18. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 3: UKKONEN, KAATOSATEEN KASTELEMAT KENGÄT JA YKSI HIENOIMMISTA KEIKOISTA, JOITA OLEN TÄNÄ VUONNA NÄHNYT

P7140047P7140033

Kun viime vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Vestan biisin Sun katu, olin varma, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, minä olin varma, koska kyseinen biisi oli aivan järjettömän hieno ja sai aikaan kylmiä väreitä vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeenkin. Olin siitä varma, enkä ollut väärässä, tänä keväänä Vestasta nimittäin todellakin kuultiin ja debyyttialbumi Lohtulauseita sai osakseen hyviä arvosteluita ja suunnattomasti ylistystä sosiaalisessa mediassa, eikä todellakaan turhaan, Lohtulauseita on ehdottomasti yksi tämän vuoden hienoimmista albumeista. Se on myös itselleni yksi tämän vuoden tärkeimmistä albumeista ja koska en päässyt näkemään Vestaa värivaloissa vielä keväällä, odotin Suomipop festivaalin keikkaa äärimmäisen innoissani, minä todella halusin nähdä Vestan, sillä Lohtulauseita on aivan käsittämättömän hieno albumi ja kuulostaa kuulokkeissani taianomaisen hyvältä, uskoin, että värivalojen loisteessa se tulisi olemaan varmasti vielä enemmän, värivaloissa se tulisi saamaan kyyneleet silmäkulmiini, räjäyttämään mieleni.

Minä en olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä kun Vesta nousi sinä lauantaina järjettömässä kuumuudessa päivän ensimmäisenä artistina lavalle biisinsä Paikka varattuna kanssa minä olin sanaton, tämän ihanan naisen rauhallisessa olemuksessa oli jotain todella pysäyttävää, jotain sellaista, mikä sai minut sanattomaksi. Rauhallisuuden lisäksi hänen olemuksessaan oli jotain keskeneräistä, jotain vähän epävarmaa, mutta kuitenkin niin, että se epävarmuus sai musiikin kuulostamaan jotenkin äärettömän aidolta, sellaiselta, mitä en olisi osannut tavallaan edes odottaa. Musiikki ja kaikki ne uskomattoman rakkaiksi kasvaneet biisit kuulostivat hienommilta kuin olin osannut odottaa, auringonsäteet saivat helteen tuntumaan sietämättömältä ja tunsin, kuinka hiki virtasi pitkin selkääni, oli juuri niin tavattoman kuuma, että minusta hetkitäin tuntui, etten pystyisi seisomaan siinä yleisömeren keskellä enää hetkeäkään. Tuntui, että saattaisin menettää tajuntani hetkellä millä hyvänsä, mutta minä tahdoin kuitenkin jäädä siihen kaikesta huolimatta, sillä tahdoin kuulla Vestan keikan ensimmäisistä sekunneista viimeisiin, sillä musiikki kuulosti biisi toisensa jälkeen paremmalta ja esimerkiksi Vestallica kuulosti paljon suuremmalta kuin koskaan aiemmin, minä en yksinkertaisesti tahtonut menettää yhtäkään sekuntia siitä. Enkä minä menettänyt, olin käsittämättömän onnellinen saadessani viimein kuulla kaikki ne rakkaat biisit värivalojen loisteessa ja nostin hetkittäin käteni ilmaan siitä rakkaudesta, joka tuntui sydämessäni kuin hyökyaalto, auringonsäteet häikäisivät silmiäni laulaessani mukana rakkaita sanoja, hymyillessäni ihan loputtomasti.

P7140044

Keikan jälkeen olin vielä vähän varmempi siitä, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, koko suuri maailma tulee vielä kuulemaan tästä ihanasta ja äärettömän lahjakkaasta naisesta. Vesta on aivan yksinkertaisesti juuri jotain sellaista, mitä suomalainen musiikkimaailma oli kaivannut ja samalla jotain sellaista, mitä minä olin kaivannut kauan, jotain aitoa ja erilaista, jotain sellaista, mistä kuulee, kuinka suunnattomalla rakkaudella musiikkia on tehty. Olin äärettömän varma siitä, että Vestasta tullaan vielä kuulemaan ja kävellessäni viettämään sen maailman rakkaimman kanssa aikaa hetkeksi ennen seuraavaa aikataulussani olevaa keikkaa aivan koko edellisen keikan ajan kaipaamani vesisade alkoi vähitellen ilmoittelemaan itsestään, varovaiset sadepisarat putosivat kasvoilleni auringonsäteiden vielä polttaessa kalpeaa ihoani.

Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran ja varovainen vesisade muuttui kaatosateeksi, jota katselimme sateenvarjon alta ukkosen hetkittäin jyrähdellessä. Hetkeksi kaatosade ehti lakata, mutta palasi pian entistä rankempana ja sitä uskomatonta kaatosadetta ei päässyt enää pakoon sateenvarjon alle, juoksin sen maailman rakkaimman perässä Kilpisen sillan suojaan, eikä vaatteissani ollut sateensuojaan päästyäni enää ensimmäistäkään kuivaa kohtaa. Enää ei ole ainakaan kuuma, nauroin kaatosateen taas lakatessa ja hetkeä myöhemmin kävelin takaisin festivaalialueelle katsomaan seuraavaa keikkaa, mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä.

P7140094P7140082

Jenni Vartiainen on ollut jo kauan yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni hänet vuosien saatossa jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan viime tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa sekä myöhemmin singlelohkaisujen Se oikea, Väärään suuntaan ja Voulez-vous hänestä tuli myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä näiden biisien myötä hän on tuonut itsestään esille jotain ihan uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Odotin jo viime kesänä pääseväni pian kuulemaan Vartiaisen uutta musiikkia albumimittaisena, mutta ainakaan tähän mennessä albumia ei ole vielä ilmestynyt, joten odotan edelleen, uskon sen nimittäin olevan jotain ihan täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt aivan uskomattoman ihana Terra.

Olen nähnyt Jenni Vartiaisen värivalojen loisteessa melkein luvattoman useasti, olen saanut todistaa festarikeikkoja Jurassic Rockissa, Ilosaarirockissa ja Suomipop festivaaleilla, klubikeikkoja Tavastialla, Nosturissa ja niin monessa paikassa, etten enää edes muista, mutta kertaakaan minä en ole joutunut pettymään, enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Seistessäni yleisömeressä lauantaina mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä katselin sadetakkeihin pukeutunutta yleisöä ja hymyilin hetken itsekseni, kuinka ihmiset olivat selkeästi päättäneet katsoa tämän keikan alusta loppuun asti. Minäkin päätin ja Jenni Vartiaisen lopulta noustessa värivaloihin muistin taas, miksi se on niin taianomaista, miksi vuosia sitten oli suljettava silmänsä tunteiden uskomattoman hienoa. Sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan kaikuessa yleisömeren ylitse tunsin, kuinka vesisade yltyi jälleen, lauloin mukana kyynelten tarttuessa vesipisaroiden kanssa kasvoilleni ja vaikka nautin aivan suunnattomasti, päätin kuitenkin lähteä, sillä laukkuni oli läpimärkä ja kamerani ei todennäköisesti olisi kestänyt sitä sadetta enää hetkeäkään, kävellessäni matkakeskuksen kautta maailman rakkaimman luokse minä kuuntelin vielä, kuinka kauempana Jenni Vartiainen sai yleisömeren laulamaan yhden suurimman hittibiisinsä mukana, kadutti vähän, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi, että olisinkin palannut yleisömereen ja antanut kamerani kuolla siihen sateeseen.

