20. marraskuuta 2017

TAHTOISIN TAKAISIN LAPSUUSVUOSIENI TALVIIN

talvi1talvi5talvi3

Yhtenä aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa maisema ikkunalasin takana oli verhoutunut lumivalkeaan huntuun, minä join aamuteeni hiljaisuuden kaikuessa vanhan huoneeni nurkissa ja hetkeä myöhemmin kävelin takapihaltamme avautuvaan lumiseen metsään tunteakseni sen taianomaisuuden aivan jokaisessa hengenvedossani, hymyilin tyhmästi kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle ympärilläni ja katselin maisemaa linssin lävitse, hetken aikaa oli sellainen talvi, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa. Sinä samana aamuna minun kävellessäni lumisia metsäpolkuja unohduin miettimään, kuinka silloin, kun minä kaksikymmentäviisi vuotta sitten synnyin tässä samassa pikkukaupungissa, maisema oli verhoutunut valkoiseen viattomuuteen ja pakkanen pisteli sormenpäitä, kun synnyin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, talvet olivat kovin erilaisia kuin nykyään. Maisema peittyi pysyvään lumipeitteeseen viimeistään marraskuun alussa, lumihiutaleet tarttuivat hiuksiin kotimatkalla ja kylmyys pisteli poskipäitä jäätävässä viimassa, oikeastaan talvet olivat sellaisia, äärettömän taianomaisia, kaikkina lapsuusvuosinani ja muistan, kuinka aina näin marraskuussa syntymäpäivieni aikaan maisema oli peittynyt kunnon lumipeitteeseen ja rakensimme pikkusiskoni kanssa lumikoiria vanhan rivitaloasuntomme takapihalle, nykyään marraskuussa sellaisesta ei uskalla edes haaveilla.

Myöhemmin samana aamuna istuin vanhassa huoneessani katselemassa lumihiutaleiden putoilevan ikkunalasin takana ja Vuokko Hovatan laulaessa fillaroin tammikuussa / minulle talven lapselle / lumeton talvi on rangaistus / pyryiltana syntyneelle en voinut kuin pysähtyä miettimään, kuinka suunnattomasti kaipaan sitä, kuinka kauan sitten talvet olivat vielä oikeasti talvia, eivätkä pelkästään harmaaseen verhoutuneita kuukausia jossain syksyn ja kevään välissä, kaipaan niitä lumivalkeaan huntuun verhoutuneita maisemia kotimatkoilla ja kylmiä talviaamuja, kun oli laitettava villasukat talvikenkien kanssa ja kietouduttava paksuun kaulahuiviin. Kaipaan aivan suunnattomasti ja uskon, että nimenomaan siksi muistan edelleen ne talvet, kun maisema ei verhoutunutkaan pysyvään lumipeitteeseen viimeistään marraskuussa, muistan, kuinka kävelin kouluun harmaan maiseman itkiessä lohduttomuuttaan ja toivoin koko sydämestäni, etteivät talvet siitä eteenpäin tulisi aina näyttämään siltä. Minä toivoin, sillä talvi oli aina ollut minun vuodenaikani, se hetki vuodesta, kun tunsin oloni kaikista turvallisimmaksi ja kotoisimmaksi, talvi oli aina ollut minulle tavallaan kuin koti, jonka lumivalkeaan syleilyyn tuntui hyvältä palata, pysähtyä vain hetkeksi hengittämään rauhallisesti ennen kevättä.

talvi2talvi6

Tavallaan toivon sitä samaa edelleen, vaikka näiden harmaaseen verhoutuneiden talvien aikana olen ehtinyt menettää suurimman osan toivostani, yrittänyt tottua näihin harmaisiin kuukausiin ja räntäsateen piiskatessa kasvojani kaivannut niitä lapsuusvuosieni talvia. Tavallaan toivon sitä enemmän kuin mitään, mietin vielä istuessani tänään tässä pienessä asunnossani, valkoisen työpöytäni ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä Vuokko Hovatan laulaessa lepää rauhassa talvi / anna mä luen muumeja / niitä alkuperäisiä, surullisia / lepää rauhassa talvi / mä ikävöin sua / niin kuin yhdessä me lennettiin / upoksiin kinoksiin, harmaaseen verhoutunut maisema ikkunalasin takana on saanut monen sateisen päivän jälkeen kevyen lumipeitteen, niin huomaamattoman, että se on huomiseen aamuun mennessä ehtinyt kadota aivan yhtä varmasti kuin toivoni siitä, että saataisiin vielä oikea talvi, sellainen kauniin taianomainen kuin niinä lapsuusvuosinani. Huomiselle on kuitenkin luvattu lumisadetta ja meillä on sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa vuosipäivä, joten huomenna aion olla käsittämättömän onnellinen huolimatta siitä, että Vuokko Hovatta laulaa miten minun käy / miten minun käy / ilman omaa vuodenaikaa ja maisema verhoutuu harmaaseen, huomenna aion rakastaa suunnattomasti.

talvi4

19. marraskuuta 2017

MELKEIN 9 VUOTTA BLOGGAAMISTA – MITÄ OLEN OPPINUT?

