17. tammikuuta 2018

HETKITTÄIN ON MAAILMAN PARASTA OLLA YKSIN

IMG_2556IMG_2580

Yhtenä iltana istuin yksin olohuoneessa, kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan huoneesta toiseen takkatulen luodessa valoa tupakeittiön hämärään ja mietin, kuinka usein tämän kuluneen kuukauden aikana minä olinkaan kaivannut sitä, kuinka uskomattoman usein tämän pikkukaupungissa viettämäni kuukauden aikana olinkaan kaivannut yksin olemista ja sitä, ettei minun hetkeen tarvitse olla mitään kenellekään. Sitä, ettei minun hetkeen tarvitse sanoa mitään kenellekään, niin, paitsi siinä hetkessä takkatulen loisteessa koiralle, joka varovaisin askelin käveli luokseni, hyppäsi viereeni sohvalle ja tarttui olkapäähäni tassullaan kuin kertoakseen jotain. Vastasin vaativaan katseeseen tyhmästi hymyillen ja vain hetkeä myöhemmin kävelin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, katselin hihnan päässä kulkevaa koiraa ja kuulokkeissani soi uusi musiikki, uusi ja tavallaan aivan äärettömän kaunis musiikki, joka tunkeutui rintalastani alle varoittamattomasti.

Pääsitkö koskaan irti painajaisistasi / kuka viereltäsi herää aamuisin / ja mitä ihmettä mä oikein ajattelinkaan Topi Saha lauloi vielä istuessani hämärässä keittiössä juomassa teetä, oli sen pienen hetken rauhallisempaa kuin aikoihin ja tuntui kuin koko maailma olisi ollut siinä, kuin koko maailma olisi pysähtynyt siihen hetkeen ja niihin sanoihin, niihin, jotka saivat sydämeni jättämään lyönnin välistä. Hengitin hetken silmät kiinni ja päästin irti kaikesta, kuuntelin koiran kävelevän takkahuoneeseen juomaan vettä, kellon viisarit kulkivat rauhallisina eteenpäin ja minä jäin siihen hetkeen.

IMG_2553IMG_2579IMG_2561

13. tammikuuta 2018

TÄNÄ VUONNA AION OTTAA ENEMMÄN AIKAA ITSELLENI JA KEHITTYÄ VALOKUVAAMISESSA – LUPAUKSET JA TAVOITTEET VUODELLE 2018

IMG_2891

Vuoden 2017 viimeisenä päivänä kirjoitin, että seuraavana vuonna tahdon olla aivan järjettömän paljon onnellisempi, kirjoitin, kuinka tahdon huutaa ääneni käheäksi hullusta onnellisuudesta ja rakastaa jokaisella hengenvedollani, tahdon tuntea kaiken juuri niin vahvasti, että sattuu hengittää. Kirjoitin, kuinka seuravaana vuonna tahdon tehdä asioita, jotka saavat pelon kulkemaan pitkin minun selkärankaani, tahdon matkustaa vieraisiin kaupunkeihin ja opetella käyttämään huulipunaa, kirjoitin, kuinka tahdon kirjoittaa pelkäämättä jokaista epätäydellistä lausettani ja pysähtyä yhä useammin valokuvaamaan maailman suunnatonta kauneutta. Istuessani vuoden viimeisenä päivänä yksin vanhassa huoneessani kirjoitin, kuinka seuraavana vuonna tahdon ostaa vihdoin keltaisen sadetakin ja viininpunaiset kengät, tahdon rakastaa enemmän ja näyttää koko maailmalle, että minusta todella on tähän, enkä minä olekaan niin heikko kuin olen itse aina luullut, kirjoitin, kuinka minä tahdon pakata koko omaisuuteni mukaani ja matkustaa raitiovaunujen kolinaan, tahdon herätä varhain aamuisin töihin ja elää iltaisin niin kuin en olisi koskaan elänyt, minä kirjoitin hetkeäkään miettimättä.