P7140208

Olen saattanut joskus aiemmin kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen biisi, jonka muistan koskaan elämässäni kuulleeni on Kaija Koon Kuka keksi rakkauden, ensimmäinen biisi, vaikka vanhempieni mukaan kyseinen biisi ei kuitenkaan ole edes ensimmäinen biisi, jota olen laulanut mukana, ilmeisesti ensimmäinen mukana laulamani biisi on Hanna Ekolan Villihevosia, mutta itse en sitä kuitenkaan muista. Minulle Kaija Koon Kuka keksi rakkauden on ensimmäinen biisi, johon liittyy selkeitä muistoja ja siksi se on minulle niin erityinen, siksi myös Kaija Koo on minulle erityinen artisti ja seistessäni lauantai-iltana Lutakonaukiolla Kaija Koon noustessa lavalle en voinut kuin hymähtää tyytyväisenä, kuinka onnellinen olen siitä, että se ensimmäinen oli juuri Kaija Koon biisi. Tämä nainen on nimittäin aivan ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista naisartisteista ja saavuttanut kaiken musiikkiuransa aikana jopa enemmän kuin ansaitusti, eikä sellaista ääntä ole varmasti kenelläkään muulla, siinä on jotain todella ainutlaatuista. Kaija Koossa on jotain todella ainutlaatuista, hymyilin itsekseni laulaessani mukana ensimmäistä biisiä Tinakenkätyttö, biisiä, joka on niin suuri, että varmasti jokainen siinä yleisömeressä osasi ulkoa jokaisen sanan, lauloi mukana kuin ei olisi koskaan ennen laulanut.

Eivätkä Kaunis, rietas, onnellinen ja sanat sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään / ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää / mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas / ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa jääneet yhtään Tinakenkätytön varjoon, yleisömeri muuttui suureksi kuoroksi ja minusta tuntui, että juuri ne sanat minä siinä hetkessä tarvitsin. Kaija Koo kertoi, kuinka hän on saanut kuulla vuosien mittaan paljon siitä, kuinka hän laulaa aina rakkaudesta, mutta kuinka hän kuitenkin on siitä ylpeä ja kuinka hänellä on yksi biisi, jota hän ei ole missään vaiheessa tahtonut jättää pois settilistoista. Niin seuraavana soi Kuka keksi rakkauden, biisi, josta hän ei ole suostunut luopumaan ja hyvä niin, sillä minun silmiini tarttuivat kuin väkisin kyyneleet sanojen jos sinä et jäis / en minäkään täällä olla vois / eikä ikäväni tänne jäis / tähtenä lentäisin kauas ja hiljaa hiipuisin pois / tyydyn vastaukseen / joku keksi rakkauden / ja sinä toit minulle sen kaikuessa kauniina kesäillan lempeässä valossa. Siitä eteenpäin minä olin yhtä onnellisuutta laulaessani mukana ihan jokaisen biisin, hymyilin loputtomasti auringonlaskun maalatessa maisemaa harmoniaan ja kun lopulta Kaija Koo saapui vielä lyhyen encoren ajaksi lavalle minun elämäni pysähtyi, Apulannan Valot pimeyksien reunoilla sai siinä hetkessä aivan uuden merkityksen, aivan uuden elämän Kaija Koon uskomattoman äänen kertoessa sen saman, joka saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen Apulannan keikoilla. Siihen oli kaunista lopettaa, niin täydellistä, mietin kävellessäni hitaasti toisen lavan suuntaan ihmismassan keskellä.

P7150445P7150439

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on ollut jo kauan kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti puolitoista vuotta sitten todella ansaittua taukoa ja palasi viime vuonna värivalojen loisteeseen julkaistuaan kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis aivan ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Nyt yhtye on kuitenkin ilmoittanut jäävänsä uudelleen tauolle, tällä kertaa vain kirjoittaakseen uutta musiikkia ja minulle oli jostain syystä äärettömän tärkeää päästä näkemään yhtye ennen tulevaa taukoa, siksi seistessäni yleisömeren keskellä lauantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin sanaton, en muistanut yhtyeen pääsevän jo ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta. Vaikka olin kokenut sen monesti aiemmin, silti se yllätti.

Haloo Helsinki! sai minut tanssimaan jalkani kipeiksi siitä ihan hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani nyt luvattoman paljon, laulamaan jo ensimmäisen biisin Farssi mukana ja jatkaen seuraavana kuultuun biisiin Beibi, sanoihin jos mä tähän lähden / sua piiloon kätke en / vaan aion olla silminnähden onnellinen, niihin, jotka soivat kuulokkeissani neljä vuotta sitten enemmän kuin monet muut. Toisaalta, on todella vähän tämän yhtyeen biisejä, jotka eivät olisi soineet kuulokkeissani aivan luvattoman paljon ja yhtyeen soittessa vuonna 2011 ilmestyneen biisin Jos mun pokka pettää, mieleeni tulvi muistoja vuosien takaa, siltä keväältä, kun kävin ostamassa yhtyeen kolmannen albumin ja elämä oli niin kovin erilaista kuin nykyään, eikä edes seuraavana soitettu samana vuonna ilmestynyt Maailman toisella puolen säästänyt minua muistoilta. Muistot veivät mennessään biisistä toiseen, mutta Haloo Helsinki! kuulosti biisi toisensa jälkeen yhtä uskomattomalta, yhtye oli vielä vahvempi kuin viime kesänä ja sinä iltana Lutakonaukiolla todistamani keikka varmasti yksi hienoimmista, joita olen yhtyeeltä todistanut, yhtye vain oli parempi kuin koskaan aiemmin, suurempi ja vahvempi, mutta silti jollain oikealla tavalla rikkinäinen, sellainen, joka vei mukanaan aivan armottomasti, mutta lempeästi, niin, ettei voinut kuin antautua.

