21. kesäkuuta 2018

PARIISIN KEVÄT JA DISCO ENSEMBLE SATAMAN YÖSSÄ

P6150467P6150256

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pariisin Kevään tuotantoa, istuin rakkaan pikkukaupungin tunnetuimman leikkipuiston lavan rakenteiden suojassa ystävieni kanssa, myrskytuuli riuhtoi puiden latvoja ja join halpaa punaviiniä. Siitä illasta on kahdeksan vuotta ja sen illan jälkeen on tapahtunut aivan suunnattomasti, enemmän kuin osaisin koskaan kertoa, mutta Pariisin Kevät on pysynyt mukanani, vuosi toisensa jälkeen se on soinut kuulokkeissani ja vuosi toisensa jälkeen olen hukkunut värivalojen loisteeseen yhtyeen viedessä mukanaan kuin valtameren yökyaallot. Huolimatta siitä, että on tapahtunut asioita, jotka ovat muuttaneet elämääni pysyvästi, Pariisin Kevät on pysynyt mukanani ja nähnyt kaikki nämä kahdeksan vuotta elämästäni, se on jotain sellaista, miksi kyseinen yhtye merkitsee minulle niin suunnattomasti.

Se on myös jotain sellaista, miksi minä palaan yhtyeen keikoille kerta toisensa jälkeen. Aivan kuin palaisi kotiin, siltä minusta tuntuu aina yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen seistessäni yleisömeren keskellä ja siltä minusta tuntui myös seistessäni viime perjantaina toisessa rivissä katsellessani yhtyeen saapuvan lavalle, minulla oli ollut ikävä tätä, mietin itsekseni onnellisuuden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Minulla oli todella ollut ikävä tätä kaikkea, tätä tunnetta rintalastan alla ja lavalla loputonta rakkauttaan jakavaa yhtyettä, mietin nostaessani ensimmäistä kertaa kädet ilmaan, suljin silmäni ihan hetkeksi tunteakseni sen kaiken, kuullakseni kuin en olisi koskaan ennen kuullut. Pariisin Kevät ja kaikki rakkaimmat sanat kuulostivat niin uskomattomilta, että maailma ympäriltäni katosi, oli olemassa vain musiikki Arto Tuunelan laulaessa tiputa sun aseet / ilman sanoja / sytytät mun tulen / lyöt mun rumpua / eikö me olla viattomia / sytytetään tulet / pitkin rantoja. Oli olemassa vain musiikki, joka tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa ja sai tuntemaan niin järjettömän suuria tunteita, niin äärimmäisen suurta onnellisuutta, että tunsin pakahtuvani siihen kaikkeen, tuntui kuin olisin siinä ensimmäistä kertaa ja silti kuin olisin tullut kotiin, aivan kuin olisin aina ollut siinä.

P6150133

Jyväskylän verhoutuessa ympärilläni auringonsäteisiin, musiikin keinuttaessa mukanaan ja tuulenhenkäysten tarttuessa hetkittäin hiuksiini huusin jokaisen sanan mukana, huusin jostain sydämestäni asti jokaisen äärettömän rakkaan sanan ja se tuntui aivan käsittämättömän hyvältä. Pariisin Kevät kuulosti paremmalta kuin muistin, paremmalta, vaikka olen hukkunut musiikkiin yhtyeen keikoilla aivan luvattoman useasti ja kirjoittanut vielä useammin siitä, kuinka hyvältä yhtye kuulostaa esimerkiksi loppuunmyydyllä Tavastialla kirkkaiden värivalojen häikäistessä silmiäni ja festareilla lämpimänä kesäpäivänä yleisömeren keskellä, olen hukkunut ja kirjoittanut, mutta silti yhtye kuulosti paremmalta kuin muistin. Musiikki kuljetti minua tunteiden vuoristoradassa, vei mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, niihin kaikista rakkaimpiin ja vaikeimpiin ja sanoin hetkeksi hiljaisuus saapui / luokseni kuin olento ja huusi / älä pelkää maailmaa hetkeksi takaisin vanhan kivilinnan varjoon, viileisiin kesäöihin, kun rikkinäiset kengät olivat täynnä rantahiekkaa ja tuntui kuin kaikki olisi vielä mahdollista. Tanssin jalkani kipeäksi musiikin ollessa enemmän kuin aikoihin, huusin ääntäni käheäksi onnellisuutta jokaisessa hengenvedossani ja unohdin hetkeksi kaiken, oli olemassa vain se musiikki.