Kirjoitin, kuinka vuonna 2018 tahdon olla onnellisempi, suunnattomasti onnellisempi, mutta kävellessäni maanantaina juuri ennen auringonlaskua rantaan valokuvaamaan unohduin hetkeksi miettimään, kuinka voisin kirjoittaa tarkemmin niistä lupauksista ja tavoitteista, jotka toteutuessaan veisivät minua eteenpäin tai ainakin johonkin suuntaan. Unohduin miettimään, kuinka voisin kirjoittaa tarkemmin niistä lupauksista ja tavoitteista, jotka toteutuessaan mahdollistaisivat sen, että vuonna 2018 olisin aivan suunnattomasti onnellisempi kuin edellisenä vuonna, aivan tavattoman onnellinen.

IMG_2897

VIISI LUPAUSTA VUODELLE 2018

x Otan enemmän aikaa itselleni. Vuosia sitten rakastin suunnattomasti niitä hetkiä, kun istuin pimeässä asunnossani yksin kirjoittamassa keskeneräisiä lauseita musiikin kuiskaillessa taustalla rakkauttaan, minä rakastin niitä hetkiä, kun heräsin aikaisin ja istuin aamun ensimmäisellä lautalla Suomenlinnaan. Vuosia sitten rakastin niitä hetkiä, kun seisoin keskellä yleisömerta ja olin hetken olemassa vain itseäni varten, rakastin sellaisia hetkiä, kun vuorokauden vaihteessa katselin ohikiitävää maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana ja nukahdin myöhemmin aivan yksin rauhallisuuden tuntuessa sydämessäni, tänä vuonna lupaan rakastaa taas sellaisia hetkiä ja ottaa aikaa ihan vain itselleni, olla olemassa enemmän vain itseäni varten ja muistaa vähän useammin sen, että voin olla uskomattoman onnellinen myös yksinkin.

x Sanon enemmän 'kyllä' ja vähemmän 'ei'. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka sanovat 'ei' nopeammin kuin ehtivät ajatella asiaa yhtään tarkemmin, kuulun niihin ihmisiin, jotka herkemmin kieltäytyvät kaikesta kuin suostuvat yhtään mihinkään, mikä on vähänkin oman mukavuusalueen ulkopuolella. Vuonna 2018 lupaan sanoa enemmän 'kyllä' ja vähemmän 'ei', nimittäin vastaamalla myöntävästi tapahtuu todennäköisesti huomattavasti enemmän hienoja asioita kuin kieltäytymällä jatkuvasti kaikesta, vuonna 2018 tapahtuu hienoja asioita, lupaan tässä samalla itselleni myös sen.

x Olen useammin pelkojani vahvempi. Minä pelkään aivan uskomattoman monia asioita, myös niitä sellaisia, joissa ei todellisuudessa ole yhtään mitään pelättävää. Nykyään tilanne on sellainen, että valitettavan useasti nämä pelot ovat minua vahvempia, enkä siksi uskalla tehdä joitakin sellaisia asioita, joita oikeasti koko sydämestäni tahtoisin tehdä. Tänä vuonna lupaan voittaa pelkoni useammin, lupaan olla vahvempi kuin se ahdistava tunne jossain rintalastani alla, lupaan tehdä asioita, vaikka kuinka pelottaa. Lupaan itselleni, että tänä vuonna pelkoni eivät enää määrittele minua.

x Kirjoitan enemmän. Kun vuosia sitten asuin pienessä soluasunnossani Helsingissä, istuin usein yksin parvekkeella kirjoittamassa yksittäisiä sanoja ruutupaperin reunaan taivaan verhoutuessa tummansiniseen, kirjoitin sanoja, joilla ei tarvinnut olla mitään suurempaa merkitystä, sanoja, jotka tahtoivat tulla kirjoitetuksi. Kirjoitin istuessani metrossa matkalla Kulosaaresta keskustaan, kirjoitin pysähtyessäni katselemaan rauhallista maisemaa Seurasaaressa ja kirjoitin herätessäni yöllä painajaisiin. Olen kaivannut sellaista, olen kaivannut kirjoittamista ja yksittäisiä sanoja, siksi vuonna 2018 minä lupaan taas kirjoittaa enemmän, lupaan kirjoittaa enemmän tätä blogia, lupaan kirjoittaa runoja ja sitten niitä yksittäisiä, merkityksettömiä, sanoja ruutupaperin reunaan. Lupaan kirjoittaa kaikesta siitä, mikä tuntuu jossain, kaikesta, mikä merkitsee jotain, lupaan kirjoittaa auringonnousuista ja hiljaisuudesta, lupaan kirjoittaa onnellisuudesta.