P7150490P7150522P7150496

Yksi keikan ehdottomasti kauneimmista hetkistä oli keikan loppupuolella kuultu Kuussa tuulee ja sanat tartu kädestä käteen / laula sielusta sieluun / kasta varpaat kylmään veteen / hyppää täysillä joutsenlauluun / sillä sinä ja minä / niin elävinä / pystymme kuulemaan / jos kuussa alkaa tuulemaan yleisömeren uskomattoman kuorolauluna, ne sanat ja biisi kokonaisuudessaan ovat minulle aivan äärettömän tärkeät, niihin liittyy paljon sellaista, mitä on edelleen vaikea pukea sanoiksi. Sinä iltana, värivalojen häikäistessä silmiä seistessäni ihan valtavaksi kuoroksi kasvaneen yleisömeren keskellä minun olisi ollut vaikeaa olla yhtään sen onnellisempi. Sitä valtameren kokoista onnellisuuttani minä tanssin viimeisen biisin Ei suomalaiset tanssi aikana, tanssin niin kuin en olisi koskaan tanssinut, tanssin jalkani kipeiksi ja olin yksinkertaisesti niin uskomattoman vahvasti elossa, että se tuntui valehtelematta ihan jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja jokaisessa selkärankani nikamassa, se tuntui kipeissä jaloissani, kun tanssin huolimatta kivusta, jota olin tuntenut koko viikonlopun ajan liian asfaltilla seisomisen ansiosta, tanssin, sillä siinä hetkessä kivulla ei ollut mitään merkitystä. Siinä hetkessä merkitystä oli vain värivaloissa soittavalla yhtyeellä, musiikilla ja onnellisuudella ja kun yhtye biisin päättyessä katosi lavalta minun sydämeni huusi we want more, niin huusi myös koko valtava yleisö.

Lopulta yhtye palasi lavalle värivalojen loisteeseen soittamaan encoren, jonka ensimmäinen biisi oli Texas, biisi, joka soi kuulokkeissani helmikuussa matkustaessani Helsinkiin työhaastatteluun ja kuvitellessani itsevarmasti, että elämäni olisi siitä eteenpäin siellä. Kuten olettaa saattaa, elämäni ei vieläkään ole siellä, mutta kyseinen biisi on silti jatkanut soimistaan kuulokkeissani ja kuullessani biisin värivalojen loisteessa en voinut kuin tanssia, laulaa aivan samoin kuin olen laulanut helmikuusta asti. Eikä se tanssiminen siihen päättynyt, seuraava biisi Pulp Fiction sai minut tanssimaan vielä lujempaa ja festivaalin viimeiseksi biisiksi jäänyt Hulluuden Highway puolestaan laulamaan niin, että festivaalin aikana muutenkin kärsinyt ääneni tuntui katoavan jokaisella hengenvedollani vähän enemmän. Hulluuden Highway ja sanat kun valot sammuu niin sä kaiken näät / kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät / suljet silmäsi ja hengität / kyllä kaikesta sä vielä selviät / joku voimas vei, vaik sä huusit ei / tää on hulluuden highway / avaat silmäsi ja hengität / ehkä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot olivat ihan täydellinen päätös Suomipop festivaalille tänä vuonna, niin täydellinen, että tanssin askeleeni rantaan katsomaan, kuinka taivas oli horisontissa kovin kauniin vaaleanpunainen.

P7150789

17. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 2: AURINGONSÄTEITÄ, NOSTALGIAA JA CHEEK, JONKA KEIKKAA MINÄ EN OLLUT KOSKAAN AIEMMIN KATSONUT KOKONAAN

P7130008
P7130023

Kaksi vuotta sitten minä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastani alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä pimeyteen verhoutuneessa hetkessä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin Kuokkalan sillan ylitse kotiin, ääneen, joka oli yksinkertaisesti juuri niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Perjantain, festivaalin toisen päivän, aloitin seisomalla yleisömeressä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, enkä osannut olla hymyilemättä aivan ihanan Ellinooran noustessa lavalle päivän ensimmäisenä artistina. Olin nähnyt Ellinooran viimeksi viime kesänä, siitä tuntui olevan yksinkertaisesti aivan järjettömän pitkä aika ja sanojen me ollaan vielä lapsia, aikuisten kokosissa vaatteissa / miksei missään kerrota, ei virhettä virheellä korjata kaikuessa juhlimaan palanneen yleisömeren ylitse aivan ihanan Ellinooran loistessa loputonta onnellisuuttaan lavalla minusta tuntui, että juuri sitä minä tarvitsin, Ellinooran keikan.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi vuoden 2016 hienoimmista ja itselleni myös rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on vielä näin kaksi vuotta myöhemmin edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Silloin kaksi vuotta sitten sanat siinä sä istut ikkunalaudalla / radiossa joku laulaa "täytyy irrottaa" / silmistäs totuus tuijottaa / voisin kuolla tähän paikkaan tulivat jotenkin ihan tavattoman tärkeiksi kaupungin pukeutuessa syksyn väreihin ja seistessäni nyt, kaksi vuotta myöhemmin, yleisömeren keskellä sinä perjantaina auringonsäteiden saadessa kuumuuden tuntumaan vähintään sietämättömältä ne olivat aivan yhtä tärkeät, ehkä vielä tärkeämmät. Yhtä tärkeät olivat myös sanat me ollaan kaksi / väkevää ja haurasta / mut yhes meistä / ei tuu koskaan valmista / irrottaisitko otteeni / et voisin olla taas oma itseni, jotka saivat kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäilleni kuljettaessaan mukanaan tunteiden ääripäissä, nimenomaan siksi minä kai tarvitsin Ellinooran keikan. Tarvitsin ne kovin tärkeät sanat auringonsäteiden polttaessa kalpeaa ihoani, tarvitsin kyyneleet, jotka valuivat vuolaina poskipäilleni, tarvitsin, koska ne tuntuivat lohdullisilta ja sanojen se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää tunkeutuessa rintalastani alle tuntui kuin olisin musertunut musiikin alle, niin suurta se oli ja niin uskomaton Ellinoora oli, kaikki oli ainoastaan täydellistä, niin täydellistä, että siihen tunsi pakahtuvansa.

P7130122
P7130131


Sannin keikoilla unohdun aina kuin väistämättä miettimään, kuinka neljä vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin kuumana kesäpäivänä autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi vähän kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja kävellessämme leirintäalueelle uskomattoman tavaramäärämme kanssa, rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, unohdun miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja niin, kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan ja olin enemmän kuin koskaan elossa, mutta se, miksi unohdun kerta toisensa jälkeen miettimään niitä neljän vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen. Silloin neljä vuotta sitten odotin tämän ihanan naisen keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seistessäni sitten keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys, jostain tuntemattomasta syystä olin pettynyt siihen keikkaan, mutta sen lisäksi olin pettynyt vähän itseenikin.

Unohdun kerta toisensa jälkeen miettimään niitä hetkiä, koska niiden hetkien jälkeen, näiden neljän vuoden aikana on tapahtunut niin äärettömän paljon ja olen päässyt näiden vuosien aikana todistamaan, kuinka keikka toisensa jälkeen tämä järjettömän lahjakas nainen on kehittynyt esiintyjänä aivan suunnattomasti. Olen näiden vuosien aikana päässyt todistamaan, kuinka yleisömeri muuttuu loputtomaksi liekkimereksi ja niin pääsin todistamaan myös viime viikolla, kun tämän punaisiksi hiuksensa värjänneen naisen noustessa värivalojen loisteeseen vähän ennen kahdeksaa perjantai-iltana yleisömeri lauloi kuorona jo ensimmäisen biisin aikana, eikä loppua näkynyt muutamaan biisiin, sillä yleisö tuntui jo osaavan ulkoa sanat joo mä vihaan rakkauslauluja / ilman niitä tää ois iisii / mä olin ihan tarpeeks hajalla / ennen tätäkin biisii, mikä ei toisaalta ole mikään ihme, onhan kyseinen biisi kuitenkin soinut radiossa ihan suhteellisen paljon ja nähnyt lukuisia yleisömeriä olemassaolonsa aikana, sanat ovat jääneet muistiin aivan kuin vahingossa. Niin käy hyville biiseille ja niitä Sannilla riittää, kuten riittää myös lavakarismaa ja sitä sellaista suunnatonta energiaa, joka tarttuu yleisöön kuin väistämättä, myös minuun, toisin kuin silloin heinäkuisena hellepäivänä neljä vuotta sitten.

