavallaan ollut mitään merkitystäkään, nimittäin seistessäni ihmismassan keskellä Kauppatorilla minussa oli hetken aikaa jotain samaa kuin ennen, jotain samaa rohkeutta ja onnellisuutta, joiden ansiosta olin päättänyt aikaisemmin aamulla omistaa seuraavat puolitoista vuorokautta vain itselleni. Hengittää onnellisuutta jokaisella hengenvedollani, pysähtyä hetkittäin hymyilemään itsekseni ja seisoa yleisömeren keskellä kuuntelemassa kyyneleet silmäkulmissani aivan suunnattoman rakasta musiikkia unohtaen kuukausia minuun halkeamia aiheuttaneen stressin, nukahtaa hotellin valkoisiin lakanoihin pelkkää onnellisuutta kasvoillani ja herätä auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse, nauttia jokaisesta hengenvedostani ilman stressiä.

IMG_2787

6/09/2017

KUIN KULKISIN SUMUSSA

IMG_2655

Viime yönä istuin taas vaihteeksi parkkihallin katolla maailman rakkaimman ihmisen kanssa, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa linssin lävitse ja kerroin, kuinka aikoinaan rakastin öisessä pimeydessä valokuvaamista aivan suunnattomasti ja kuinka rakastan varmaan edelleen, en vain ole tämän viimeisimmän vuoden aikana jostain tuntemattomasta syystä enää seikkaillut kamerani kanssa öisin. Kerroin, kuinka hetkittäin ikävöin valokuvaamista enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella ja unohduin sitten miettimään, kuinka käsittämättömän suuri osa minua valokuvaaminen aikoinaan lopulta oli ja kuinka suuren osan minä kadotin itsestäni kadottaessani rakkauteni valokuvaamista kohtaan. Enkä edes koskaan kokonaan kadottanut sitä, tavallaan vain unohdin elämäni muuttuessa lyhyessä ajassa niin suunnattomasti, mietin nojatessani kaiteeseen katsellessani junien seisovan raiteillaan öisessä rauhallisuudessa ja havahduin maailman rakkaimman koskettaessa varovaisesti olkapäätäni yön rauhallisuudessa.

Siinä hetkessä öisen taivaan alla parkkihallin katolla elämä oli uskomattoman kaunista ja en osannut kuin hymyillä tyhmästi, vaikka elämä onkin viimeaikoina tuntunut olevan kuin sumuista unta, tiedättehän tavallaan sellaista, että kaikesta uskomattomasta kauneudesta huolimatta mistään ei tunnu saavan kunnolla otetta, elämä kulkee eteenpäin kuin pikajuna ja ohikiitävästä maisemasta on mahdotonta erottaa mitään. En oikeastaan edes tiedä, mistä se tunne johtuu, mutta sen minä kuitenkin tiedän varmemmin kuin mitään pitkään aikaan, että siitä tunteesta tahdon päästä eroon, tahdon vaihtaa pikajunasta kävelemiseen ja tuntea aivan jokaisessa hengenvedossani sen, mitä ympärilläni tapahtuu. Tahdon katsella linssin lävitse pimeyteen verhoutunutta kaupunkia, tarttua maailman rakkainta ihmistä kädestä kotimatkalla ja istua aivan hiljaa, kuunnella rauhallisuutta kaupungin uinuessa harmoniassaan aamuyön ensimmäisinä tunteina, elää nimenomaan juuri siinä hetkessä kadottamatta sekuntiakaan, nähdä kaiken selkeästi.

IMG_2666

Nämä tekstit ovat alkaneet muistuttaa toisiaan, enkä jaksa enää uskoa, että kyse olisi ainoastaan väsymyksestä tai stressistä, minä en vain yksinkertaisesti enää usko, että ne saisivat minut kulkemaan tahtomattani näin vahvasti sumussa, mutta olipa kyse ihan mistä tahansa, huomenna matkustan kamerani kanssa seikkailemaan Helsinkiin ja tuntemaan aivan jokaisessa hengenvedossani sen, miltä tuntuu olla olemassa hetkessä. Hukkumaan raitiovaunujen kolinaan, hymyilemään tyhmästi jokaiselle vastaantulijalle Aleksanterinkadulla ja matkustamaan sitten Vehkalaan katsomaan, kuinka yksi suurimmista musiikkirakkauksistani nousee värivalojen loisteeseen. Suhteellisen paljon puhuttu The Rock Fest, jonka päälavalle muuten nousee parin tunnin päästä paljon puhuttu Rammstein, on tänään lukemani mukaan herättänyt suuria tunteita huonojen järjestelyjensä ja parin kilometrin jonojen vuoksi, mutta toisaalta mitä oikeastaan voidaan edes odottaa, kun järjestetään ensimmäistä kertaa festivaali ja kaikista maailman bändeistä otetaan pääesiintyjäksi Rammstein? Tottakai siellä on käsittämättömät jonot ja kaikki aivan äärettömän hidasta, mutta tavallaan uskon, että huomenna tilanne on toinen ja sitäkin enemmän uskon, että Evanescence tulee olemaan jotain sellaista, minkä kuvailemiseen sanat tai edes kokonaiset lauseet eivät tule koskaan riittämään.