x Harrastan enemmän liikuntaa ja kiinnitän huomiota elintapoihini. Jäin viime heinäkuussa auton alle ja jalkani oli tämän onnettomuuden seurauksena sellaisessa kunnossa, ettei liikunnan harrastaminen alkuun ollut mahdollista ja vaikka aikaa kului, jalkani kipeytyi vähäisestäkin liikunnasta ja liikunta ei siksi tuntunut mielekkäältä. Kuljin melkein kaikki matkani bussilla ja välttelin liikunnan harrastamista, mikä valitettavasti jatkui myös sen jälkeen, kun jalkani oli parantunut, mutta tänä vuonna lupaan harrastaa enemmän liikuntaa, minä lupaan lähteä lenkille, vaikkei se välttämättä aina tuntuisikaan niin houkuttelevalta ajatukselta. Lisäksi lupaan kiinnittää enemmän huomiota elintapoihini, nimittäin eihän pelkästään liikunta riitä siihen, että voisin kokonaisvaltaisesti hyvin, hyvinvointiin tarvitaan paljon muutakin.

IMG_2940

VIISI TAVOITETTA VUODELLE 2018

x Vuoden 2018 aikana aion saada töitä. Minä olen ollut kokonaiset kaksi vuotta työtön ja vaikka olen näiden kahden vuoden aikana tehnyt melkein yhdeksän kuukautta työkokeiluita, tämä työttömyys on jatkuvasti syönyt minua sisältä. En vain yksinkertaisesti kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttivat siitä, että voivat viettää viikkokausia Netflixin parissa ja valvoa jatkuvasti aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti, minä en ole sellainen ihminen, minun on saatava tehdä jotain, enkä siis todellakaan ole työtön omasta tahdostani. Olen hakenut aktiivisesti töitä saaden vastaukseksi automaattisesti lähetettyjä "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut juuri sinuun" sähköposteja ja uskallankin väittää, ettei mikään ole turhauttavampaa, ei yksinkertaisesti mikään. Tänä vuonna minun ehdottomasti tärkein tavoitteeni on saada vihdoin töitä, mielellään taloushallinnon puolelta, vaikka sen ei tässä vaiheessa enää varmaan pitäisikään olla tärkeää.

x Aion kehittyä valokuvaamisessa. Muistan edelleen, kuinka syksyllä 2007 kuljin sateen jälkeen vanhan digikameran kanssa omakotitalomme pihassa ja kuinka kuvatessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa innostuin valokuvaamisesta niin, että seuraavat kolme vuotta valokuvasin kaikkea, mikä tuli eteeni. Sain ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2010 ja kamera kulki vuosien ajan mukanani kaikkialla, mutta viimeaikoina on tuntunut kuin kulkisin valokuvaamisen kanssa kehää, kuin en kehittyisi siinä ollenkaan, kuin en kulkisi yhtään eteenpäin, vaikka kuinka katselisin maailmaa linssin lävitse. Tänä vuonna, järjestyksessään kolmannen järjestelmäkamerani kanssa, aion kehittyä valokuvaamisessa, astua epämukavuusalueille ja raivostua itselleni epäonnistuessani, mutta oppia vaikeuksien ja hermostumisten kautta.

x Opettelen olemaan myös kameran edessä, vaikka sen takana onkin turvallisempaa olla. Olen aina ollut todella huono olemaan kameran edessä ja tavallaan uskon, että se liittyy vahvasti huonoon itsetuntooni ja siihen, etten omasta mielestäni koskaan näytä hyvältä valokuvissa. Minulta on kysytty vuosien mittaan melkein naurettavan useasti, miksi kasvoni eivät koskaan näy missään valokuvissani, tämä on siis yksinkertaisesti vastaus siihen, minä en vain osaa olla kameran edessä. Tänä vuonna tavoitteenani on kuitenkin opetella olemaan myös kameran edessä, minä en nimittäin ole todellisuudessa niin ruma, ettei kamera tai sosiaalinen media kestäisi nähdä kasvojani, minä olen aivan tarpeeksi ja sen aion opetella ymmärtämään, tänä vuonna kasvojani tullaan siis näkemään enemmän myös täällä blogin puolella.