Viimeisen biisin jälkeen minä en osannut kuin hymyillä, tuntui kuin kivenlohkareet rintalastani alta olisivat murtuneet, oli vain yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä olla ja saadessani hetken jonottamisen jälkeen käteeni kolme vuotta vanhan festarirannekkeen naurahdin itsekseni, vaikka hetken olin ehtinyt raivota mielessäni, miksi rannekkeita ei voitu jakaa sisäänpääsyn yhteydessä, se olisi säästänyt todennäköisesti kaikilta aikaa. Hetken raivoni ei kuitenkaan saanut onnellisuuttani väistymään hetkeksikään ja kävellessäni sitten Lutakonaukiolla auringonsäteiden saadessa nahkatakin tuntumaan liian lämpimältä minä mietin vielä itsekseni, kuinka onnelliseksi musiikki tekee minut, kuinka äärettömän onnelliseksi Pariisin Kevät tekee minut kerta toisensa jälkeen ja kuinka kiitollinen olen siitä, kuinka kiitollinen olen siitä kaikesta, minkä minä olen saanut musiikin kanssa kokea. Istuin parvekkeella sen maailman rakkaimman ja hänen ystäviensä kanssa, mutta paria tuntia myöhemmin palasin takaisin festarialueelle katsomaan yhtyettä, joka oli vuosia sitten ja on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä, palasin nauttimaan musiikista, hymyilemään ihan itsekseni.

P6150231P6150290P6150179

Kun olin 16-vuotias melankoliaan verhoutuva emotyttö, kolme yhtyettä merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa, Lapko, Rubik ja Disco Ensemble. Viisi vuotta sitten, minulle täysin yllättäen, Rubik ilmoitti lopettavansa ja muutamaa kuukautta myöhemmin joulukuisena iltana seisoin Helsingin Korjaamolla eturivissä tämän itselleni aivan äärettömän rakkaan yhtyeen viimeisellä keikalla, huusin ääntäni käheäksi ja nostin käteni ilmaan siitä uskomattomasta onnellisuudesta, viimeistä kertaa. Keikan jälkeen seisoin tyhjenevässä Vaunusalissa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton haikeus, sellainen, joka kulki lävitseni kuin hyökyaalto, sai kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin ja pakotti pysähtymään, samanlainen haikeus minuun iski lukiessani yhtenä tammikuisena aamuna peiton alle piiloutuneena Disco Ensemblen soittavan viimeisen keikkansa Tavastialla joulukuussa. En tavallaan osaa edes sanoa, miltä minusta sinä tammikuisena pakkasaamuna oikeastaan edes tuntui, tuntui kuin olisin kulkenut sumussa, mutta samalla kuitenkin kuin olisin hetken ollut taas se 16-vuotias melankoliaan verhoutuva tyttö, täynnä määrittelemätöntä tunnemassaa, jotenkin vähän rikki.

Muutamaa päivää myöhemmin heräsin aikaisin, jotta ehtisin varmasti ostaa lipun sille viimeiselle keikalle, joulukuun kahdeksannelle päivälle, sillä tuntui, ettei olisi edes vaihtoehto, etten olisi silloin paikalla. Minuutin yli yhdeksän minä huokaisin helpotuksesta saadessani tilaukseni läpi, joulukuun kahdeksantena päivänä aion seisoa yleisömeren keskellä ja huutaa viimeistä kertaa niitä rakkaita sanoja, jotka saivat sydämeni muuttamaan rytmiään silloin yhdeksän vuotta sitten. Minä aion nostaa käteni ilmaan ja olla olemassa vain sitä hetkeä varten, nauttia jokaisesta hengenvedosta, sillä se tulee olemaan viimeinen kerta, kun voin niin tehdä kyseisen yhtyeen viedessä minut täysin mukanaan värivalojen loisteessa, mutta myös siksi, että tahdon viimeistä kertaa juhlistaa kaikkea sitä, mitä kyseinen yhtye minulle merkitsee.

