20. helmikuuta 2018

ON ALKANUT TUNTUA KEVÄÄLTÄ

IMG_4694IMG_4670

Heräsin tänä aamuna auringonsäteisiin ja ensimmäistä kertaa tänä vuonna minusta tuntui, että kevät on lähellä, tuntui, että kevät on aivan uskomattoman lähellä huolimatta siitä, että ulkona oli viimeyönä kaksikymmentä astetta pakkasta ja lumihiutaleet jäätyivät tänä aamuna kiinni ranskalaisen parvekkeeni lasiin. Keväässä on itselleni henkilökohtaisesti kysymys mielentilasta, unohduin miettimään keittäessäni teetä, auringonsäteet maalasivat varjojaan valkoisille seinille ja ikkunalasin takana taivas oli niin äärettömän kauniin sininen, että minun oli pysähdyttävä hetkeksi vain katselemaan sitä, avattava sälekaihtimet kokonaan ja annettava valon tulvia pieneen asuntooni. Hetken oli niin vahvasti kevät, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani, niin vahvasti kevät, että se tuntui aivan hulluna onnellisuuteni rintalastani alla ja sai virittämään rakkaan akustisen kitarani kuulostamaan taas kauniilta, olen viime aikoina soittanut luvattoman vähän. 

Olen soittanut aivan luvattoman vähän sekä kitaraa että pianoa ja tiedän, että minun pitäisi soittaa enemmän, sillä se tekee minut tavattoman onnelliseksi, pitäisi antaa sormien tanssia kieleltä toiselle ja mustilta koskettimilta valkoisille, opetella jotain uutta, haastaa itseäni enemmän ja nauttia siitä aivan uskomattomasta tunteesta, kun ikkunalasin takana viimeiset valonsäteet vaihtuvat pimeydeksi kuin huomaamattani keskittyessäni soittamiseen. Luulen, että siinäkin on kysymys lähestyvästä keväästä, siinä, että tahtoisin soittaa enemmän, unohtua kevään ensimmäisten auringonsäteiden loisteessa tanssittamaan sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, lähestyvä kevät on nimittäin tavallaan herättänyt minut. Herättänyt minut tavallaan vahvemmin kuin koskaan aiemmin ja ensimmäistä kertaa vuosiin minusta tuntuu, että kevät voi saada minussa aikaan jotain äärettömän hyvää, siksi minä odotan suunnattomasti sitä, että kuulen kevään ensimmäiset linnut ja lumen sulavan, odotan suunnattomasti sitä, että näen maailman muuttuvan jälleen värilliseksi.

IMG_4707IMG_4692IMG_4736

17. helmikuuta 2018

TARINA MINUSTA JA HÄNESTÄ – MILKY CHANCE TAVASTIALLA

IMG_4516IMG_4522
Tapasin sen maailman rakkaimman ihmisen, jonka ääni saa minut aina rauhoittumaan ja jonka turvallisilla käsivarsille nukahtaminen tekee minut ihan äärettömän onnelliseksi, ensimmäistä kertaa marraskuussa 2015 yhteisten ystäviemme keikalla pikkukaupungin pienessä baarissa, samana iltana minä pyysin hänet luokseni kuuntelemaan rakasta musiikkia ja vain kahta viikkoa myöhemmin lupasimme toisillemme, ettei olisi enää ketään muita, lupasimme olla olemassa vain toisillemme. Vuoden 2015 viimeiset viikot olivat uskomattoman kauniita ja yhtenä talvisena iltana ollessani lenkillä pikkukaupungin kaduilla sain maailman rakkaimmalta viestin, jossa hän suositteli kuuntelemaan jotain, mitä kannatti ehdottomasti kuunnella, jotain sellaista, mitä hän oli ilmeisesti itse kuunnellut luvattoman paljon. Kävelin Olavinkatua pitkin avatessani hänen laittamansa linkin ja lopulta musiikin soidessa kuulokkeissani en osannut kuin hymyillä, siinä hetkessä kuuntelin ensimmäistä kertaa Milky Chancea ja näin kaksi vuotta myöhemmin uskallan väittää, että yhtyeen ensimmäisestä albumista tuli juuri siinä hetkessä kuin huomaamatta meidän parisuhteemme ensimmäisten kuukausien soundtrack, mistään muusta ei tule niin vahvasti mieleen ne aivan uskomattoman kauniit viikot, meidän ensimmäiset.

Milky Chance on siitä hetkestä lähtien ollut minulle tavallaan aivan käsittämättömän tärkeä yhtye ja nähdessäni viime vuonna uutisen yhtyeen tulevasta Tavastian keikasta päätin, että meidän on ehdottomasti mentävä sinne yhdessä. Niin me sitten tosiaan ostimme liput kyseiselle keikalle ja tämän viikon maanantaina matkustimme viimein yhdessä sinne, missä raitiovaunut kolisivat ohitsemme Aleksanterinkadun vilinässä ja vastaantulijat juoksivat rautatieasemalla peläten myöhästyvänsä seuraavasta metrosta, kuljimme pitkin tuntemattomia katuja ja illalla seisoimme yleisömeren keskellä loppuumyydyllä Tavastialla. Tuntui kuin onnellisuus olisi kulkenut hyökyaaltona yleisömeren ylitse yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, musiikissa tuntui olevan aivan ensimmäisistä sekunneista asti jotain äärimmäisen taianomaista ja minä en osannut kuin kuunnella, elämäni tuntui pysähtyvän siihen hetkeen, musiikkiin ja yleisömereen ympärilläni, en osannut liikkua ja musiikin kuljettaessa mukanaan tuntui kuin minun ei tarvitsisikaan, kaikki oli ainoastaan hyvin.