x Panostan tähän blogiin enemmän. Olen kirjoittanut tätä yhtä ja samaa blogia kohta kokonaiset yhdeksän vuotta, mutta tavoitteenani ei ole missään vaiheessa ole ollut esimerkiksi tienata tämän blogin avulla tai ylipäätään kasvattaa tätä saavuttaakseni jotain. Tämä blogi on ollut näiden yhdeksän vuoden ajan itselleni tapa toteuttaa itseäni, minä olen kirjoittanut asioista, jotka ovat tuntuneet jossain ja asioista, joilla on ollut itselleni merkitystä, olen kirjoittanut elämän suunnattomasta kauneudesta ja siitä, kuinka musiikki kulkee pitkin selkärankaa, olen kirjoittanut siksi, että rakastan kirjoittamista. Tänä vuonna tavoitteenani on kuitenkin panostaa tähän blogiin huomattavasti enemmän ja päästä tämän kanssa eteenpäin, mikä taas puolestaan ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tahtoisin välttämättä tienata tämän avulla, minä tahdon vain päästä eteenpäin jollain tavalla, kehittyä paremmaksi ja tuottaa enemmän ja laadukkaampaa sisältöä tänne.

x Ajan polkupyörällä. Tämä tavoite saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta minulle se ei valitettavasti sitä ole. Kuten aiemmin tässä tekstissä mainitsin, jäin viime heinäkuussa auton alle ja siitä lähtien olen pelännyt sekä tien ylittämistä että polkupyöräilemistä. Ylitin kuukausien ajan suojatien aina niin, että jouduin odottamaan, ettei mistään varmasti tule autoa ja pelkäsin silti jääväni auton alle, mutta polkupyöräilemisen kanssa tilanne ei ole aivan yhtä helppo. Olen polkupyöräillyt heinäkuun jälkeen yhteenä alle viisi kertaa ja jokaisella kerralla minä olen pelännyt sydämeni pohjasta, mutta tänä vuonna aion voittaa tämänkin pelkoni, kun enhän minä pelkää hevosiakaan, vaikka olen pudonnut hevosen selästä tilaneessa, jossa hevonen on säikähtänyt liikennettä ja kiitolaukannut ympäri kenttää. Nousin silloin samantien takaisin satulaan ja niin minun olisi varmaan pitänyt tehdä polkupyöräilemisenkin kanssa, mutta vielähän minä ehdin.

IMG_2889

8. tammikuuta 2018

KUIN MAAILMA YMPÄRILLÄNI OLISI ÄÄRETÖN

Loppiaisena katselin tuttua maisemaa ikkunalasin takana vain hetkeä ennen auringonlaskua, jos sitä auringonlaskuksi näinä tammikuun harmaina päivinä voi ylipäätään kutsua, kuuntelin radiossa soivaa musiikkia kuulematta kuitenkaan, tunnistamatta ensimmäistäkään biisiä ja perille päästyämme hengitin syvään. Keltainen puutalo, jossa isovanhempani asuivat vuosia sitten, seisoi rauhallisena edessäni ja en voinut kuin hymyillä itsekseni, kuinka sinne palaaminen tuntuu aina yhtä rauhoittavalta, siinä talossa on jotain minun lapsuudestani, siinä talossa on paljon sellaista, mikä ei koskaan muutu. Yläkertaan vievässä portaikossa on talviöisin aivan uskomattoman kylmä, leipälapio nojaa edelleen kylmyyttä hohtavaa seinää vasten, yläkerran kahdessa makuukamarissa kaikuu aavemainen hiljaisuus lapsuusvuosien muistojen hymyillessä vaaleilta seiniltä kasvoilleni ja alakerrassa eteisen ovi lyödään kiinni edelleen armottomalla voimalla.