IMG_1813IMG_9793

Maaliskuussa 2009 istuin vanhempieni makuuhuoneessa ja kirjoitin ensimmäistä blogitekstiäni tietämättä vähääkään siitä, että kahdeksan vuotta myöhemmin istuisin viereisessä huoneessa kirjoittamassa tätä tekstiä. Olen kirjoittanut tätä samaa blogia kohta yhdeksän vuotta, julkaissut varmasti yli 1000 blogitekstiä ja ottanut yksinkertaisesti juuri niin käsittämättömän monta valokuvaa, etten uskaltaisi lähteä edes arvailemaan sitä lukemaa. Olen taistellut tämän blogin ulkoasun kanssa lukemattomia tunteja, kirjoittanut luvattoman useasti niihin aamuyön ensimmäisiin tunteihin asti ja nähnyt blogimaailman elävän jatkuvassa muutoksessa, mutta tänään tahdon kuitenkin kirjoittaa teille siitä, mitä olen näiden melkein yhdeksän vuoden aikana oppinut bloggaamisesta, turhautumisesta ja siitä oman äänensä löytämisestä.

1. Bloggaaminen ei ole aina kivaa. Kun on kirjoittanut blogia sen melkein yhdeksän vuotta pitämättä oikeastaan ensimmäistäkään kunnon taukoa, kaikki sellainen alkuhuuma bloggaamisesta on ehtinyt kadota ja aamuyön tunteihin asti kirjoittaen vietetyt tunnit eivät enää tunnukaan välttämättä niin kivoilta. On niitä hetkiä, kun valokuvat eivät vain yksinkertaisesti onnistu, vaikka kuinka yrittäisi, ja tekstin syntyminen vaatii enemmän kuin itsellään on annettavaa, mutta niin sen varmasti kuuluukin mennä ja niin se menee varmasti myös monen muun harrastuksen tai työn kanssa. Minä kävin ensimmäisellä soittotunnillani kolmetoista vuotta sitten ja niihin seitsemään vuoteen, kun kävelin kerran viikossa soittotunnille, mahtui suunnattomasti niitä hetkiä, kun sormien tanssittaminen pianon mustilta koskettimilta valkoisille ei vain yksinkertaisesti onnistunut ja olisi tehnyt mieli lopettaa soittaminen kokonaan tai vähintään repiä opettajalta saamani nuotit, jotka tuntuivat silloin soittamisen kannalta mahdottomilta. Silti, vielä tähänkään päivään mennessä, en ole lopettanut soittamista ja en ole lopettamassa bloggaamistakaan, vaikka se ei aina olekaan niin kivaa.

2. Writer's block turhauttaa aina yhtä äärettömästi. Minua on vaivannut usein sellainen, tiedättehän, writer's block ja kerta toisensa jälkeen se on turhauttanut yhtä äärettömästi. Kun ei vain saa kirjoitettua sitä ensimmäistäkään lausetta tyhjään tekstikenttään ja lopulta pelkkä ajatus siitä kirjoittamisesta saa ahdistumaan niin suunnattomasti, ettei uskalla viikkoihin edes yrittää kirjoittamista tai ylipäätään yhtään mitään siihen liittyvää. Luonnollisesti olen kuitenkin näiden vuosien aikana löytänyt tähän tilanteeseen useita ratkaisuja ja yleensä niinä sellaisina hetkinä, kun olen monta viikkoa pelännyt tyhjää tekstikenttää, minä otan muistikirjan mukaani ja menen sitten minne tahansa muualle paitsi tämän työpöytäni ääreen, kirjoitan yksittäisiä sanoja, niitä sellaisia, jotka vain ensimmäisinä tulevat mieleeni ja lopulta niistä yleensä syntyy jotain, mutta ei kuitenkaan aina. Sellaisina hetkinä saatan joskus myös tarttua akustiseen kitaraani tai tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, saatan lähteä kamerani kanssa ulos vain katsellakseni maisemaa tai sitten saatan vain antaa olla ihan vain siksi, koska tiedän, etten minä ikuisesti voi pelätä tyhjää sitä tekstikenttää.