P6150718P6150861

Disco Ensemble on näiden yhdeksän vuoden ajan ollut myös se yhtye, joka on vuosi toisensa jälkeen ollut festareilla yksi niistä yhtyeistä, jotka eivät yksinkertaisesti koskaan onnistu pettämään luottamusta huolimatta siitä, millä lavalla tai festarilla keikka on, huolimatta siitä, onko keikka päivän ensimmäinen vai ihan viimeinen. Siksi minun oli nähtävä Disco Ensemble vielä tämän yhden kerran festareilla ja saapuessani muutamaa minuuttia ennen keikkaa toiseen riviin haikeus ei tuntunut edes kaukaisena kuiskauksena, yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tuntui hetken kuin olisin ollut taas se 16-vuotias melankoliaan verhoutuva emotyttö, huusin ääntäni käheäksi kuin en olisi koskaan huutanut ja nostin käteni ilmaan pelkästään siitä hetken hullusta taianomaisuudesta. Olin kuin se tyttö, joka kirjoitti but maybe i'll come and put you out of your misery / one graceful day i'll set you free ruutupaperin reunaan kahdeksan vuotta sitten istuessaan lukion maantiedon ensimmäisellä kurssilla ja sama tyttö, jonka kuulokkeissa soivat täsmälleen samat sanat bussimatkalla kaupungin verhoutuessa ympärillä pimeyteen, sama surullinen tyttö, jolle musiikki oli kaikki kaikessa.

Silloin 16-vuotiaana Disco Ensemble oli minulle aivan äärettömän tärkeä yhtye ja se on kieltämättä edelleen itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman suuri yhtye, etteivät sanat riittäisi koskaan kuvailemaan sitä tunnetta. Juuri niin uskomattoman suuri ja tärkeä yhtye, että sanojen you will find a second soul / the kind that you can mix in with your own / you will find a second soul / someone who vows you'll never be alone kyyneleet virtasivat ihan varovaisesti poskipäilleni, ehkä niistä maailman kauneimmista muistoista tai loputtomasta rakkaudesta musiikkia kohtaan, ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, minä olin jokatapauksessa siinä hetkessä uskomattoman vahvasti elossa ja olemassa vain musiikkia varten, siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta kuin musiikki, se aivan suunnattoman tärkeä yhtye ja minä, siinä auringonsäteiden loisteessa toisessa rivissä hukuin siihen omaan onnellisuuteeni, you'll never be alone.

P6151090

Siinä toisessa rivissä minä olin aivan käsittämättömän onnellinen, mutta olin myös samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu koskaan, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista melankoliaa ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, etten voinut kuin rakastaa hullusti. Hullua rakkautta jokaisessa hengenvedossani minä huusin ääntäni käheäksi ensimmäisestä biisistä viimeiseen, Disco Ensemble oli täynnä aivan käsittämätöntä energiaa, sellaista, joka saa aina ihan väistämättä huutamaan kovempaa kuin koskaan ja kuin transsissa tanssimaan jalat kipeiksi, nostamaan kädet ilmaan musiikin viedessä kokonaan mukanaan.
 
Muistatteko sen, kun teini-ikäisinä tapetoitte huoneenne lempiyhtyeenne julisteilla, olisitte myyneet vaikka sielunne päästäksenne näkemään yhtyeen värivaloissa ja säästettyänne viimein viikkorahoistanne ne rahat keikkalippuun itkitte eturivissä onnellisuuttanne ja huusitte niin helvetin kovaa, ettei teillä ollut seuraavana aamuna enää ääntä ollenkaan, seisoessani siinä toisessa rivissä minusta tuntui samalta, vaikka olenkin päässyt näkemään tämän yhtyeen luvattoman monesti värivaloissa, juuri niin uskomattomalta minusta tuntui huutaessani eturivissä ääntäni käheäksi ja juuri siksi kävellessäni keikan jälkeen itsekseni Lutakonaukiolla mietin, että jos tämä todella jää viimeiseksi näkemäksi Disco Ensemblen festarikeikaksi, minä tulen muistelemaan sitä äärettömällä rakkaudella ja kiitollisuudella siitä, että minusta tuntui siltä, että juuri sillä keikalla, juuri sillä viimeisellä näkemälläni yhtyeen festarikeikalla minusta tuntui siltä.

