17. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 2: AURINGONSÄTEITÄ, NOSTALGIAA JA CHEEK, JONKA KEIKKAA MINÄ EN OLLUT KOSKAAN AIEMMIN KATSONUT KOKONAAN

P7130008
P7130023

Kaksi vuotta sitten minä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastani alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä pimeyteen verhoutuneessa hetkessä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin Kuokkalan sillan ylitse kotiin, ääneen, joka oli yksinkertaisesti juuri niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Perjantain, festivaalin toisen päivän, aloitin seisomalla yleisömeressä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, enkä osannut olla hymyilemättä aivan ihanan Ellinooran noustessa lavalle päivän ensimmäisenä artistina. Olin nähnyt Ellinooran viimeksi viime kesänä, siitä tuntui olevan yksinkertaisesti aivan järjettömän pitkä aika ja sanojen me ollaan vielä lapsia, aikuisten kokosissa vaatteissa / miksei missään kerrota, ei virhettä virheellä korjata kaikuessa juhlimaan palanneen yleisömeren ylitse aivan ihanan Ellinooran loistessa loputonta onnellisuuttaan lavalla minusta tuntui, että juuri sitä minä tarvitsin, Ellinooran keikan.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi vuoden 2016 hienoimmista ja itselleni myös rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on vielä näin kaksi vuotta myöhemmin edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Silloin kaksi vuotta sitten sanat siinä sä istut ikkunalaudalla / radiossa joku laulaa "täytyy irrottaa" / silmistäs totuus tuijottaa / voisin kuolla tähän paikkaan tulivat jotenkin ihan tavattoman tärkeiksi kaupungin pukeutuessa syksyn väreihin ja seistessäni nyt, kaksi vuotta myöhemmin, yleisömeren keskellä sinä perjantaina auringonsäteiden saadessa kuumuuden tuntumaan vähintään sietämättömältä ne olivat aivan yhtä tärkeät, ehkä vielä tärkeämmät. Yhtä tärkeät olivat myös sanat me ollaan kaksi / väkevää ja haurasta / mut yhes meistä / ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni / et voisin olla taas oma itseni, jotka saivat kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni kuljettaessaan mukanaan tunteiden ääripäissä, nimenomaan siksi minä kai tarvitsin Ellinooran keikan. Tarvitsin ne kovin tärkeät sanat auringonsäteiden polttaessa kalpeaa ihoani, tarvitsin kyyneleet, jotka valuivat vuolaina poskipäilleni, tarvitsin, koska ne tuntuivat lohdullisilta ja sanojen se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää tunkeutuessa rintalastani alle tuntui kuin olisin musertunut musiikin alle, niin suurta se oli ja niin uskomaton Ellinoora oli, kaikki oli ainoastaan täydellistä, niin täydellistä, että siihen tunsi pakahtuvansa.

P7130122
P7130131


Sannin keikoilla unohdun aina kuin väistämättä miettimään, kuinka neljä vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin kuumana kesäpäivänä autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi vähän kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja kävellessämme leirintäalueelle uskomattoman tavaramäärämme kanssa, rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, unohdun miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja niin, kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan ja olin enemmän kuin koskaan elossa, mutta se, miksi unohdun kerta toisensa jälkeen miettimään niitä neljän vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen. Silloin neljä vuotta sitten odotin tämän ihanan naisen keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seistessäni sitten keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys, jostain tuntemattomasta syystä olin pettynyt siihen keikkaan, mutta sen lisäksi olin pettynyt vähän itseenikin.

Unohdun kerta toisensa jälkeen miettimään niitä hetkiä, koska niiden hetkien jälkeen, näiden neljän vuoden aikana on tapahtunut niin äärettömän paljon ja olen päässyt näiden vuosien aikana todistamaan, kuinka keikka toisensa jälkeen tämä järjettömän lahjakas nainen on kehittynyt esiintyjänä aivan suunnattomasti. Olen näiden vuosien aikana päässyt todistamaan, kuinka yleisömeri muuttuu loputtomaksi liekkimereksi ja niin pääsin todistamaan myös viime viikolla, kun tämän punaisiksi hiuksensa värjänneen naisen noustessa värivalojen loisteeseen vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana yleisömeri lauloi kuorona jo ensimmäisen biisin aikana, eikä loppua näkynyt muutamaan biisiin, sillä yleisö tuntui jo osaavan ulkoa sanat joo mä vihaan rakkauslauluja / ilman niitä tää ois iisii / mä olin ihan tarpeeks hajalla / ennen tätäkin biisii, mikä ei toisaalta ole mikään ihme, onhan kyseinen biisi kuitenkin soinut radiossa ihan suhteellisen paljon ja nähnyt lukuisia yleisömeriä olemassaolonsa aikana, sanat ovat jääneet muistiin aivan kuin vahingossa. Niin käy hyville biiseille ja niitä Sannilla riittää, kuten riittää myös lavakarismaa ja sitä sellaista suunnatonta energiaa, joka tarttuu yleisöön kuin väistämättä, myös minuun, toisin kuin silloin heinäkuisena hellepäivänä neljä vuotta sitten.