P7130135

Sanni on ollut jo todella kauan ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja samalla myös yksi niistä artisteista, jotka saavat aina kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä. Toisin kuin neljä vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten ja sanojen ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu / iho vanhenee ja kasvot muuttuu / ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita / kesä -96 polvet ruvella / taloyhtiön hiekkalaatikolla / äiti liimasi laastarin kun itkin / sanoi "anna mä puhallan" / "anna mä puhallan" / "anna mä puhallan" / kuka puhaltaa nyt? tulviessa ulos suustani en voinut kuin antaa kyynelten valua, niissä vain on jotain niin suurta ja aitoa, sellaista, mitkä ovat tuoneet jollain tavalla lohtua jo vuosien ajan. Kyyneleet eivät ehtineet kuivua ennen seuraavaa biisiä, Juha Tapion biisistä Kelpaat kelle vaan tehtyä uskomattoman kaunista coveria ja sanoja puoltakaan en sun kivustas voi tietää / sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää / mut joku aamu mä tiedän sen / sä heräät huomaamaan / sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan, sanoja, jotka ovat lohduttaneet minua niinä sellaisina hetkinä, kun on tuntunut, ettei huominen ole yhtään kirkkaampi ja etten minä ole tarpeeksi hyvä tällaisena.

Mutta minä olen tarpeeksi hyvä, minä mietin kyynelteni seasta ja hetken minulla oli sellainen tunne, ettei mikään voisi olla niin suurta, etten minä olisi sitä vahvempi, minulla oli tunne, että pystyn mihin tahansa ja kelpaan juuri tällaisena. Keikan loppupuolella kuultiin biisi, josta kirjoitin hetki sitten, kuinka se oli saanut kyyneleet silmäkulmiini osuessaan sanoillaan niin syvälle ja kuinka odotin kuulevani sen värivalojen loisteessa, mutta kun Sit ku mä oon vapaa lopulta kaikui yleisömeren ylitse, se oli jotain paljon suurempaa kuin olin osannut odottaa. Sanojen vaikka mä en ehkä milloinkaan / pysty sitä sulle sanomaan / tänään päätin taas että nukutaan vikaa kertaa kaikuessa Lutakonaukiolla sinä perjantai-iltana jokin minussa särkyi, jokin minussa, jossain syvällä sydämessäni särkyi tuhansiksi palasiksi ja sen pienen hetken minusta tuntui, etten voi enää korjata sitä. Minä kuitenkin korjasin itseni, korjasin sen, mikä tuntui hetken olleen niin rikki ja keikan kaksi viimeistä biisiä olin niin suunnattoman onnellinen, että olisin tahtonut huutaa sen koko maailmalle, olisin tahtonut huutaa, kuinka ihanaa on olla elossa ja kuinka ihanaa on olla juuri siinä, nauraa.

P7130235P7130233

Nylon Beat on yksi niistä yhtyeistä, joita luokkani tytöt kuuntelivat ollessani ala-asteella, mutta samalla se on yhtye, jonka ensimmäisen albumin vanhempani ostivat minulle ja pikkusiskolleni joskus 90-luvun lopussa vähän samoin kuin myöhemmin Tiktakin albumin, ilman, että me olimme sitä pyytäneet. Muistan edelleen, kuinka istuimme mummolan keittiössä syömässä tikkareita, jotka vanhempamme olivat ostaneet meille hetkeä aiemmin markkinoilta, katonrajassa leijuivat markkinoilta ostetut ilmapallot ja vanhasta mankasta soivat tämän Nylon Beatin ensimmäisen albumin biisit, silloin alle 10-vuotiaana en ymmärtänyt sanojen merkitystä, mutta musiikista minä pidin, niin paljon itseasiassa, ettei albumi vieläkään ole huono. Muisto siltä päivältä mummolan keittiössä on kuitenkin kovin kaukainen, enkä muista sitä enää tarkasti, mutta ilmeisesti se oli kuitenkin merkityksellinen hetki, sillä se ei ole vieläkään unohtunut minulta täysin, kaikista muistoistani niiltä vuosilta se on yksi selkeimmistä, se oli onnellinen hetki, jotenkin lämmin ja kaunis.

Nylon Beat ei kuitenkaan ollut minulle koskaan mikään lempiyhtye, vaikka se ensimmäinen albumi soikin suhteellisen paljon mankassani ja lopulta yhtye unohtui lähes kokonaan, tilalle tuli muita yhtyeitä ja albumeita, tilalle tuli sellaista musiikkia, joka oli minulle enemmän kuin Nylon Beat. On kuitenkin myönnettävä, että lukiessani yhtyeen palaavan festarilavoille tänä kesänä mietin hetken itsekseni, kuinka nyt voisi viimein olla aika kokea yhtye värivaloissa, mietin hetken, kuinka se voisi olla jotain sellaista, mikä minun olisi koettava, sillä siinä olisi todennäköisesti jotain, mitä muistelisin vielä seuraavanakin kesänä. Enkä olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä yhtyeen noustessa lavalle sinä perjantai-iltana olin valmis juhlimaan koko illan yhtyeen musiikin tahdissa, olin valmis myymään sieluni kuullakseni lisää ja saadakseni nauttia vielä hetken, hiukset kahdelle ponnarille sidottuina lauloin mukana jokaisen biisin, lauloin ja ihmettelen, kuinka ne sanat voivat vieläkin olla jossain alitajunnassa, vaikka minä en ollut kuunnellut vuosikausiin.

P7130264

En ollut kuunnellut vuosikausiin kunnolla mitään niistä biiseistä, mutta kun keikka alkoi sanoin mua naapurit haukkuu / kun yö on rauhaton / mut eihän mul oo koiraakaan, muistin niistä sanoista jokaisen ja en voinut olla laulamatta, en vain yksinkertaisesti voinut. Yleisömeren keskellä olin yksi niistä, jotka tanssivat jalkansa kipeiksi pelkästään siitä järjettömästä onnellisuudesta, jonka lavalla värivaloissa tanssivat Jonna ja Erin saivat aikaan esittäessään alkuperäisen koreografian, jonka olivat itse suunnitelleet ensimmäiseen singleensä Oot kuin karkkia mulle. Eikä onnellisuus siihen koreografiaan päättynyt, sillä myös neljäntenä biisinä kuultu Rakastuin mä looseriin sai minut tanssimaan kuin en olisi koskaan tanssinut, laulamaan jokaisen sanan jostain alitajunnasta asti ja vain hymyilemään loputtomasti, aina keikan loppuun asti ja vielä pitkään sen jälkeenkin, tyhmästi ja välittämättä muiden katseista, onnellisuus oli juuri niin suurta.