IMG_2822IMG_2853IMG_2791

Yläkerran molemmista makuukamareista pääsee pieniin huoneisiin, joiden ovet pysyvät edelleen tiukasti suljettuina ja aavemaisen hiljaisuuden kaikuessa autioituneen näköisessä yläkerrassa minä en vielä tänäkään päivänä uskalla kääntää kahvasta nähdäkseni, mitä niiden valkoisten ovien takana on. Yhtenä sateisena lapsuuden kesäpäivänä avasimme oven suuremmassa makuukamarissa, piilouduimme salaperäisestä huoneesta löytyneiden mattojen alle ja leikimme piilosta tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä pelosta. Toisessa huoneessa olen nähnyt vanhoja koulukirjoja, mutta siitäkin on varmasti viisitoista vuotta ja kävellessäni loppiaisena yläkerran makuukamareissa muistelemassa lapsuuttani lattia jalkojeni alla narahti jokaisella askeleellani. Suljin portaikkoon vievän oven takanani ja pysähdyin hetkeksi punaiseksi maalattuun portaikkoon ikuistaakseni vallistevan hetken valokuviin, kietouduin yhä tiukemmin joululahjaksi saamaani harmaasen neuletakkiin kylmyyden tarttuessa olkapäihini ja hymyilin itsekseni huomatessani hengitykseni höyryävän varovaisesti hengittäessäni rauhallisesti, siinä portaikossa oli lapsuuden taianomaisina talvina vielä vähän kylmempi.

Hetkeä myöhemmin kävelin rantasaunalle pimeyteen verhoutuneen taivaan alla, ilmassa tuoksui kylmyys ja istuessani lopulta kynttilän valaisemassa saunassa maailma ympärilläni tuntui äärettömältä, tuntui kuin olisin vain pieni palanen tätä kaikkea ja tavallaan se oli aivan käsittämättömän rauhoittava ajatus. Ikkunalasin takana pakkanen kiristyi ja minun katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa tunsin, kuinka sydämeni rytmi muuttui rauhallisemmaksi, kuin olisin ollut hetken turvassa, siinä pienessä saunassa äärettömän pimeyden keskellä, kynttilän valaistessa yksinäistä hetkeäni.

IMG_2830

Maailma ympärilläni tuntui äärettömältä myös silloin, kun vielä myöhemmin samana iltana kävelin äitini ja koiriemme kanssa kylätietä pitkin pimeyden keskellä ja lapsuudesta tuttu tie tuntui jatkuvan loputtomiin, kylmyys pisteli kalpeita poskipäitäni ja istuessani hetkeä myöhemmin olohuoneessa katselemassa elokuvaa, jossa 1980-luvun nuoret muusikot risteilivät Saimaalla ja keikkailivat rantakaupungeissa, tuntui hyvältä kääriytyä neuletakkiin ja laittaa vaaleanpunaiset villasukat jalkaan. Vuorokauden vaihteessa uskomaton kylmyys tarttui nilkkoihini kävellessäni punaiseksi maalatussa portakoissa ja sulkiessani portaikkoon vievän oven takanani, siinä yläkerran pienemmässä makuukamarissa piilouduin peittojen alle, sammutin valot ja kuuntelin, kuinka ikkunalasin takana korkeat puut huojuivat tuulessa. Lapsuusvuosien talviöinä nukahdettiin takkatulen lämpöön olohuoneen lattialle ja piilouduttiin peittojen alle vanhan puutalon kertoessa öisiä tarinoitaa, niitä aivan samoja vanhan puutalon tarinoita minä kuuntelin myös maatessani peittojen alla yläkerran makuukamarissa, pelonsekaisin tuntein sytytin hetkittäin valot kuullessani aavemaiselta kuulostavia ääniä ja katselin ikkunalasin takana rauhallisena seisovaa vanhaa punaista navettaa, sen ovenpielessä paloi edelleen valo. Lopulta minä varmaan nukahdin niihin tarinoihin, näin unia jostain kaukaisuudesta ja aamulla heräsin siihen, kuinka puut huojuivat tuulessa, aivan kuin siinä Pariisin Kevään biisissä, jota en ole kuullut aikoihin, ehkä pitäisi kuunnella se seuraavaksi.

IMG_2845IMG_2868