P7130135

Sanni on ollut jo todella kauan ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja samalla myös yksi niistä artisteista, jotka saavat aina kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä. Toisin kuin neljä vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten ja sanojen ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu / iho vanhenee ja kasvot muuttuu / ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita / kesä -96 polvet ruvella / taloyhtiön hiekkalaatikolla / äiti liimasi laastarin kun itkin / sanoi "anna mä puhallan" / "anna mä puhallan" / "anna mä puhallan" / kuka puhaltaa nyt? tulviessa ulos suustani en voinut kuin antaa kyynelten valua, niissä vain on jotain niin suurta ja aitoa, sellaista, mitkä ovat tuoneet jollain tavalla lohtua jo vuosien ajan. Kyyneleet eivät ehtineet kuivua ennen seuraavaa biisiä, Juha Tapion biisistä Kelpaat kelle vaan tehtyä uskomattoman kaunista coveria ja sanoja puoltakaan en sun kivustas voi tietää / sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää / mut joku aamu mä tiedän sen / sä heräät huomaamaan / sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan, sanoja, jotka ovat lohduttaneet minua niinä sellaisina hetkinä, kun on tuntunut, ettei huominen ole yhtään kirkkaampi ja etten minä ole tarpeeksi hyvä tällaisena.

Mutta minä olen tarpeeksi hyvä, minä mietin kyynelteni seasta ja hetken minulla oli sellainen tunne, ettei mikään voisi olla niin suurta, etten minä olisi sitä vahvempi, minulla oli tunne, että pystyn mihin tahansa ja kelpaan juuri tällaisena. Keikan loppupuolella kuultiin biisi, josta kirjoitin hetki sitten, kuinka se oli saanut kyyneleet silmäkulmiini osuessaan sanoillaan niin syvälle ja kuinka odotin kuulevani sen värivalojen loisteessa, mutta kun Sit ku mä oon vapaa lopulta kaikui yleisömeren ylitse, se oli jotain paljon suurempaa kuin olin osannut odottaa. Sanojen vaikka mä en ehkä milloinkaan / pysty sitä sulle sanomaan / tänään päätin taas että nukutaan vikaa kertaa kaikuessa Lutakonaukiolla sinä perjantai-iltana jokin minussa särkyi, jokin minussa, jossain syvällä sydämessäni särkyi tuhansiksi palasiksi ja sen pienen hetken minusta tuntui, etten voi enää korjata sitä. Minä kuitenkin korjasin itseni, korjasin sen, mikä tuntui hetken olleen niin rikki ja keikan kaksi viimeistä biisiä olin niin suunnattoman onnellinen, että olisin tahtonut huutaa sen koko maailmalle, olisin tahtonut huutaa, kuinka ihanaa on olla elossa ja kuinka ihanaa on olla juuri siinä, nauraa.

P7130235P7130233

Nylon Beat on yksi niistä yhtyeistä, joita luokkani tytöt kuuntelivat ollessani ala-asteella, mutta samalla se on yhtye, jonka ensimmäisen albumin vanhempani ostivat minulle ja pikkusiskolleni joskus 90-luvun lopussa vähän samoin kuin myöhemmin Tiktakin albumin, ilman, että me olimme sitä pyytäneet. Muistan edelleen, kuinka istuimme mummolan keittiössä syömässä tikkareita, jotka vanhempamme olivat ostaneet meille hetkeä aiemmin markkinoilta, katonrajassa leijuivat markkinoilta ostetut ilmapallot ja vanhasta mankasta soivat tämän Nylon Beatin ensimmäisen albumin biisit, silloin alle 10-vuotiaana en ymmärtänyt sanojen merkitystä, mutta musiikista minä pidin, niin paljon itseasiassa, ettei albumi vieläkään ole huono. Muisto siltä päivältä mummolan keittiössä on kuitenkin kovin kaukainen, enkä muista sitä enää tarkasti, mutta ilmeisesti se oli kuitenkin merkityksellinen hetki, sillä se ei ole vieläkään unohtunut minulta täysin, kaikista muistoistani niiltä vuosilta se on yksi selkeimmistä, se oli onnellinen hetki, jotenkin lämmin ja kaunis.

Nylon Beat ei kuitenkaan ollut minulle koskaan mikään lempiyhtye, vaikka se ensimmäinen albumi soikin suhteellisen paljon mankassani ja lopulta yhtye unohtui lähes kokonaan, tilalle tuli muita yhtyeitä ja albumeita, tilalle tuli sellaista musiikkia, joka oli minulle enemmän kuin Nylon Beat. On kuitenkin myönnettävä, että lukiessani yhtyeen palaavan festarilavoille tänä kesänä mietin hetken itsekseni, kuinka nyt voisi viimein olla aika kokea yhtye värivaloissa, mietin hetken, kuinka se voisi olla jotain sellaista, mikä minun olisi koettava, sillä siinä olisi todennäköisesti jotain, mitä muistelisin vielä seuraavanakin kesänä. Enkä olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä yhtyeen noustessa lavalle sinä perjantai-iltana olin valmis juhlimaan koko illan yhtyeen musiikin tahdissa, olin valmis myymään sieluni kuullakseni lisää ja saadakseni nauttia vielä hetken, hiukset kahdelle ponnarille sidottuina lauloin mukana jokaisen biisin, lauloin ja ihmettelen, kuinka ne sanat voivat vieläkin olla jossain alitajunnassa, vaikka minä en ollut kuunnellut vuosikausiin.

P7130264

En ollut kuunnellut vuosikausiin kunnolla mitään niistä biiseistä, mutta kun keikka alkoi sanoin mua naapurit haukkuu / kun yö on rauhaton / mut eihän mul oo koiraakaan, muistin niistä sanoista jokaisen ja en voinut olla laulamatta, en vain yksinkertaisesti voinut. Yleisömeren keskellä olin yksi niistä, jotka tanssivat jalkansa kipeiksi pelkästään siitä järjettömästä onnellisuudesta, jonka lavalla värivaloissa tanssivat Jonna ja Erin saivat aikaan esittäessään alkuperäisen koreografian, jonka olivat itse suunnitelleet ensimmäiseen singleensä Oot kuin karkkia mulle. Eikä onnellisuus siihen koreografiaan päättynyt, sillä myös neljäntenä biisinä kuultu Rakastuin mä looseriin sai minut tanssimaan kuin en olisi koskaan tanssinut, laulamaan jokaisen sanan jostain alitajunnasta asti ja vain hymyilemään loputtomasti, aina keikan loppuun asti ja vielä pitkään sen jälkeenkin, tyhmästi ja välittämättä muiden katseista, onnellisuus oli juuri niin suurta.