3. Oman äänensä löytäminen on tärkeää. Silloin kahdeksan vuotta sitten, kun kirjoitin niitä aivan ensimmäisiä blogitekstejäni, minulla ei tavallaan ollut harmainta aavistustakaan siitä, millainen voisi olla minun tapani kirjoittaa tai valokuvata, millainen voisi olla minun tapani luoda. Ensimmäiset blogivuoteni kirjoitin näin rehellisesti sanottuna todella huonosti, kokeilin erilaisia valokuvaustyylejä löytämättä kuitenkaan sitä omaani ja turhauduin jatkuvasti itseeni yksinkertaisesti siksi, koska blogi ei hetkittäin tuntunut omalta, tekstit eivät kuulostaneet itseltäni ja valokuvat eivät miellyttäneet minua, ne eivät vain olleet minua. Oman äänen löytäminen on äärettömän tärkeää ja minun kohdallani se vaati useita vuosia, käsittämättömän määrän epäonnistuneita valokuvia ja turhautumiseen asti sitä kirjoittamista, mutta kaikkien näiden vuosien, valokuvien ja tekstien jälkeen voin rehellisesti sanoa, että minä olen löytänyt oman ääneni ja tavallaan olen siitä äärimmäisen ylpeä. Olen siitä yksinkertaisesti juuri niin ylpeä, että löytäessäni vuosia sitten omista blogiteksteistäni varastettuja otteita minulle tuntemattoman ihmisen blogista, sen sijaan, että olisin ollut jollain tavalla otettu siitä, että joku piti teksteistäni niin paljon, olin järjettömän vihainen siitä, että jotain sellaista, minkä luomiseen olin käyttänyt tuhottomasti tunteja, oli varastettu jonkun toisen ääneksi ja tekstiksi, vain ne ottamani kuvat puuttuivat.

IMG_1766IMG_9768 IMG_1799

4. Kenenkään elämää ei kannata kadehtia sosiaalisen median perusteella. Minä kuulun aivan ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka ovat joskus kadehtineet muiden elämää blogien lisäksi myös muun sosiaalisen median perusteella, olen ollut kateellinen katsellessani täydellisiä Instagram-kuvia ja lukiessani blogitekstejä täydellisistä parisuhteista, lisäksi olen ajatellut elämäni olevan huonompaa kuin muiden pelkästään siksi, että sosiaalinen media antaa olettaa niin. Eihän se kuitenkaan mene niin ja sosiaalinen media on yleisesti ottaen ainoastaan pintaraapaisu elämästä, niiden täydellisten Instagram-kuvien takana voi olla tavallista harmaata arkea, onnellisuutta hehkuvien blogitekstien takana voi olla ehkä maailman onnettomin ihminen ja Snapchatin filttereiden takana väsyneet kasvot, nykyään yhä harvempi tahtoo jakaa sosiaaliseen mediaan niitä huonompia hetkiä elämästään. On helppoa kätkeä harmaa arkensa kauniiden kuvien taakse, pelastaa meikittömät kasvot filttereillä ja kirjoittaa pelkästään niitä positiivisia tilapäivityksiä, siksi kenenkään elämää ei kannata kadehtia vain sosiaalisen median perusteella, elämä ei ole koskaan pelkästään sitä, mitä näet Instagramissa.

5. Positiivisista asioista on yleensä aina vähän helpompi kirjoittaa. Tämä liittyy tavallaan edelliseen kohtaan, sillä sosiaalinen media on täynnä kauniita filttereihin verhottuja kuvia ja täydellisestä elämästä kertovia tekstejä, eikä tämä minunkaan blogini ainakaan jatkuvasti ole poikkeus. On aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa niistä positiivisista asioista, kertoa hukkuneensa musiikkiin kirkkaiden värivalojen loisteessa, huutaneensa äänensä käheäksi loputtomasta onnellisuudesta ja nukahtaneensa sitten maailman rakkaimman ihmisen kainaloon, on aivan huomattavasti helpompaa kirjoittaa auringonsäteisiin verhoutuneesta päivästä Ilosaarirockissa kuin siitä yöstä Provinssissa, kun satoi kaatamalla vettä ja kyyneleet valuivat poskipäille pettymyksen hiipiessä sydämeeni. Huomattavasti helpompaa kirjoittaa kaikesta siitä, mikä sai hymyilemään kuin siitä, mikä sai kyyneleet valumaan vuolaina ja nimenomaan siksi minäkin kirjoitan mieluummin niistä positiivista asioista, enkä edes harkitse kirjoittavani mitään siitä, kuinka joinakin päivinä vain istun tässä pienessä yksiössäni ja itken loputonta ahdistustani. Sen olen kuitenkin näiden melkein yhdeksän vuoden aikana huomannut, että niistä negatiivisista asioista kirjoittaminen antaa itselleni ihan suunnattomasti enemmän kuin se, että kirjoitan ainoastaan positiivisista asioista, vaikka sisälläni riehuisi hirmumyrsky. Lisäksi uskon, että se antaa hetkittäin enemmän myös lukijoille, nimittäin itse ainakin saan äärettömästi enemmän irti rehellisen negatiivisista teksteistä kuin teeskennellystä positiivisuudesta, siksi yritän välillä kirjoittaa myös huonoista hetkistäni, vaikka se vaatiikin rohkeutta.