Nylon Beat oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen jotain sellaista, minkä tahtoisin saada kokea vielä jonain päivänä uudelleen, jotain sellaista, mitä en tule todennäköisesti koskaan unohtamaan, se oli kuin onnellinen tuulahdus jostain vuosikymmenten takaa ja samalla jotain todella ajankohtaista, jotain sellaista, mitä jokainen siinä yleisömeressä tahtoi kuulla. Se oli äärettömän nostalgista ja vei minut mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, siihen mummolan pöydän ääreen 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alun vanhaan huoneeseeni, mutta samalla se oli äärettömän paljon enemmän, se oli jotain sellaista, minkä olisin halunnut säilyvän ainakin vielä hetken kauemmin kuin tämän kuuman kesän ajan.

P7130389P7130407
Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan lähes aina loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, minä muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Neljä vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä minä tiesin vastauksen siihen kysymykseen, tiesin sen huutaessani ääntäni käheäksi eturivissä ja antaessani kyynelten virrata poskipäille, keikat ovat loppuunmyytyjä siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä, se vain yksinkertaisesti vie mukanaan.

Juha Tapiossa on jotain ihan tavattoman liikuttavaa, värivalojen loisteessa on itkettävä onnellisuuttaan, mutta myös kaikkia muita tunteita musiikin kuljettaessa mukanaan tunteiden ääripäissä, myös kaikissa vaikeimmissa, on suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä. Juha Tapiossa on jotain sellaista, mikä sai minut herkistymään perjantai-iltana jo ensimmäisen biisin aikana, laulamaan mukana sanoja kuka sinua kuulee / kuka näkee ja huomaa sen / miten paljon sä annoit ja hymyilemään sille, kuinka edessäni seisonut poika lauloi vähintään yhtä lujaa kuin minäkin, lauloi niin, että se tuntui sydämessä asti. Nimenomaan juuri se saa minut palaamaan kerta toisensa jälkeen Juha Tapion keikalle, se, että musiikki tuntuu sydämessä asti, ja se sai minut seisomaan siinä yleisömeren keskellä myös sinä iltana auringonlaskun maalatessa taivasta vaaleanpunaisella, vaikka jalkoihini sattui suunnattomasti ja koko päivän jatkunut helle tuntui jaksamisessani, se sai jäämään kaikesta huolimatta ja olen siitä kovin onnellinen, olen onnellinen, että sain kokea sen keikan, jokaisen hetken siitä ja uskon, että jokainen kanssani yleisömeressä sen kokenut oli sitä myös.

P7130504P7140696


Minusta tuntuu, että Cheekiä joko vihaa tai rakastaa, Cheek on sellainen ilmiö, joka ei vain yksinkertaisesti jätä ketään tunteettomaksi. En oikeastaan osaa sanoa, kumpaa ihmiskuntaa minä edustan, mutta muistan edelleen, kuinka yhtenä vuosien takaisena iltana seisoin Helsingin postitalolla odottamassa bussia jonkun Tavastian keikan jälkeen ja kaksi tyttöä tulivat kertomaan minulle, kuinka he olivat juuri olleet Cheekin keikalla ja kuinka se oli ollut niin hyvä, että he olivat vieläkin aivan sekaisin siitä. Se oli tavallaan ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, kuinka paljon Cheek oikeasti voi merkitä, niin paljon, että vielä keikan jälkeen bussipysäkillä kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin ja on kerrottava siitä tuntemattomille ihmisille, vain koska se merkitsee niin paljon. Vuotta myöhemmin kuuntelin yhtenä syysyönä Cheekin juuri ilmestyneen Alpha Omega -albumin bussimatkalla Helsingistä Savonlinnaan, jostain tuntemattomasta syystä se sai minut silloin itkemään, se kuulosti niin suurelta ja rikkinäiseltä, jotenkin siltä, että se on kirjoitettu hauras sydän ihan vereslihalla ja se vetosi minuun niin, että kuuntelin sen toisenkin kerran saman matkan aikana, kuudelta aamulla.

Olen nähnyt Cheekin ensimmäisen kerran joskus keväällä 2009, kun menimme ystävieni kanssa Savonlinnan OKL-hallille katsomaan hänen keikkaansa, se oli joku selvä perjantai -konsertti, jossa jokainen katsoja puhallutettiin ovella. En katsonut keikkaa silloin kokonaan, oli jostain syystä tärkeämpää olla kavereiden kanssa ja pitää hauskaa, enkä ole sen jälkeenkään katsonut kokonaista Cheekin keikkaa, vaikka olen hänen keikkojaan vuosien mittaan ehtinyt jonkin verran todistamaankin, aina sen muutaman biisin verran, jostain syystä en vain ole koskaan jäänyt pidemmäksi aikaa, ei ole tuntunut siltä, että tarvitsisi jäädä, sillä Cheek ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä artisti. Cheekin biisit eivät ole koskaan olleet minulle erityisen tärkeitä, sellaisia, jotka minun olisi aivan ehdottomasti kuultava värivalojen loisteessa, ei ennen kuin sinä syysyönä kuuntelin Cheekin uusimman albumin ja ymmärsin, että tahdon sittenkin vielä jonain päivänä kuulla, tahdon kuulla, sillä jos on olemassa jotain, mikä saa itkemään bussipysäkillä, tahdon kokea sen.

P7130578P7130592P7130588

Cheek on ilmoittanut päättävänsä musiikkiuransa elokuussa 2018 kahteen keikkaan Lahden Mäkimontussa ja kun mietin omaa aikatauluani Suomipop festivaalin osalta tämä tilanne iski tajuntaani viimeinkin kunnolla, sillä festivaalin toisen päivänä päättävä Cheekin keikka saattaisi olla minulle viimeinen mahdollisuus nähdä mies värivaloissa. Päätin, että tahdon katsoa keikan aivan loppuun asti, niihin viimeisiin sekunteihin, sillä se tulisi nyt tosiaan ainakin tällä erää olemaan viimeinen mahdollisuus, kun voisin niin tehdä ja jostain syystä takaraivossani oli sellainen ajatus, että tulisin jonain päivänä katumaan, jos olisin lähtenyt ennen keikkaa nukkumaan, minä tulisin katumaan, vaikka muistaisin sen, kuinka suunnattomasti jalkoihin sattui seisottuani monta tuntia kovalla asfaltilla yleisömeren keskellä. Niin minä sitten seisoin perjantai-iltana istuttuani Juha Tapion keikan jälkeen hetken viileällä asfaltilla taas yleisömeren keskellä, kun esirippu aukesi ja Cheek astui lavalle, yleisömeri syttyi liekkeihin jo ensimmäisen biisin aikana, se oli ihan järjetöntä.