P6151038P6151045P6151080

19. kesäkuuta 2018

YKSI JYVÄSKYLÄN KAUNEIMMISTA PAIKOISTA

IMG_6001IMG_5966P6090175

Yksi Jyväskylän kauneimmista paikoista on ehdottomasti Korkeakoski. Kävin siellä viimeksi kaksi vuotta sitten, olin juuri muuttanut Jyväskylään ja tämä pieni vesiputous oli ensimmäinen paikka, jonne seikkailin valokuvaamaan. Minä olen siitä lähtien, kun muutin Helsinkiin, rakastanut seikkailla kamerani kanssa tuntemattomissa ja mielenkiintoisissa paikoissa, rakastan sitä, kuinka saatan eksyä etsiessäni tietäni perille ja löytää samalla paikkoja, joista en ole koskaan ennen kuullutkaan. Korkeakoskesta minä olin lukenut hetkeä aiemmin, mutta sen löytäminen sinä keväisenä päivänä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, sillä en tuntenut tätä kaupunkia muutenkaan, mutta kun sitten lopulta löysin vesiputouksen, joka on ikuistettu varmasti tuhansiin taianomaisiin valokuviin jäin kuuntelemaan kosken kohinaa kuin en olisi koskaan veden kohinaa kuullut. Sinä keväisenä päivänä koski virtasi valtoimenaan ja se näkymä oli juuri niin taianomainen kuin olin kuvitellutkin, juuri sellainen, jonka minä tiesin tahtovani nähdä vielä jonain päivänä uudelleen.

En unohtanut sitä taianomaista paikkaa ja minä olisin näiden kahden vuoden aikana useasti tahtonut seikkailla takaisin sinne, mutta muistoissani matka sinne oli niin monimutkainen, etten kuitenkaan koskaan lähtenyt sinne uudelleen, en ennen kuin sitten yhtenä iltapäivänä päätimme maailman rakkaimman kanssa seikkailla sinne. Kävelimme rantaraittia kesäpäivän lämmössä tuulenhenkäysten tarttuessa hetkittäin hiuksiin, sinisyyttään loistava järvi kimmelsi vieressämme auringonsäteiden loisteessa ja kun lopulta, muutaman kilometrin jälkeen, kuljimme rautatien alitse Korkeakoskentielle olin hetken hämmentynyt, kuinka matka sinne ei ollutkaan monimutkainen kuin olin muistellut. Harmittelin itsekseni, kuinka en ollut seikkaillut katsomaan sitä kauneutta aiemmin, nimittäin se näkymä edessäni oli yksinkertaisesti aivan taianomainen, uskomattomampi kuin sinä keväisenä päivänä kaksi vuotta sitten, kun näin sen ihan ensimmäistä kertaa.

IMG_5876P6090165IMG_5920

Korkeakoskea varjoastavat puut olivat pukeutuneet vihreään ja saivat sen edessäni kovin rauhallisesti virtaavan kosken näyttävän niin taianomaiselta, etten yksinkertaisesti voinut kuin kaivaa kameran kangaskassistani, tahdoin muistaa sen näkymän ikuisesti. Katselin vihreään pukeutunutta maisemaa linssin lävitse ja kuuntelin, kuinka tuuli tarttui hetkittäin puiden oksiin, Korkeakoski oli sinä kesäisenä iltapäivänä aivan taianomaisen kaunis, juuri niin taianomaisen, että sitä kauneutta eivät riitä kuvailemaan nämä sanat eivätkä edes sinä iltapäivänä ottamani valokuvat, se kauneus on tavallaan kokonaisvaltainen kokemus. Istuessani viileällä kivellä katsellessani veden virtaavan rauhallisesti ohitseni se kauneus tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani, se oli enemmän kuin se näkymä ja minä tunsin pakahtuvani siihen, olin niin äärettömän onnellinen ikuistaessani sitä kauneutta valokuviin, etten osannut kuin hymyillä. Juuri niin onnellinen, että jos minulta nyt kysyttäisiin Jyväskylästä kokemisen arvoista paikkaa, vastaisin hetkeäkään miettimättä tämän pienen vesiputouksen ja sen taianomaisuuden, sinne minäkin aion palata tänä vielä tänä kesänä rakastamaan ihan sitä kaikkea.

IMG_5957IMG_5960P6090248

16. kesäkuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 3: HILJAISET KESÄYÖT

Kahdeksan vuotta sitten kiipesin kesäöisin aina huoneeni ikkunasta ulos, kesäöiden lämmössä kävelin itsekseni tuttuja kadunkulmia ja katselin taivasta, joka oli aivan äärettömän kaunis, nautin rauhallisuudesta ja musiikista yksin, tyhjillä pikkukaupungin kaduilla. Olen aiemmin tänä vuonna kirjoittanut rakkaista lauluista, jotka maalaavat maisemaa kuin auringonlaskut pikkukaupungin satamassa ja lauluista, jotka ovat olleet minulle enemmän kuin euroviisuja, tällä kertaa näille lauluille yhteistä on kuitenkin se, että ne ovat vuosien ajan kuuluneet hyvin vahvasti niihin sellaisiin kesäöihin, kun niillä rakkaimmilla kadunkulmilla on ollut aivan hiljaista ja asfaltti paljaiden jalkojen alla on tuntunut lämpimältä, sellaisiin kesäöihin, kun ei ole tarvinnut mennä nukkumaan ja vapaus on ollut suunnattomasti enemmän kuin tunne.