6. Itsekriittisyys ei katoa blogivuosien myötä, päinvastoin. Olen aina ollut käsittämättömän itsekriittinen, kritisoinut itseäni jokaisesta pienestä virheestäni ja kärsinyt siitä, etten koskaan ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen. Tämä blogi on kuitenkin todennäköisesti se kaikista heikoin kohta, tämän suhteen olen aina aivan äärettömän itsekriittinen ja olen todella harvoin tyytyväinen omiin teksteihini tai ottamiini valokuviin, olen äärettömän itsekriittinen huolimatta siitä, että kukaan muu harvoin kritisoi kirjoittamiani tekstejä tai ottamiani valokuvia. Tavallaan sillä, mitä muut ajattelevat blogistani, ei ole koskaan ollut itselleni niin suurta merkitystä kuin sillä, mitä itse ajattelen ja olenko itse tyytyväinen siihen, mitä kirjoitan tai millaisia valokuvia otan. Omasta mielestäni en yksinkertaisesti ole koskaan tarpeeksi hyvä ja on todellinen ihme, että ylipäätään enää kirjoitan tätä blogia kaiken itsekriittisyyteni kanssa, nimittäin sen sijaan, että nämä melkein yhdeksän vuotta olisivat vähentäneet minun itsekriittisyyttäni tämän blogin suhteen, nämä vuodet ovat päinvastoin vain lisänneet sitä. Näiden melkein yhdeksän blogivuoden jälkeen minä olen huomattavasti itsekriittisempi tämän blogin suhteen kuin silloin, kun joskus kahdeksan vuotta sitten kirjoitin niitä aivan ensimmäisiä blogitekstejäni.

7. "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska." - Paperi T

IMG_1747IMG_9793

8. marraskuuta 2017

PIKKUKAUPUNGIN RAUHALLISUUDESSA

IMG_9157IMG_9172IMG_9152

Maanantaina ikkunalasin takana oli vain pimeyttä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin minun istuessani matkalla tänne, missä keskustan kadut huusivat tyhjyyttään saapuessani kahdeksan aikaan illalla linja-autoasemalle ja miettiessäni, kuinka olen saapunut ja lähtenyt niin uskomattoman monta kertaa, etten yksinkertaisesti osaa enää edes laskea. Olen istunut lukemattomia tunteja linja-autossa maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana, mutta siltikään, kaikista niistä tunneista huolimatta, en ole koskaan tottunut siihen loputtomalta tuntuvaan pimeyteen, se on tavallaan aina uutta ja mystistä. Siihen tuntee katoavansa musiikin kaikuessa korvissani ja jonkun sytyttäessä lukuvalon, joka valaisee vain sen verran, että kirjaimet kellastuneella paperilla erottuisivat tarpeeksi, siihen tuntee katoavansa, vaikka ne kirkkaat mainosvalot häikäisevät hetkittäin silmiäni kadoten pimeyteen yhtä nopeasti kuin minäkin. Tuntee katoavansa, mutta kaikesta huolimatta se pimeys ei kuitenkaan saa pelkoa kulkemaan pitkin selkärankaani tai ahdistusta tunkeutumaan rintalastani alle, päinvastoin, se tuntuu tavallaan aina turvalliselta, kuin se kietoisi turvalliseen syleilyynsä linja-auton kiitäessä pimeyden keskellä kohti määränpäätä, tarttuisi käteen ja kuljettaisi mukanaan kaikessa mystisyydessään.

Ikkunalasin takana pimeys tuntuu aina turvalliselta, vaikka vuosien saatossa olenkin oppinut pelkäämään pimeyttä ja kulkemaan aistit valppaina, minä mietin nukahtaessani samana iltana vanhaan huoneeseeni ja nukuin paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen, tämän pikkukaupungin hiljaisuus ikkunalasini takana. Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, istuin olohuoneessa koirien kanssa ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa varjojaan ja rauhallisuuden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani join aamuteeni mustan koiran painaessa varovaisesti päänsä syliini, tuntui kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, kuin koko elämä olisi pysähtynyt vain minua varten. Myöhemmin kuljin kapeita polkuja pitkin kuuntelemassa metsän huminaa ympärilläni, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini pysähdyin tuntemaan sen kaiken jokaisessa solussani ja hymyilin sitten itsekseni, kuinka auringonsäteiden alla voikaan olla niin äärettömän kaunista.

IMG_9111IMG_9180