Siinä yleisömeressä minä en tuntenut missään vaiheessa olevani kotona, enkä edelleenkään rakasta Cheekiä, mutta se perjantai-iltana vuorokaudenvaihteessa todistamani keikka teki minuun silti vaikutuksen. Kun loputtomalta näyttänyt yleisömeri syttyi liekkeihin ensimmäisenä kuullun biisin Sokka irti aikana, minä en voinut kuin seisoa hetken aloillani, sanomatta sanaakaan, sillä siinä hetkessä yleisömeren keskellä minä ymmärsin, mistä siinä kaikessa on kysymys, siinä ohikiitävässä hetkessä ymmärsin, mistä Cheekissä on kysymys ja siinä fanittamisessa, siinä, miksi kyyneleet tarttuvat silmäkulmiin vielä tunti keikan jälkeenkin. Minä ymmärsin, vaikka en edelleenkään, edes sen jälkeen, kun olin kuullut värivaloissa, kuinka uskomattoman suurilta sanat se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa / kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa kuulostivat kaupungin pukeutuessa ympärillämme tummansiniseen, lisäisi artistin musiikkia soittolistoilleni. Minä ymmärsin ja se on tärkeintä, se on äärettömän hyvä syy sille, miksi kannattaa vielä tänä kesänä käydä katsomassa Cheekin keikka ja vain ymmärtää, elokuun jälkeen se on nimittäin jo myöhäistä.

P7140646P7140671

15. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 1: ROMEOSTA JA JULIASTA, TÄRKEIMMISTÄ LAULUISTA JA SIITÄ YHTYEESTÄ, JOTA EN OLLUT NÄHNYT 16 VUOTEEN

Viime kesänä yksi kesän parhaimmista viikonlopuista oli ehdottomasti se, kun vietimme pikkusiskoni kanssa kolme päivää Suomipop festivaalilla Lutakonaukiolla nauttien suomalaisesta musiikista, kaikista niistä yhtyeistä ja artisteista, jotka merkitsevät jotenkin aivan suunnattomasti. Tänä vuonna minä mietin jo keväällä, että tahtoisin päästä kokemaan festivaalin uudelleen, mutta sen lopullisen päätökseni asiasta tein kuitenkin vasta muutama viikko sitten, sillä minusta tuntui, etten vain yksinkertaisesti voisi jäädä paitsi niin monen rakkaan yhtyeen keikoista, minusta tuntui, että minun on ehdottomasti päästävä kokemaan Tiktakin keikka ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen, nähtävä se elämäni rakkain yhtye kesäillan kauneudessa ja päästävä huutamaan ääneni käheäksi monen muun tärkeän yhtyeen ja artistin keikoilla. Onneksi päätin niin, sillä minusta tuntuu, että minä olisin katunut suuresti, jos olisin päättänyt jättää kaikki ne uskomattomat keikat väliin, ne keikat, joista minä aion seuraavien kolmen blogitekstin aikana teille jotain kertoa.

P7120784P7120754


Vuonna 2003 olin viimein päässyt todella mukaan fanittamisen ihmeelliseen maailmaan ja PMMP julkaisi syyskuussa debyyttialbuminsa Kuulkaas enot!, jonka sain muistikuvieni mukaan vasta joululahjaksi ja jonka odottaminen tuntui siitä syystä ikuisuudelta. Sinä samana vuonna myös Pikku G julkaisi debyyttialbuminsa Räjähdysvaara, pikkusiskoni sai sen silloin joululahjaksi ja kuunteli sitä niin paljon, että minäkin ehdin kyllästyä siihen. Molemmilla albumeilla oli mukana musiikkivideo, joita sitten katselimme isäni tietokoneella, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sanoja on ihan tavallinen, maanantaipäivä / mä chillaan välkkärillä eikä oo huolen häivää / matikantunti alkaa koht, ja läksyt o tekemättä / mut ei jaksa stressaa tuskin ne mua luokalle jättää, sillä biisin Shala la la musiikkivideo pyöri tietokoneen näytöllä niin usein, että osasin biisistä ihan jokaisen sanan ulkoa muutamassa päivässä. Toisin kuin PMMP, Pikku G ei kuitenkaan koskaan ollut minulle erityisen tärkeä artisti, mutta sillä oli siitä huolimatta silti oma paikkansa elämässäni pikkusiskoni kuunnellessa kyseistä debyyttialbumia ihan loputtomasti ja kiinnitti huoneensa seinälle artistin julisteen.

Pikku G katosi minun ja varmasti monen muunkin elämästä heti seuraavan albuminsa jälkeen, mutta teki kuitenkin suhteellisen näyttävän paluun puolitoista vuotta sitten keväällä esiintyen turkulaisessa opiskelijatapahtumassa, palaten kesällä muutaman kerran festarilavoille ja julkaisten lopulta loppuvuodesta paluusinglensä Solmussa, joka iski muuten myös allekirjoittaneeseen ja joka sai huomattavan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa. Tänä kesänä Pikku G palasi festarilavoille aivan eri mittakaavassa kuin viime kesänä ja seistessäni torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa, kuinka Pikku G nousi lavalle auringonsäteiden loisteessa, olin tavattoman onnellinen siitä, että olin silloin juuri siinä, nimittäin jo ensimmäinen biisi Räjähdysvaara sai aikaan sellaisen nostalgian, ettei siinä ollut mitään järkeä. Kaikki ne vuosien takaiset muistot, jotka olivat silloin aikoinaan verhoutuneet artistin musiikkiin, tulvivat mieleeni seistessäni siinä yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla auringonsäteiden polttaessa kalpeaa ihoani ja yleisön yhtyessä hetkittäin kuoroksi, eläessä sitä samaa hetkeä kuin minäkin. Lopulta musiikki kuulosti kuitenkin enemmän kuin nostalgialta, ne sanat, jotka soivat pikkusiskoni huoneessa kotimme yläkerrassa vuosia sitten, kuulostivat sinä kesäpäivänä suurilta, Pikku G kuulosti paremmalta kuin olisin koskaan osannut odottaa ja sanojen sä oot valo mun pimeydessäin / loistat kirkkaana edessäin / ja aivan kuin olisit lähelläni, tunnen kätes kädessäin kaikuessa yleisömeren ylitse minunkin oli yhdyttävä kuoroon, laulettava aivan kuin en olisi koskaan laulanut, siinä hetkessä Romeo ja Julia, ehkä yksi itselleni tärkeimmistä artistin biiseistä, oli kauniimpi kuin koskaan levyltä kuultuna. Bileet olivat kuitenkin vasta alkamassa, nimittäin seuraavan puolen tunnin aikana minä tunsin olevani aivan äärettömän vahvasti elossa ja en osannut lopettaa hymyilemistä, artistin uudet biisit Solmussa ja Paratiisiin toimivat loistavasti ja kun lopulta Me ollaan nuoriso kaikui Lutakonaukiolla, yleisömeri muuttui liekkimereksi, Pikku G lunasti odotukseni keikan suhteen ja paljon enemmänkin.