Nylon Beat oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen jotain sellaista, minkä tahtoisin saada kokea vielä jonain päivänä uudelleen, jotain sellaista, mitä en tule todennäköisesti koskaan unohtamaan, se oli kuin onnellinen tuulahdus jostain vuosikymmenten takaa ja samalla jotain todella ajankohtaista, jotain sellaista, mitä jokainen siinä yleisömeressä tahtoi kuulla. Se oli äärettömän nostalgista ja vei minut mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, siihen mummolan pöydän ääreen 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alun vanhaan huoneeseeni, mutta samalla se oli äärettömän paljon enemmän, se oli jotain sellaista, minkä olisin halunnut säilyvän ainakin vielä hetken kauemmin kuin tämän kuuman kesän ajan.

P7130389P7130407
Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan lähes aina loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, minä muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Neljä vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä minä tiesin vastauksen siihen kysymykseen, tiesin sen huutaessani ääntäni käheäksi eturivissä ja antaessani kyynelten virrata poskipäille, keikat ovat loppuunmyytyjä siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä, se vain yksinkertaisesti vie mukanaan.

Juha Tapiossa on jotain ihan tavattoman liikuttavaa, värivalojen loisteessa on itkettävä onnellisuuttaan, mutta myös kaikkia muita tunteita musiikin kuljettaessa mukanaan tunteiden ääripäissä, myös kaikissa vaikeimmissa, on suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä. Juha Tapiossa on jotain sellaista, mikä sai minut herkistymään perjantai-iltana jo ensimmäisen biisin aikana, laulamaan mukana sanoja kuka sinua kuulee / kuka näkee ja huomaa sen / miten paljon sä annoit ja hymyilemään sille, kuinka edessäni seisonut poika lauloi vähintään yhtä lujaa kuin minäkin, lauloi niin, että se tuntui sydämessä asti. Nimenomaan juuri se saa minut palaamaan kerta toisensa jälkeen Juha Tapion keikalle, se, että musiikki tuntuu sydämessä asti, ja se sai minut seisomaan siinä yleisömeren keskellä myös sinä iltana auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella, vaikka jalkoihini sattui suunnattomasti ja koko päivän jatkunut helle tuntui jaksamisessani, se sai jäämään kaikesta huolimatta ja olen siitä kovin onnellinen, olen onnellinen, että sain kokea sen keikan, jokaisen hetken siitä ja uskon, että jokainen kanssani yleisömeressä sen kokenut oli sitä myös.

P7130504P7140696


Minusta tuntuu, että Cheekiä joko vihaa tai rakastaa, Cheek on sellainen ilmiö, joka ei vain yksinkertaisesti jätä ketään tunteettomaksi. En oikeastaan osaa sanoa, kumpaa ihmiskuntaa minä edustan, mutta muistan edelleen, kuinka yhtenä vuosien takaisena iltana seisoin Helsingin postitalolla odottamassa bussia jonkun Tavastian keikan jälkeen ja kaksi tyttöä tulivat kertomaan minulle, kuinka he olivat juuri olleet Cheekin keikalla ja kuinka se oli ollut niin hyvä, että he olivat vieläkin aivan sekaisin siitä. Se oli tavallaan ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, kuinka paljon Cheek oikeasti voi merkitä, niin paljon, että vielä keikan jälkeen bussipysäkillä kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin ja on kerrottava siitä tuntemattomille ihmisille, vain koska se merkitsee niin paljon. Vuotta myöhemmin kuuntelin yhtenä syysyönä Cheekin juuri ilmestyneen Alpha Omega -albumin bussimatkalla Helsingistä Savonlinnaan, jostain tuntemattomasta syystä se sai minut silloin itkemään, se kuulosti niin suurelta ja rikkinäiseltä, jotenkin siltä, että se on kirjoitettu hauras sydän ihan vereslihalla ja se vetosi minuun niin, että kuuntelin sen toisenkin kerran saman matkan aikana, kuudelta aamulla.

Olen nähnyt Cheekin ensimmäisen kerran joskus keväällä 2009, kun menimme ystävieni kanssa Savonlinnan OKL-hallille katsomaan hänen keikkaansa, se oli joku selvä perjantai -konsertti, jossa jokainen katsoja puhallutettiin ovella. En katsonut keikkaa silloin kokonaan, oli jostain syystä tärkeämpää olla kavereiden kanssa ja pitää hauskaa, enkä ole sen jälkeenkään katsonut kokonaista Cheekin keikkaa, vaikka olen hänen keikkojaan vuosien mittaan ehtinyt jonkin verran todistamaankin, aina sen muutaman biisin verran, jostain syystä en vain ole koskaan jäänyt pidemmäksi aikaa, ei ole tuntunut siltä, että tarvitsisi jäädä, sillä Cheek ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä artisti. Cheekin biisit eivät ole koskaan olleet minulle erityisen tärkeitä, sellaisia, jotka minun olisi aivan ehdottomasti kuultava värivalojen loisteessa, ei ennen kuin sinä syysyönä kuuntelin Cheekin uusimman albumin ja ymmärsin, että tahdon sittenkin vielä jonain päivänä kuulla, tahdon kuulla, sillä jos on olemassa jotain, mikä saa itkemään bussipysäkillä, tahdon kokea sen.