IMG_5938
Aivan äärettömän rakas Angus & Julia Stonen Big Jet Plane löysi tiensä elämääni kesällä 2010, sinä samana kesänä, kun kiipesin vanhemmiltani salaa öisin huoneeni ikkunalasta ulos (myös se minua neljä vuotta nuorempi pikkusiskoni kiipesi, eikä kukaan koskaan kyseenalaistanut, miksi hänen ikkunansa alla oli ihan jatkuvasti puutarhatuoli) ja kävelin tuttuja kadunkulmia katsellen taivasta, joka oli ihan uskomattoman kaunis. Sinä kesänä kesäyöt olivat kauniimpia kuin koskaan aiemmin, enkä varmasti tule koskaan unohtamaan niitä lukuisia tutuilla kadunkulmilla paljain jaloin vietettyjä öitä tai sitä, miltä asfaltti tuoksui niinä öinä maatessani tyhjillä kaduilla katsellen taivasta, musiikkia kuulokkeissani.

Muistan, kun kuulin tämän biisin ensimmäistä kertaa, se oli ihmeellisen kaunis ja aivan äärettömän inspiroiva, se sai minut kulkemaan uuden kamerani kanssa öisillä kadunkulmilla ja kirjoittamaan tavalla, jolla en ollut koskaan aiemmin kirjoittanut. Big Jet Plane saa minut edelleen inspiroitumaan kirjoittamisesta ja uskon, että siitä tulee ikuisesti mieleeni ne kahdeksan vuoden takaiset kesäyöt, mutta näistä vuosista huolimatta se kuulostaa edelleen aivan yhtä ihmeelliseltä kuin kahdeksan vuotta sitten ja kuullessani sen viimein Ilosaarirockissa 2015 ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa olin aivan tavattoman onnellinen, se hetki siinä yleisömeren keskellä ja tämä biisi ovat minulle järjettömän rakkaita.

IMG_5968
Kuten edellinen, myös Lykke Lin Melodies & Desires löysi tiensä elämääni kesällä 2010, sinä uskomattoman kauniina kesänä, jolloin kesäyöt olivat tavallista kauniimpia. Sanoin follow these instructions / do exactly as i do / lean your shoulders forward / let your hands slide over to my side / move your body closer / let your heart meet mine se löysi tiensä luokseni yhtenä kesäyönä, kun istuin vanhan tietokoneeni ääressä ja avonaisesta ikkunasta takanani tulvi sisään raikasta ilmaa nojatessani vihreän nojatuolini selkänojaan, sulkiessani silmäni ja antaessani musiikin viedä mukanaan johonkin toiseen ulottuvuuteen. Love is the harmony / desire is the key / love is the melody / now sing it with me ja minusta tuntui kuin olisin ollut jossain muualla, se oli jotain aivan äärettömän kaunista, se oli jotain sellaista, mitä en ollut kuullut koskaan aiemmin, siitä hetkestä lähtien Lykke Li ja tämä biisi ovat olleet mukana elämässäni, kuljettaneet mukanaan harmoniassaan ja rakkaudessaan, saaneet minut rakastumaan vuosi toisensa jälkeen aina vain enemmän.

Sanat you'll be the rythm and i'll be the beat / you'll be the rythm and i'll be the beat / then i'll be the rythm and you'll be the beat / and love, the shoreline, where you and i meet ovat soineet kuulokkeissani niin sellaisina kesäöinä kuin talvisina aamuinakin, mutta sellaisina kesäöinä, kun maailma on hetken ihan aloillaan ja taivas ylläni ihan rauhallinen, ne kuulostavat tavallaan taianomaisilta, sellaisina kesäöinä Melodies & Desires on minulle rakkaampi kuin koskaan.

P6090159
Priscilla Ahnin aivan ihana Dream on yksi niistä biiseistä, jotka ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen vuosien ajan rauhoittumaan lähes poikkeuksetta, hymyilemään kuin en olisi koskaan hymyillyt ja sulkemaan silmäni kaikesta siitä onnesta, jonka sanat i was a little girl / alone in my little world / who dreamed of a little home for me saivat minussa aikaan silloin, kun kuulin ne ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Se ei kuitenkaan ollut kesäyönä, vaikka sanat i had a dream / that i could fly / from the highest tree / i had a dream ovatkin soineet vuosien saatossa kuulokkeissani myös sellaisina kesäöinä, kun asflatti paljaiden jalkojeni alla on lämmin ja tuulenhenkäys tarttuu puiden oksiin lempeästi.