P7120059P7120057

 Kaikista festivaalilla esiintyneistä yhtyeistä ja artisteista minä odotin tänäkin vuonna eniten yhtyettä, joka on vuodesta 2006 asti ollut itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti se kaikista rakkain yhtye, yhtyettä, joka on muuttanut elämääni ja auttanut eteenpäin tietämättään juuri niin paljon, etten koskaan voisi kiittää tarpeeksi. Minä en odottanut mitään niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousisi värivalojen loisteeseen ja minun aivan jokainen hengenvetoni huutaisi sanoinkuvaamatonta rakkautta. Olen kirjoittanut siitä näiden yhdeksän blogivuoden aikana naurettavan usein, mutta Apulannan kohdalla on kyse edelleen jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, olen näiden kahdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneideni ja asuntojeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Apulannan kohdalla on kyse jostain kovin paljon suuremmasta kuin siitä fanittamisesta, sillä kaikkien näiden vuosien aikana yhtyeestä on tullut minulle enemmän kuin yhtye, siitä on tullut yksi niistä asioista, jotka määrittelevät minua, yksi niistä asioista, joita ilman en todennäköisesti olisi nyt tässä tai ainakaan juuri tällainen kuin nyt olen, Apulanta on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään yhtye.

Näiden kahdentoista vuoden aikana rakkauteni yhtyettä kohtaan on kasvanut niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, etten yksinkertaisesti olisi enää kokonainen ilman sitä. Apulanta on se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole kertaakaan näiden kahdentoista vuoden aikana onnistunut varastamaan, samalla Apulanta on ja tulee todennäköisesti aina olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi niistä rakkaimmista asioista maailmassa, enkä oikeastaan olisi voinut olla yhtään torstai-iltana onnellisempi kävellessäni matkakeskuksen kautta Lutakonaukiolle katsomaan yhtyettä. Odottaessani sitten valtavan yleisömeren keskellä yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen viereeni ilmaantui neljän itseäni huomattavasti vanhemman ihmisen lauma, lauma humaltuneita ihmisiä, jotka olivat todella onnellisia siitä, että olivat niin vahvasti humalassa. Minä olen joskus aiemmin kirjoittanut yhtyeen keikasta, jonka yleisö sai minut raivostumaan nimenomaan humalaisella käytöksellään ja katsellessani siinä ennen keikan alkua tämän lauman käyttäytymistä olin suhteellisen varma, että tulisin jossain vaiheessa raivostumaan jostain, mitä he tekisivät. Enkä todellakaan ollut väärässä, yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen ja sanojen savuna ilmaan ei voi estää / verenä hiekkaan ei voi kestää / kivusta nautintoon on matkaa / pelottavan vähän - jos edes sitäkään kaikuessa yleisömeren ylitse raivostuin ensimmäisen kerran yhden näistä ihmisistä tanssiessa niin vallattomasti, että hän tanssi jatkuvasti päälleni välittämättä siitä yhtään. Yritin kuitenkin olla välittämättä, sillä minä olin päättänyt, ettei kenenkään käytös voisi pilata sitä hetkeä minulta ja kun yhtye viimein, neljäntenä biisinä, soitti uusimman singlensä Toinen jumala, olisin voinut myydä sieluni musiikille, niin hienolta se kuulosti värivalojen loisteessa, juuri niin paljon suuremmalta kuin koskaan minun kuulokkeissani matkalla mihin tahansa, se oli vain yksinkertaisesti ihan uskomaton.

P7120168P7120209P7120184

Valot pimeyksien reunoilla on yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä biiseistä ja sen lisäksi, että se sai muutama vuosi sitten kyyneleet valumaan poskipäilleni kuullessani sen syysyön pimeydessä pienessä asunnossani ensimmäistä kertaa, se on saanut kyyneleet silmäkulmaan myös jokaikinen kerta, kun minä olen sen värivalojen loisteessa kuullut. Niin se sai myös sinä torstai-iltana seistessäni yleisömeren keskellä, niiden äärettömän rakkaiden sanojen kaikuessa Lutakonaukiolla jokin minussa vain yksinkertaisesti murtui ja olin olemassa vain musiikkia varten, kaikki ympäriltäni katosi, ei ollut oikeastaan olemassa enää muuta kuin se uskomattoman tärkeä biisi ja minä. Olen kirjoittanut niin aivan naurettavan useasti, mutta niin käy usein värivalojen loisteessa, maailma ympäriltäni vain katoaa musiikin kuljettaessa mukanaan johonkin toiseen todellisuuteen, johonkin sellaiseen, missä ei ole olemassa mitään muuta. Biisin viimeisten sanojen jälkeen oli hetken hiljaista, mutta seuraavat biisit olivat kaikkea muuta kuin Valot pimeyksien reunoilla, cover Cheeksin biisistä Fiiliksissä sai yleisömeren liekkeihin ja liekkimerenä se pysyi vielä monen biisin ajan, nostin käteni ilmaan ja huusin ääntäni käheäksi siitä ihan loputtomasta onnellisuudesta. Vieressäni minua jo aiemmin raivostuttanut humaltunut ihmislauma innostui entisestään, minua huomattavasti vanhemmat naiset valtasivat itselleen suurempaa tilaa tanssillaan ja sain useasti humaltuneen miehen kyynärpäästä päähäni, eikä häntä tuntunut se liikuttavan juurikaan.

Miksi minä en sitten vaihtanut paikkaani yleisömeressä? No, siinä vaiheessa, kun viimein löytää yleisömerestä paikan, josta saattaa nähdä lavalle niin, ettei siinä edessä välttämättä ole itseään huomattavasti pidempiä ihmisiä peittämässä näkyväisyyttä, ei paikan vaihtaminen tule ensimmäisenä mieleen järjettömän ihmismassan keskellä. Niin minä jäin siihen, päätin jälleen unohtaa humaltuneen ihmislauman vieressäni ja kun lopulta ihan äärettömän tärkeät sanat vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää / mutta tiedän et on turhaa / armoo viivyttää kaikuivat sen loputtoman yleisömeren ylitse, oli taas olemassa vain minä ja musiikki, siinä hetkessä minua ei haitannut yhtään mikään, ei haitannut se, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini tai se, että joku saattoi huomata kyyneleeni. Olin tavattoman kiitollinen siitä, että sain olla siinä ja siitä, että se elämääni kaksitoista vuotta sitten kovin yllättäen saapunut yhtye oli edelleen osa minun elämääni, olin kiitollinen siitä, että sain edelleen kuulla niitä tärkeimpiä sanoja värivalojen loisteessa ja huutaa niin, että sattuu. Olin kiitollinen ja järjettömän onnellinen keikan viimeisiin sekunteihin saakka ja kun lopulta selvitin tieni ihmismassan lävitse valmiiksi lähemmäs toista lavaa välttääkseni käsittämättömän ruuhkan keikan hetkeä myöhemmin päättyessä katselin värivalojen loisteessa soittavaa yhtyettä kauempaa, olin ylpeä kaikesta, mitä he olivat saavuttaneet.