P7130578P7130592P7130588

Cheek on ilmoittanut päättävänsä musiikkiuransa elokuussa 2018 kahteen keikkaan Lahden Mäkimontussa ja kun mietin omaa aikatauluani Suomipop festivaalin osalta tämä tilanne iski tajuntaani viimeinkin kunnolla, sillä festivaalin toisen päivänä päättävä Cheekin keikka saattaisi olla minulle viimeinen mahdollisuus nähdä mies värivaloissa. Päätin, että tahdon katsoa keikan aivan loppuun asti, niihin viimeisiin sekunteihin, sillä se tulisi nyt tosiaan ainakin tällä erää olemaan viimeinen mahdollisuus, kun voisin niin tehdä ja jostain syystä takaraivossani oli sellainen ajatus, että tulisin jonain päivänä katumaan, jos olisin lähtenyt ennen keikkaa nukkumaan, minä tulisin katumaan, vaikka muistaisin sen, kuinka suunnattomasti jalkoihin sattui seisottuani monta tuntia kovalla asfaltilla yleisömeren keskellä. Niin minä sitten seisoin perjantai-iltana istuttuani Juha Tapion keikan jälkeen hetken viileällä asfaltilla taas yleisömeren keskellä, kun esirippu aukesi ja Cheek astui lavalle, yleisömeri syttyi liekkeihin jo ensimmäisen biisin aikana, se oli ihan järjetöntä.

Siinä yleisömeressä minä en tuntenut missään vaiheessa olevani kotona, enkä edelleenkään rakasta Cheekiä, mutta se perjantai-iltana vuorokaudenvaihteessa todistamani keikka teki minuun silti vaikutuksen. Kun loputtomalta näyttänyt yleisömeri syttyi liekkeihin ensimmäisenä kuullun biisin Sokka irti aikana, minä en voinut kuin seisoa hetken aloillani, sanomatta sanaakaan, sillä siinä hetkessä yleisömeren keskellä minä ymmärsin, mistä siinä kaikessa on kysymys, siinä ohikiitävässä hetkessä ymmärsin, mistä Cheekissä on kysymys ja siinä fanittamisessa, siinä, miksi kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin vielä tunti keikan jälkeenkin. Minä ymmärsin, vaikka en edelleenkään, edes sen jälkeen, kun olin kuullut värivaloissa, kuinka uskomattoman suurilta sanat se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa / kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa kuulostivat kaupungin pukeutuessa ympärillämme tummansiniseen, lisäisi artistin musiikkia soittolistoilleni. Minä ymmärsin ja se on tärkeintä, se on äärettömän hyvä syy sille, miksi kannattaa vielä tänä kesänä käydä katsomassa Cheekin keikka ja vain ymmärtää, elokuun jälkeen se on nimittäin jo myöhäistä.

P7140646P7140671

15. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 1: ROMEOSTA JA JULIASTA, TÄRKEIMMISTÄ LAULUISTA JA SIITÄ YHTYEESTÄ, JOTA EN OLLUT NÄHNYT 16 VUOTEEN

Viime kesänä yksi kesän parhaimmista viikonlopuista oli ehdottomasti se, kun vietimme pikkusiskoni kanssa kolme päivää Suomipop festivaalilla Lutakonaukiolla nauttien suomalaisesta musiikista, kaikista niistä yhtyeistä ja artisteista, jotka merkitsevät jotenkin aivan suunnattomasti. Tänä vuonna minä mietin jo keväällä, että tahtoisin päästä kokemaan festivaalin uudelleen, mutta sen lopullisen päätökseni asiasta tein kuitenkin vasta muutama viikko sitten, sillä minusta tuntui, etten vain yksinkertaisesti voisi jäädä paitsi niin monen rakkaan yhtyeen keikoista, minusta tuntui, että minun on ehdottomasti päästävä kokemaan Tiktakin keikka ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen, nähtävä se elämäni rakkain yhtye kesäillan kauneudessa ja päästävä huutamaan ääneni käheäksi monen muun tärkeän yhtyeen ja artistin keikoilla. Onneksi päätin niin, sillä minusta tuntuu, että minä olisin katunut suuresti, jos olisin päättänyt jättää kaikki ne uskomattomat keikat väliin, ne keikat, joista minä aion seuraavien kolmen blogitekstin aikana teille jotain kertoa.

P7120784P7120754


Vuonna 2003 olin viimein päässyt todella mukaan fanittamisen ihmeelliseen maailmaan ja PMMP julkaisi syyskuussa debyyttialbuminsa Kuulkaas enot!, jonka sain muistikuvieni mukaan vasta joululahjaksi ja jonka odottaminen tuntui siitä syystä ikuisuudelta. Sinä samana vuonna myös Pikku G julkaisi debyyttialbuminsa Räjähdysvaara, pikkusiskoni sai sen silloin joululahjaksi ja kuunteli sitä niin paljon, että minäkin ehdin kyllästyä siihen. Molemmilla albumeilla oli mukana musiikkivideo, joita sitten katselimme isäni tietokoneella, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sanoja on ihan tavallinen, maanantaipäivä / mä chillaan välkkärillä eikä oo huolen häivää / matikantunti alkaa koht, ja läksyt o tekemättä / mut ei jaksa stressaa tuskin ne mua luokalle jättää, sillä biisin Shala la la musiikkivideo pyöri tietokoneen näytöllä niin usein, että osasin biisistä ihan jokaisen sanan ulkoa muutamassa päivässä. Toisin kuin PMMP, Pikku G ei kuitenkaan koskaan ollut minulle erityisen tärkeä artisti, mutta sillä oli siitä huolimatta silti oma paikkansa elämässäni pikkusiskoni kuunnellessa kyseistä debyyttialbumia ihan loputtomasti ja kiinnitti huoneensa seinälle artistin julisteen.