Dream on kulkenut mukanani kahden edellisen biisin tavoin kahdeksan vuotta, se on soinut ihan luvattoman useasti kirjoittaessani blogitekstejäni ja juodessani aamuisin teetä auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse. Se on ollut kahdeksan vuoden aikana mukana niin monissa hetkissä, että siitä on tullut yksi itselleni rakkaimmista biiseistä ja samalla se muistuttaa minua aina onnellisuudesta, jonka olen niinä hetkinä tuntenut jokaisessa hengenvedossani. Siitä onnellisuudesta, josta olen kirjoittanut vuosien aikana aina ihan kuin huomaamattani ja jota olen kaivannut hetkittäin, se onnellisuus on erityislaatuista, vahvaa ja samalla lempeää, joka kuljettaa mukanaan kuin valtameren hyökyaallot.

P6090212
Heinäkuussa 2012 seisoin yleisömeren keskellä, kun First Aid Kit nousi värivalojen loisteeseen Ilosaarirockissa, olin onnellisempi kuin olin aikoihin ollut ja annoin musiikin viedä mukanaan, siskokset Klara ja Johanna Söderberg olivat yksinkertaisesti aivan valloittavia ja heidän soitettuaan viimeisen biisinsä olin sanaton. Jostain tuntemattomasta syystä se on edelleen viimeisen kerta, kun olen nähnyt heidät värivaloissa, mutta heidän musiikkinsa on siitäkin huolimatta kulkenut mukanani aina tähän päivään asti. Heidän toinen studioalbuminsa The Lion's Roar julkaistiin samana vuonna ja siitä kuuden vuoden takaisesta kesästä asti jokainen kyseisen albumin biiseistä on pysynyt soittolistoillani, juuri niin suuren vaikutuksen albumi kokonaisuudessaan teki minuun sinä kesänä, sinä elämääni suuresti muuttaneena kesänä.

Sinä kesänä minä sain tietää päässeeni opiskelemaan Metropoliaan ja muuttavani siten Helsinkiin myöhemmin samana kesänä, sinä kesänä kaikki tuntui muuttuvan, minä muutuin ja kaikki minun elämässäni muuttui, mutta First Aid Kit pysyi. The Lion's Roar oli ja on edelleen minulle äärettömän tärkeä albumi, mutta varmasti kaikista rakkain biisi oli silloin ja on edelleen albumin nimibiisi The Lion's Roar, se saa edelleen kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani.

P6090259
En osaa sanoa varmaksi, milloin Yeah Yeah Yeahsin Skeletons löysi tiensä elämääni, mutta sen osaan kuitenkin sanoa, että kyseinen biisi on ollut elämässäni kauan ja se on soinut kuulokkeissani luvattoman useana kesäyönä pyöräillessäni kotiin pikkukaupungin katuja. Se on soinut kuulokkeissani niin, että minä muistan sen ulkoa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunnen sen jokaisessa hengenvedossani pyöräillessäni vanhan rautatiesillan kautta kotiin ja on huokaistava itsekseen, kuinka se yksinkertaisesti voikaan olla niin tavattoman kaunis ja rakas, niin sanoinkuvaamattoman rakas.

Sitäkään en osaa sanoa miksi tämä biisi unohtuu aina kuukausiksi, mutta olen kovin onnellinen siitä, että se kuitenkin palaa luokseni aina kesäisin, se nimittäin kuuluu oleellisesti minun kesäöihini ja näihin iltoihin, kun minä istun yksin pienessä asunnossani kirjoittamassa kynttilän valossa ja tee ehtii jäähtyä ennen kuin muistan juoda sen. Juuri tällaisiin kesäiltoihin se kuuluu kovin oleellisesti, mutta myös niihin sellaisiin, kun kauniin, maisemaa harmoniaan verhonneen auringonlaskun jälkeen on vielä hetken valoisaa ja tuntuu onnelliselta olla olemassa, kesäöihin, kun maailma ympärillä on aivan hiljainen ja ilma tuntuu raikkaalta hengittää, kun musiikki tuntuu jokaisessa hengenvedossa, aivan jokaisessa.