P7120347P7120344


Olen saanut todistaa elämäni aikana yli neljääsataa keikkaa, yli neljäsataa kertaa olen hukkunut värivalojen loisteessa musiikkiin ja jokainen niistä kerroista on ollut minulle tärkeä, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ensimmäiset todistamani keikat ovat varmasti täyttyneet lastenlauluista, mutta se ensimmäinen keikka, jonka oikeasti muistan ja joka todella merkitsi minulle jotain, oli Tiktakin keikka Savonlinnasalissa elokuussa 2002. Olimme pikkusiskoni kanssa saaneet edellisenä vuonna Tiktakin toisen studioalbumin Jotain muuta, se oli yksi niistä albumeista, joita emme muistikuvieni mukaan olleet koskaan toivoneet, mutta joihin rakastuimme välittömästi kuunneltuamme sitä ensimmäisen kerran. Se levy oli minun ensikosketukseni Tiktakin musiikkiin ja kun elokuussa 2002 menimme koko perheen voimin yhtyeen keikalle Savonlinnasaliin, olin kovin onnellinen. Se on oikeastaan kaikki, mitä minä siitä keikasta enää muistan, se aivan järjettömän suuri onnellisuus ja kuinka keikan jälkeen jonotimme saadaksemme lopulta tytöiltä vielä nimmarit.

Tiktak oli tavallaan ensimmäinen lempiyhtyeeni ja muistan, kuinka sain yhtyeen seuraavan albumin Jotain muuta.. ja jotain uutta! syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kymmenen ja yhtyeen kuvilla täytetyn seinäkalenterin joululahjaksi, se vuosi ja vielä seuraavakin olivat vahvasti yhtyeen musiikkiin verhoutuneita. Yhtyeen vuonna 2003 ilmestynyt albumi julkaistiin myös edeltäjänsä tavoin marraskuussa ja sain sen syntymäpäivälahjaksi, silloin fyysisen musiikin merkitys oli aivan erilainen, oli aivan erilaista saada levy käsiinsä, sillä jokainen levy oli erityinen ja jokaista levyä kuunneltiin niin paljon, että ne seisovat nykyään valkoisessa kirjahyllyssäni vähän naarmuisina ja kansilehtiset kuluneina. Kaikki ne kolme Tiktakin albumia seisovat edelleen satojen muiden levyjeni joukossa, mutta jostain tuntemattomasta syystä suurin kiinnostukseni yhtyettä kohtaan loppui silloin vuonna 2004. Yhtye ei kuitenkaan missään vaiheessa kadonnut elämästäni täysin, vielä lopettamisensa jälkeen yhtye pysyi kiinni elämässäni musiikin muodossa ja päätyi hetkittäin salaisille soittolistoilleni, siksi olin niin innoissani kuullessani viime vuonna yhtyeen palaavan tänä kesänä muutaman keikan verran festarilavoille, tiesin, että minun oli päästävä näkemään yhtye ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

P7130438P7130443P7130434

Kun Apulannan soitettua viimeisen biisinsä seisoin yleisömeren keskellä odottamassa, että Tiktak nousisi värivaloihin, tunsin, kuinka häivähdys jännityksestä kulki kylminä väreinä pitkin ihoani, minua jännitti nähdä yhtye ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen ja kun yhtye sitten viimein nousi lavalle tuntui kuin yhtye ei olisi festarilavoilta koskaan poistunutkaan, niin uskomattomalta yhtye kuulosti ensimmäisestä biisistä lähtien. Toisena biisinä kuultu Jotain muuta sai 9-vuotiaan itseni heräämään sisälläni, nostamaan kädet kohti taivasta ja laulamaan niitä sanoja, jotka eivät olleet kadonneet päästäni mihinkään, eivät tietenkään, kuuntelinhan minä kyseistä biisiä aikoinaan niin paljon, että sain sen levyn naarmuuntumaan ja kansivihkon kulmat pyöristymään. Minä lauloin mukana vielä monta seuraavaakin biisiä ja olin niin vahvasti elossa, että tunsin pakahtuvani siihen käsittämättömään tunteeseen ja rakastin aivan suunnattomasti ihan jokaisella hengenvedollani sanojen mä oon aamu / joka itseään illaksi luulee / mä oon kuiskaus / joka huutona äänensä kuulee / ja mä oon tuuli / joka myrskyksi itsensä suuttuu tunkeutuessa suoraan kylkiluideni alle. Ne olivat aikoinaan itselleni ihan äärettömän tärkeitä sanoja, vaikka Rannaton ilmestyikin vasta hetki sen jälkeen, kun suurin innostukseni yhtyettä kohtaan oli kadonnut, ne olivat tärkeitä sanoja ja niin olivat myös sanat miten onni korjataan / paremmaksi paikataan / päästänkö irti kun / oon huono jaksamaan, joiden taustalla kuultiin myös Triosis, nuo ihanat Pyrhösen sisarukset, jotka toivat biisiin vähän lisää taianomaisuutta, jos se oli nyt ylipäätään on edes mahdollistakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä sanoja voisin käyttää, että pääsisin lähellekään sitä tunnetta, joka minut valtasi tuon keikan aikana, mitä sanoja voisin käyttää, että pystyisin kuvailemaan sitä suunnatonta rakkautta, johon tunsin pakahtuvani seistessäni yleisömeren keskellä sinä torstai-iltana elämäni ensimmäisen lempiyhtyeen soittaessa värivalojen loisteessa ja kaupungin pukeutuessa ympärilläni tummansiniseen. Sen kuitenkin tiedän, että se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä ja tulen varmasti koko loppuelämäni muistamaan, miltä tuntui laulaa mukana biisejä, jotka soivat kuusitoista vuotta sitten päivittäin levysoittimessani, tanssia jalkani kipeäksi ja hengittää niin suurta onnellisuutta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani vielä seuraavana aamunakin. Minä tulen koko loppuelämäni muistamaan, miltä sanat mul on suvun taipumus synkkyyteen / pakotie paikkaan salaiseen / mä ikävän tyynylle kotini teen / ja elämä jatkuu / me sanotaan olevamme ihan okei / et meihin tää maailma pysty ei / aina jotain vailla mut ihan okei / ja elämä jatkuu tuntuivat värivalojen osuessa vihreisiin silmiini, tulen aina muistamaan, miltä tuntui, mutta en tule varmaan koskaan löytämään tarpeeksi suuria sanoja sille, kuinka hyvä Tiktak oli vielä näin kymmenen vuoden taukonsa jälkeen, en tule varmaan koskaan löytämään sanoja sille, kuinka järjettömän hyvältä tuntui kuulla kaikki ne tärkeät biisit värivalojen loisteessa ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen. En tule koskaan löytämään sanoja sille, kuinka kiitollinen olin kävellessäni keikan jälkeen ihmismassan keskellä takaisin maailman rakkaimman luokse, kiitollinen, kovin kiitollinen.

P7130469P7130481
P7130472