Pikku G katosi minun ja varmasti monen muunkin elämästä heti seuraavan albuminsa jälkeen, mutta teki kuitenkin suhteellisen näyttävän paluun puolitoista vuotta sitten keväällä esiintyen turkulaisessa opiskelijatapahtumassa, palaten kesällä muutaman kerran festarilavoille ja julkaisten lopulta loppuvuodesta paluusinglensä Solmussa, joka iski muuten myös allekirjoittaneeseen ja joka sai huomattavan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa. Tänä kesänä Pikku G palasi festarilavoille aivan eri mittakaavassa kuin viime kesänä ja seistessäni torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa, kuinka Pikku G nousi lavalle auringonsäteiden loisteessa, olin tavattoman onnellinen siitä, että olin silloin juuri siinä, nimittäin jo ensimmäinen biisi Räjähdysvaara sai aikaan sellaisen nostalgian, ettei siinä ollut mitään järkeä. Kaikki ne vuosien takaiset muistot, jotka olivat silloin aikoinaan verhoutuneet artistin musiikkiin, tulvivat mieleeni seistessäni siinä yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla auringonsäteiden polttaessa kalpeaa ihoani ja yleisön yhtyessä hetkittäin kuoroksi, eläessä sitä samaa hetkeä kuin minäkin. Lopulta musiikki kuulosti kuitenkin enemmän kuin nostalgialta, ne sanat, jotka soivat pikkusiskoni huoneessa kotimme yläkerrassa vuosia sitten, kuulostivat sinä kesäpäivänä suurilta, Pikku G kuulosti paremmalta kuin olisin koskaan osannut odottaa ja sanojen sä oot valo mun pimeydessäin / loistat kirkkaana edessäin / ja aivan kuin olisit lähelläni, tunnen kätes kädessäin kaikuessa yleisömeren ylitse minunkin oli yhdyttävä kuoroon, laulettava aivan kuin en olisi koskaan laulanut, siinä hetkessä Romeo ja Julia, ehkä yksi itselleni tärkeimmistä artistin biiseistä, oli kauniimpi kuin koskaan levyltä kuultuna. Bileet olivat kuitenkin vasta alkamassa, nimittäin seuraavan puolen tunnin aikana minä tunsin olevani aivan äärettömän vahvasti elossa ja en osannut lopettaa hymyilemistä, artistin uudet biisit Solmussa ja Paratiisiin toimivat loistavasti ja kun lopulta Me ollaan nuoriso kaikui Lutakonaukiolla, yleisömeri muuttui liekkimereksi, Pikku G lunasti odotukseni keikan suhteen ja paljon enemmänkin.

P7120059P7120057

 Kaikista festivaalilla esiintyneistä yhtyeistä ja artisteista minä odotin tänäkin vuonna eniten yhtyettä, joka on vuodesta 2006 asti ollut itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti se kaikista rakkain yhtye, yhtyettä, joka on muuttanut elämääni ja auttanut eteenpäin tietämättään juuri niin paljon, etten koskaan voisi kiittää tarpeeksi. Minä en odottanut mitään niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousisi värivalojen loisteeseen ja minun aivan jokainen hengenvetoni huutaisi sanoinkuvaamatonta rakkautta. Olen kirjoittanut siitä näiden yhdeksän blogivuoden aikana naurettavan usein, mutta Apulannan kohdalla on kyse edelleen jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, olen näiden kahdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneideni ja asuntojeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Apulannan kohdalla on kyse jostain kovin paljon suuremmasta kuin siitä fanittamisesta, sillä kaikkien näiden vuosien aikana yhtyeestä on tullut minulle enemmän kuin yhtye, siitä on tullut yksi niistä asioista, jotka määrittelevät minua, yksi niistä asioista, joita ilman en todennäköisesti olisi nyt tässä tai ainakaan juuri tällainen kuin nyt olen, Apulanta on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään yhtye.

Näiden kahdentoista vuoden aikana rakkauteni yhtyettä kohtaan on kasvanut niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, etten yksinkertaisesti olisi enää kokonainen ilman sitä. Apulanta on se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole kertaakaan näiden kahdentoista vuoden aikana onnistunut varastamaan, samalla Apulanta on ja tulee todennäköisesti aina olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi niistä rakkaimmista asioista maailmassa, enkä oikeastaan olisi voinut olla yhtään torstai-iltana onnellisempi kävellessäni matkakeskuksen kautta Lutakonaukiolle katsomaan yhtyettä. Odottaessani sitten valtavan yleisömeren keskellä yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen viereeni ilmaantui neljän itseäni huomattavasti vanhemman ihmisen lauma, lauma humaltuneita ihmisiä, jotka olivat todella onnellisia siitä, että olivat niin vahvasti humalassa. Minä olen joskus aiemmin kirjoittanut yhtyeen keikasta, jonka yleisö sai minut raivostumaan nimenomaan humalaisella käytöksellään ja katsellessani siinä ennen keikan alkua tämän lauman käyttäytymistä olin suhteellisen varma, että tulisin jossain vaiheessa raivostumaan jostain, mitä he tekisivät. Enkä todellakaan ollut väärässä, yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen ja sanojen savuna ilmaan ei voi estää / verenä hiekkaan ei voi kestää / kivusta nautintoon on matkaa / pelottavan vähän - jos edes sitäkään kaikuessa yleisömeren ylitse raivostuin ensimmäisen kerran yhden näistä ihmisistä tanssiessa niin vallattomasti, että hän tanssi jatkuvasti päälleni välittämättä siitä yhtään. Yritin kuitenkin olla välittämättä, sillä minä olin päättänyt, ettei kenenkään käytös voisi pilata sitä hetkeä minulta ja kun yhtye viimein, neljäntenä biisinä, soitti uusimman singlensä Toinen jumala, olisin voinut myydä sieluni musiikille, niin hienolta se kuulosti värivalojen loisteessa, juuri niin paljon suuremmalta kuin koskaan minun kuulokkeissani matkalla mihin tahansa, se oli vain yksinkertaisesti ihan uskomaton.