IMG_2630

6/06/2017

EN TAHDO ENÄÄ UNOHTAA

IMG_2393IMG_2423IMG_2503

Viikko sitten katselin ohikiitävää maisemaa bussin likaisen ikkunalasin lävitse, kuulokkeissa soi vaihteeksi vuosien takaista musiikkia ja vieressäni kuulokkeet päässään istui maailman rakkain ihminen, jota matkustin ensimmäistä kertaa tapaamaan puolitoista vuotta sitten. Silloin puolitoista vuotta sitten tämä matka pelotti enemmän kuin olen koskaan myöntänyt, minä naurahdin itsekseni astuessani Jyväskylän matkakeskuksella bussista ja istuessani sitten myöhemmin pienessä asunnossani katselin muistoja seinilläni, valokuvia lukuisilta keikoilta värivalojen loisteesta, yleisömeren keskeltä ja festarilavoilta, vähän kuluneita keikkajulisteita ja settilistoja, katselin sotkuista kirjahyllyäni ja pölyistä kitaraani, unohduin miettimään, kuinka siitäkin puolentoista vuoden takaisesta bussimatkasta on aivan käsittämättömän kauan ja kaikista seiniltäni löytyvistä muistoista vielä kauemmin. Unohduin miettimään, kuinka minä olen muuttunut niistä muistoista ja siitä pelottavasta bussimatkasta, kuinka minun tulisi rakentaa elämääni uudelleen tämän vuoden aikana ja kuinka tämäkin pieni asunto tulee toivottavasti olemaan tämän vuoden aikana enää muisto, sellainen uskomattoman kaunis, jota voisin sitten muistella vuosien päästä hymyillen tyhmästi.

Pitäisi rakentaa elämääni uudelleen, unohduin taas miettimään istuessani viime lauantaina parkkihallin katolla sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa auringonsäteiden häikäistessä vihreitä silmiäni ja tuulen tarttuessa takkini helmaan, pitäisi rakentaa uudelleen, mutta samalla aion opetella nauttimaan niistä auringonsäteistä kasvoillani ja elämään vahvemmin hetkessä. Aion opetella, sillä viimeisimmän vuoden ajan minä olen huomaamattani unohtanut nauttia kauniista hetkistä, kuunnella hiljaisuutta öisillä kaduilla ja katsella niitä aamuauringon ensimmäisiä säteitä juodessani vaniljateetä, olen vain yksinkertaisesti unohtanut yrittäessäni suorittaa elämääni mahdollisimman hyvin ja se on tavallaan aivan kamalan surullista, minä mietin katsellessani maailman rakkaimman nousevan vierestäni ja ottavan skeittilautansa, hymyilin noustessani katselemaan auringonsäteiden verhoamaa maisemaa linssin lävitse.

IMG_2460

En tahdo enää suorittaa elämääni, en tahdo herätä aamuisin miettimään syitä, miksi en ole onnistunut elämässäni tarpeeksi hyvin tai nukahtaa iltaisin miettien, kuinka olisin voinut saada vielä enemmän aikaiseksi. En tahdo enää odottaa jatkuvasti sitä, kuinka jonain päivänä minä muutan takaisin sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja rautatieasemalla ihmiset juoksevat liukuportaissa ja herään aamuisin vain mennäkseni töihin, en tahdo enää, sillä elämäni on nyt ja minulla on lukemattomasti syitä herätä aamuisin juomaan vaniljateetä, antaa auringonsäteiden häikäistä silmiäni ja nauttia jokaisesta hengenvedostani. Minä tahdon elää juuri nyt, mietin nojatessani kaiteeseen katsellessani tämän kaupungin hengittävän samaa onnellisuuttani kanssani, huokaisin syvään kuin olisin päästänyt irti aivan kaikesta ja hymyilin kävellessäni kierreportaita alas, sinä iltana minä en enää yrittänyt suorittaa elämääni.

IMG_2491IMG_2549