IMG_4390

Viimeistään Flashed Junk Mindin aikana musiikki oli saanut minut aivan täysin otteeseensa, keinutti minua mukanaan harmoniassa ja värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni hymyilin tyhmästi, Flashed Junk Mind on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, joista tulee vahvimmin mieleen ne kahden vuoden takaiset aivan uskomattoman kauniit viikot ja kaikki ne muistot, jotka saivat hymyilemään vielä siinä hetkessä värivalojen loisteessakin. Musiikin keinuttaessa mukanaan tuntui kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki yleisömeren keskellä ja rakkaus jokaisessa hengenvedossani, tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä seisoa siinä maailman rakkaimman ihmisen kanssa, keinua rakkaan musiikin mukana yhdessä ja katsoa hetkittäin silmiin, sitä onnellisuutta ei riittäisi kuvailemaan mitkään sanat tai lauseet. Siihen samaan onnellisuuteen minä tunsin pakahtuvani Milky Chancen kuulostaessa niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että olin valmis laittamaan yhtyeen samantien jollekin kuvitteelliselle listalleni parhaimmista liveyhtyeistä ja toisaalta, jos minulla todella olisi sellainen lista, yhtye pääsisi sinne ehdottomasti ilman, että minun tarvitsisi miettiä hetkeäkään.

Cold Blue Rain, Down By the River, Sadnecessary, Alive, yhtye kuulosti biisi toisensa jälkeen aina vain paremmalta, enkä tiedä, kuinka se oli viimeisten biisien aikana enää edes mahdollista, mutta kun lopulta se viimeinen biisi Cocoon ennen encorea kaikui loppuumyydyllä Tavastialla olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, sen, kuinka tavattoman suurta onnellisuutta ja rakkautta minä olin täynnä. Yleisömeren vaatiessa encorea minua nauratti, oli aivan järjettömän kuuma ja kun viimein uskomattoman keikan jälkeen, encoren viimeisen biisin aikana kävelimme hakemaan takkimme narikasta tuntui kuin olisin antanut musiikille kaikkeni, kuin olisin antanut sinä iltana yleisömeren keskellä itsestäni varmasti kaiken, mitä minulla olisi ollut koskaan antaakaan. Hetkeä myöhemmin Helsingin kadut olivat rauhoittuneet tumman taivaan alla, hengitin kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kolmen tunnin suhteellisen tuskallisen bussimatkan jälkeen nukahdin niille maailman turvallisimmille käsivarsille, olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen kaikesta.

IMG_4247IMG_4422IMG_4264

15. helmikuuta 2018

YHTENÄ ILTANA LUMISATEISEN HELSINGIN KADUILLA

Maanantaina minä matkustin uudelleen sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja ihmiset juoksevat liukuportaissa ehtiäkseen seuraavaan metroon, matkustin maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja päästessämme iltapäivällä perille lumisade piiskasi kasvojamme armottomasti. Tavallaan minä en varmaan osannut edes odottaa sitä, en osannut odottaa lumisadetta tai ylipäätään talvea ja lumisateen piiskatessa kasvojani olin hetken aivan äärettömän hermostunut, kunnes lopulta ymmärsin, ettei lumisade todellisuudessa mitään haittaa ja nauroin lumisateisen Helsingin kaduilla kulkiessani maailman rakkaimman ja kameran kanssa päämäärättömästi, pysähtyessäni Sofiankadulla rakastamaan maisemaa ja kävellessäni Tuomiokirkon portaita ylös vain päästäkseni hetkeksi katselemaan lumisateista maisemaa linssin lävitse ja saadakseni sen yhteisen hetken ikuistettua valokuvaan, jota en kuitenkaan välttämättä julkaisisi koskaan missään, valokuvaan, jonka kaivaisin kovalevyltä vuosia myöhemmin vain muistaakseni. Muistaakseni sen yhteisen hetken, kun armottoman lumisateen piiskatessa kasvoja ja kylmyyden pistellessä sormenpäitä nauroimme tilanteen koomisuudelle, muistaakseni sen raitiovaunujen kolinassa viettämämme hetken, kun merituuli tuntui aivan jokaisessa hengenvedossa.

Merituuli tuntui aivan jokaisessa hengenvedossa myös silloin, kun kävelimme tuntemattomilla kaduilla, niillä, joita en ollut koskaan Helsingissä asuessani ehtinyt kävelemään, kaduilla, joiden nimet olivat kaikesta huolimatta äärettömän tuttuja, merituuli tuntui jokaisessa hengenvedossa ja tarttui lumisiin hiuksiini. Myöhemmin samana iltana seisoimme loppuunmyydyn Tavastian yleisömeren keskellä ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka lumisateesta ja kylmyydestä huolimatta rakastin sinä iltana Helsinkiä aivan suunnattomasti ja kuinka siinä hetkessä yleisömeren keskellä kaikki oli hyvin, mutta se on tarina erikseen, se on tarina musiikin uskomattomuudesta ja rakkaudesta, se on tarina siitä, kuinka musiikki kuljetti mukanaan harmoniassa ja maailma ympäriltämme katosi hetkeksi, se on tarina minusta ja hänestä.

IMG_4155IMG_4141IMG_4136IMG_4162IMG_4134