P7120168P7120209P7120184

Valot pimeyksien reunoilla on yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä biiseistä ja sen lisäksi, että se sai muutama vuosi sitten kyyneleet valumaan poskipäilleni kuullessani sen syysyön pimeydessä pienessä asunnossani ensimmäistä kertaa, se on saanut kyyneleet silmäkulmaan myös jokaikinen kerta, kun minä olen sen värivalojen loisteessa kuullut. Niin se sai myös sinä torstai-iltana seistessäni yleisömeren keskellä, niiden äärettömän rakkaiden sanojen kaikuessa Lutakonaukiolla jokin minussa vain yksinkertaisesti murtui ja olin olemassa vain musiikkia varten, kaikki ympäriltäni katosi, ei ollut oikeastaan olemassa enää muuta kuin se uskomattoman tärkeä biisi ja minä. Olen kirjoittanut niin aivan naurettavan useasti, mutta niin käy usein värivalojen loisteessa, maailma ympäriltäni vain katoaa musiikin kuljettaessa mukanaan johonkin toiseen todellisuuteen, johonkin sellaiseen, missä ei ole olemassa mitään muuta. Biisin viimeisten sanojen jälkeen oli hetken hiljaista, mutta seuraavat biisit olivat kaikkea muuta kuin Valot pimeyksien reunoilla, cover Cheeksin biisistä Fiiliksissä sai yleisömeren liekkeihin ja liekkimerenä se pysyi vielä monen biisin ajan, nostin käteni ilmaan ja huusin ääntäni käheäksi siitä ihan loputtomasta onnellisuudesta. Vieressäni minua jo aiemmin raivostuttanut humaltunut ihmislauma innostui entisestään, minua huomattavasti vanhemmat naiset valtasivat itselleen suurempaa tilaa tanssillaan ja sain useasti humaltuneen miehen kyynärpäästä päähäni, eikä häntä tuntunut se liikuttavan juurikaan.

Miksi minä en sitten vaihtanut paikkaani yleisömeressä? No, siinä vaiheessa, kun viimein löytää yleisömerestä paikan, josta saattaa nähdä lavalle niin, ettei siinä edessä välttämättä ole itseään huomattavasti pidempiä ihmisiä peittämässä näkyväisyyttä, ei paikan vaihtaminen tule ensimmäisenä mieleen järjettömän ihmismassan keskellä. Niin minä jäin siihen, päätin jälleen unohtaa humaltuneen ihmislauman vieressäni ja kun lopulta ihan äärettömän tärkeät sanat vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää / mutta tiedän et on turhaa / armoo viivyttää kaikuivat sen loputtoman yleisömeren ylitse, oli taas olemassa vain minä ja musiikki, siinä hetkessä minua ei haitannut yhtään mikään, ei haitannut se, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini tai se, että joku saattoi huomata kyyneleeni. Olin tavattoman kiitollinen siitä, että sain olla siinä ja siitä, että se elämääni kaksitoista vuotta sitten kovin yllättäen saapunut yhtye oli edelleen osa minun elämääni, olin kiitollinen siitä, että sain edelleen kuulla niitä tärkeimpiä sanoja värivalojen loisteessa ja huutaa niin, että sattuu. Olin kiitollinen ja järjettömän onnellinen keikan viimeisiin sekunteihin saakka ja kun lopulta selvitin tieni ihmismassan lävitse valmiiksi lähemmäs toista lavaa välttääkseni käsittämättömän ruuhkan keikan hetkeä myöhemmin päättyessä katselin värivalojen loisteessa soittavaa yhtyettä kauempaa, olin ylpeä kaikesta, mitä he olivat saavuttaneet.

P7120347P7120344


Olen saanut todistaa elämäni aikana yli neljääsataa keikkaa, yli neljäsataa kertaa olen hukkunut värivalojen loisteessa musiikkiin ja jokainen niistä kerroista on ollut minulle tärkeä, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ensimmäiset todistamani keikat ovat varmasti täyttyneet lastenlauluista, mutta se ensimmäinen keikka, jonka oikeasti muistan ja joka todella merkitsi minulle jotain, oli Tiktakin keikka Savonlinnasalissa elokuussa 2002. Olimme pikkusiskoni kanssa saaneet edellisenä vuonna Tiktakin toisen studioalbumin Jotain muuta, se oli yksi niistä albumeista, joita emme muistikuvieni mukaan olleet koskaan toivoneet, mutta joihin rakastuimme välittömästi kuunneltuamme sitä ensimmäisen kerran. Se levy oli minun ensikosketukseni Tiktakin musiikkiin ja kun elokuussa 2002 menimme koko perheen voimin yhtyeen keikalle Savonlinnasaliin, olin kovin onnellinen. Se on oikeastaan kaikki, mitä minä siitä keikasta enää muistan, se aivan järjettömän suuri onnellisuus ja kuinka keikan jälkeen jonotimme saadaksemme lopulta tytöiltä vielä nimmarit.

Tiktak oli tavallaan ensimmäinen lempiyhtyeeni ja muistan, kuinka sain yhtyeen seuraavan albumin Jotain muuta.. ja jotain uutta! syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kymmenen ja yhtyeen kuvilla täytetyn seinäkalenterin joululahjaksi, se vuosi ja vielä seuraavakin olivat vahvasti yhtyeen musiikkiin verhoutuneita. Yhtyeen vuonna 2003 ilmestynyt albumi julkaistiin myös edeltäjänsä tavoin marraskuussa ja sain sen syntymäpäivälahjaksi, silloin fyysisen musiikin merkitys oli aivan erilainen, oli aivan erilaista saada levy käsiinsä, sillä jokainen levy oli erityinen ja jokaista levyä kuunneltiin niin paljon, että ne seisovat nykyään valkoisessa kirjahyllyssäni vähän naarmuisina ja kansilehtiset kuluneina. Kaikki ne kolme Tiktakin albumia seisovat edelleen satojen muiden levyjeni joukossa, mutta jostain tuntemattomasta syystä suurin kiinnostukseni yhtyettä kohtaan loppui silloin vuonna 2004. Yhtye ei kuitenkaan missään vaiheessa kadonnut elämästäni täysin, vielä lopettamisensa jälkeen yhtye pysyi kiinni elämässäni musiikin muodossa ja päätyi hetkittäin salaisille soittolistoilleni, siksi olin niin innoissani kuullessani viime vuonna yhtyeen palaavan tänä kesänä muutaman keikan verran festarilavoille, tiesin, että minun oli päästävä näkemään yhtye ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

P7130438P7130443P7130434

Kun Apulannan soitettua viimeisen biisinsä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa, että Tiktak nousisi värivaloihin, tunsin, kuinka häivähdys jännityksestä kulki kylminä väreinä pitkin ihoani, minua jännitti nähdä yhtye ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen ja kun yhtye sitten viimein nousi lavalle tuntui kuin yhtye ei olisi festarilavoilta koskaan poistunutkaan, niin uskomattomalta yhtye kuulosti ensimmäisestä biisistä lähtien. Toisena biisinä kuultu Jotain muuta sai 9-vuotiaan itseni heräämään sisälläni, nostamaan kädet kohti taivasta ja laulamaan niitä sanoja, jotka eivät olleet kadonneet päästäni mihinkään, eivät tietenkään, kuuntelinhan minä kyseistä biisiä aikoinaan niin paljon, että sain sen levyn naarmuuntumaan ja kansivihkon kulmat pyöristymään. Minä lauloin mukana vielä monta seuraavaakin biisiä ja olin niin vahvasti elossa, että tunsin pakahtuvani siihen käsittämättömään tunteeseen ja rakastin aivan suunnattomasti ihan jokaisella hengenvedollani sanojen mä oon aamu / joka itseään illaksi luulee / mä oon kuiskaus / joka huutona äänensä kuulee / ja mä oon tuuli / joka myrskyksi itsensä suuttuu tunkeutuessa suoraan kylkiluideni alle. Ne olivat aikoinaan itselleni ihan äärettömän tärkeitä sanoja, vaikka Rannaton ilmestyikin vasta hetki sen jälkeen, kun suurin innostukseni yhtyettä kohtaan oli kadonnut, ne olivat tärkeitä sanoja ja niin olivat myös sanat miten onni korjataan / paremmaksi paikataan / päästänkö irti kun / oon huono jaksamaan, joiden taustalla kuultiin myös Triosis, nuo ihanat Pyrhösen sisarukset, jotka toivat biisiin vähän lisää taianomaisuutta, jos se oli nyt ylipäätään on edes mahdollistakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä sanoja voisin käyttää, että pääsisin lähellekään sitä tunnetta, joka minut valtasi tuon keikan aikana, mitä sanoja voisin käyttää, että pystyisin kuvailemaan sitä suunnatonta rakkautta, johon tunsin pakahtuvani seistessäni yleisömeren keskellä sinä torstai-iltana elämäni ensimmäisen lempiyhtyeen soittaessa värivalojen loisteessa ja kaupungin pukeutuessa ympärilläni tummansiniseen. Sen kuitenkin tiedän, että se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä ja tulen varmasti koko loppuelämäni muistamaan, miltä tuntui laulaa mukana biisejä, jotka soivat kuusitoista vuotta sitten päivittäin levysoittimessani, tanssia jalkani kipeäksi ja hengittää niin suurta onnellisuutta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani vielä seuraavana aamunakin. Minä tulen koko loppuelämäni muistamaan, miltä sanat mul on suvun taipumus synkkyyteen / pakotie paikkaan salaiseen / mä ikävän tyynylle kotini teen / ja elämä jatkuu / me sanotaan olevamme ihan okei / et meihin tää maailma pysty ei / aina jotain vailla mut ihan okei / ja elämä jatkuu tuntuivat värivalojen osuessa vihreisiin silmiini, tulen aina muistamaan, miltä tuntui, mutta en tule varmaan koskaan löytämään tarpeeksi suuria sanoja sille, kuinka hyvä Tiktak oli vielä näin kymmenen vuoden taukonsa jälkeen, en tule varmaan koskaan löytämään sanoja sille, kuinka järjettömän hyvältä tuntui kuulla kaikki ne tärkeät biisit värivalojen loisteessa ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen. En tule koskaan löytämään sanoja sille, kuinka kiitollinen olin kävellessäni keikan jälkeen ihmismassan keskellä takaisin maailman rakkaimman luokse, kiitollinen, kovin kiitollinen.

P7130469P7130481
P7130472

12. heinäkuuta 2018

KANSAINVÄLISET SUURMARKKINAT HARMAAN TAIVAAN ALLA

P7060601IMG_7333IMG_7331

Perjantaina minä heräsin siihen, että jalkani olivat kipeät siitä edellisen illan tanssimisesta, mutta myös siihen samaan onnellisuuteen, joka jäi kasvoilleni edellisenä iltana Olavi Uusivirran laulaessa mä en tiedä luonnontieteistä mitään / joskus mun aurinko laskee itään / oudot ihmevoimat kiskoo mua sun puoleen / vapauta mut ennen kuin musiikki kuolee ja sadepisaroiden kastellessa vaaleat hiukseni. Työpäivän jälkeen kävelin auringonsäteiden verhoamilla kaduilla ja kun iltapäivän auringonsäteiden maalatessa varjoja valkoisille seinille päätimme lähteä käymään Lutakossa järjestettävillä kansainvälisillä suurmarkkinoilla en osannut aavistaa, että vain hetkeä myöhemmin matkamme markkinoille päättyisi siihen, että kaatosade yllättäisi meidät. Niin se kaatosade kuitenkin yllätti meidät ja istuessamme matkakeskuksella pitämässä sadetta katselin, kuinka siniseen takkiin pukeutunut mies seisoi hievahtamatta odottamassa bussiaan, eikä välittänyt siitä, että kaatosade kasteli hänet sekä ympäröivän maailman täysin. Jostain tuntemattomasta syystä näky sai minut hymyilemään ja istuessani siinä katoksessa mietin, ettei se sade minuakaan olisi haitannut, mutta mukanani sinä päivänä kulkeneet järjestelmäkamerat eivät välttämättä olisi olleet kovin onnellisia enää sen kaatosateen jälkeen, sillä jostain käsittämättömästä syystä olin lähtenyt matkaan niin, ettei minulla ollut kameroille mitään, mikä suojaisi niitä siltä kaatosateelta. Ei minulta toisaalta ollut takkia tai sateenvarjoa itsellenikään, en ollut osannut odottaa sitä sadetta.

Valokuvaamisen ja säätilojen suhteen minä olen aina ollut suhteellisen varovainen ja vaikka olenkin kulkenut kameran kanssa kovassa pakkasessa, on kaatosade jotain sellaista, jolta yritän suojella kameroitani, sillä todellisuus on lopulta kuitenkin se, etteivät ne kestä sadetta tai no, oikeastaan sitä pakkastakaan. Edellisenä iltana olin seisonut eturivissä kamerani kanssa sateen kastellessa hiuksiani ja kameranikin oli saanut siinä osansa, mietin ja soimasin hetken itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi varovainen, vaikka kamera olikin säästynyt vaurioilta ja kulki mukanani taas sinä perjantai-iltapäivänä uhkaavalta näyttäneen kaatosateen lopulta lakatessa ja kävellessämme sateen kastelemia katuja Lutakkoon. Varoivaiset auringonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse kävellessämme lopulta ympäri markkina-aluetta, hymyillessämme onnellisuuttaan hehkuvien myyjien pyytäessä ohikulkijoita maistelemaan tuotteitaan ja harmaan pilviverhon näyttäessä jälleen uhkaavalta, ilmassa tuoksui hetkittäin ruokien uskomattoman huumaava tuoksu ja se sai minut haaveilemaan kaikista niistä ruuiasta, joita minä en ollut vielä koskaan tämän lyhyen elämäni aikana maistanut. Tahdon ilmapallon, nauroin ohittaessamme kauniita ilmapalloja myyvän miehen ja tuntui kuin olisin hetken ollut taas lapsi, tavallaan minusta tuntui siltä suhteellisen usein kiertäessämme markkina-aluetta, olisin tahtonut ostaa kaiken.

IMG_7338

Vuosittain järjestettävät kansainväliset suurmarkkinat tuntuivat minusta tavallaan kovin kotoisilta, asuinhan minä koko lapsuuteni pienessä oopperakaupungissa, jonka torilla järjestettiin monta kertaa vuodessa markkinat, sellaiset, mistä oli aina saatava markkinalakuja ja kasoittain piirustuspaperia. Yhtenä keväänä isäni osti minulle kevätmarkkinoilta pienen koiralelun, sellaisen, jolla oli oma vaaleanpunainen koirankoppi, minä olin siitä aivan äärettömän onnellinen ja yhtenä kesänä hypättiin mummolan vanhalta laiturilta veneeseen, ajettiin satamaan auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä ja oli maailman parasta kiertää markkinoita, ei niitä markkinoiksi kyllä koskaan kutsuttu, sanottiin vain, että mennään torille. Kesällä torilta oli aina saatava myös jäätelöä ja lörtsy, tiedättehän, sellainen lihapiirakka, jota ei saa muualta kuin Savonlinnasta ja vaikka saisikin, vain savonlinnalainen lörtsy on oikeanlainen ja maistuu niin äärettömän hyvältä, ettei siinä ole mitään järkeä. Näiltä kansainvälisiltä suurmarkkinoilta lörtsyä ei tietenkään saanut, mutta minusta tuntui silti kovin kotoisalta, uhkaavan ja harmaan taivaan alla hymyilin tyhmästi ihastellessani kauniita vaatteita ja kukkia, joita olisin halunnut ostaa itselleni, ihan vain siksi, koska olin niin onnellinen ja elämä tuntui hetken kovin kevyeltä.

Lopulta harmaa taivas alkoi kuitenkin vaikuttaa yhtä uhkaavalta kuin aiemmin ja uuden sateen yllättäessä päädyimme istumaan Tanssisali Lutakon lastauslaiturille, ilmassa tuoksui sade ja auringonsäteiden yrittäessä hetkeä myöhemmin murtautua varovaisesti pilviverhon lävitse kiersimme vielä hetken markkina-aluetta, mutta lopulta päätimme kuitenkin lähteä, sillä alkoi taas näyttää siltä, että pian alkaisi taas sataa. Ja niin alkoikin, mutta katselin sitä ikkunalasin takaa ja siirsin valokuvia muistikortilta tietokoneelleni, olin onnellinen edellisenä iltana ottamista kauniista keikkakuvista ja niin kovin rakastunut siihen pieneen järjestelmäkameraan, jonka ostin puolitoista kuukautta sitten, hetkeäkään minä en ole katunut sen ostamista, vaikka se vanha ja suurempi järjestelmäkamera tuntuukin edelleen tutummalta kädessäni.

IMG_7330IMG_7321IMG_7325IMG_7328IMG_7336