18. lokakuuta 2017

TÄMÄ KAUPUNKI TULEE AINA OLEMAAN KOTINI

IMG_7907IMG_7936IMG_7979

Asuin ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni täällä Savonlinnassa ja niistä vähintään viimeiset viisi vuotta toivoin jatkuvasti pääseväni muuttamaan minne tahansa muualle, mutta asuttuani kolme vuotta muualla päätin kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin palata tänne jäädäkseni. Vaikka silloin kaksi vuotta sitten jäin tänne lopulta ainoastaan kymmeneksi kuukaudeksi, tunnen edelleen jatkuvasti pakottavaa tarvetta päästä takaisin tämän pienen oopperakaupungin rauhallisuuteen, jokin tässä kaupungissa vetää minua puoleensa eri tavalla kuin missään muussa kaupungissa. Luulen, että kyse on kotikaupunkirakkaudesta, mutta istuessani eilen aamupäivän viimeisinä hetkinä siinä samassa paikallisliikenteen bussissa, jolla matkustin aina lukiovuosina Kyrönsalmen sillan ylitse keskustaan kouluun, pysähdyin hetkeksi miettimään, mikä minussa itsessäni on näiden viiden vuoden aikana muuttunut niin huomattavasti, että nykyään rakastan tätä pientä oopperakaupunkia koko sydämestäni sen sijaan, että toivoisin pääseväni täältä jatkuvasti pois vihaten suuresti tämän kaupungin jokaista katua kuten lukiovuosina.

Nimenomaan, mikä minussa on muuttunut, nimittäin tässä kaupungissa ei ole mikään kovin oleellisesti muuttunut, kaupungin kummassakin pienessä elokuvateatterissa elokuvat pyörivät vain muutaman viikon ajan, kotiin kulkeva paikallisliikenteen bussi ei kulje viikonloppuisin ollenkaan ja Kyrönsalmen sillat avautuvat tarvittaessa tasatunnein, eikä varmaan yksikään kaupungin asukas ole siltikään täysin sisäistänyt kyseistä tosiasiaa, nimittäin voisin vannoa, että jokainen kiroilee olematonta kiirettään joutuessaan pysähtymään siltojen avautuessa. Kyllähän tämä kaupunki toisaalta sinänsä muuttuu, että Olavinkatua uudistetaan jatkuvasti huonompaan suuntaan ja asukkaiden kiroamat Kyrönsalmen sillat eivät ilmeisesti kohta enää avaudukaan tasatunnein, mutta kaikesta huolimatta tämä kaupunki edelleen tavallaan kuolee syksyisin ja herää aina uudelleen eloon kesäisin oopperakauden alkaessa, sitä ei varmaan mikään pysty koskaan muuttamaan. Kävellessäni eilen Linnankatua, jossa minulla oli vielä kaksi vuotta sitten aivan uskomattoman kaunis koti ja epämääräinen kasa kirjoja ikkunalaudalla, mietin, kuinka aina tähän aikaan vuodesta tämä kaupunki on itselleni kuitenkin rakkaampi kuin koskaan, vaikka keskustan kadut eivät olekaan enää pitkään aikaan täyttyneet turisteista ja kaupunki alkaa vähitellen vaipua talvihorrokseen, aivan suunnattomasti rakkaampi kuin muina vuodenaikoina, mietin hymyillen ja katselin, kuinka auringonsäteet maalasivat maisemaa kauniisti.

IMG_7993IMG_7987

Mikä minussa on muuttunut, mietin kävellessäni Riihisaaressa auringonsäteiden lämmittäessä kalpeita kasvojani ja ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen astuin saaressa sijaitsevan Savonlinnan maakuntamuseon raskaasta ovesta sisään, maksoin itselleni ensimmäistä kertaa elämässäni aikuisten lipun ja hymyilin tyhmästi nähdessäni museon alakerrassa täysin saman näyttelyn kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun vierailin museossa viimeksi ja hymyilin, kun kävellessäni nurkkaan asetetun miehen ja saimaannorpan ohitse jostain alkoi varovaisesti soimaan Vanhojapoikia viiksekkäitä. Niin hymyilin tälläkin kertaa, museon hämärässä valaistuksessa pysähdyin hetkittäin lukemaan elämästä menneisyydessä ja noustuani portaat yhtä hämärään yläkertaan en voinut olla hymähtämättä itsekseni nähdessäni museon perimmäisessä nurkassa vihreän liitutaulun ja vanhat pulpetit, tavallaan äärettömän nostalgista. Yläkerran jälkeen minä kiersin vielä kertaalleen alakerran näyttelyn ja kävellessäni hetkeä myöhemmin vanhalla rautatiesillalla auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni, syystuuli tarttui vaaleisiin hiuksiini ja maisema oli yksinkertaisesti juuri niin äärettömän kaunis, etten voinut kuin pysähtyä katselemaan rautatiesillalta avautuvaa maisemaa ja miettiä, kuinka tavallaan mikään minussa ei ole muuttunut, olen vain näiden vuosien aikana alkanut ymmärtää, ettei missään kauempana ole oikeastaan yhtään parempi kuin täälläkään ja lopulta tämä kaupunki tulee aina olemaan kotini. Se aivan erityisen rakas paikka, jota mikään muu kaupunki ei pystyisi koskaan korvaamaan.

      Ps. En nähnyt mandariinisorsaa, mikä harmi.                   
     
IMG_7953IMG_7933IMG_7955

16. lokakuuta 2017

VIIMEISET HYVÄSTIT ISOISÄLLE

Kolmantenatoista päivänä auringonsäteet murtautuivat varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse minun seistessäni keskellä ruskaan verhoutunutta metsää kuuntelemassa puiden rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja hengittämässä raitista ilmaa keuhkojeni täydeltä. Oli aivan tavattoman kaunista, auringonsäteet lämmittivät kalpeita poskipäitäni kävellessäni koivujen reunustamaa polkua kameran kanssa ja pysähtyessäni katselemaan maisemaa linssin lävitse tuulenhenkäys pudotti lehtiä olkapäilleni, siinä hetkessä tuntui kuin syksy olisi halunnut rauhoittaa minua kietoen turvalliseen syleilyynsä juuri ennen hetkeä, jota olin pelännyt lapsuudestani asti. Hetkeä, jolloin maailmani kaatuisi hetkellisesti pahemmin kuin koskaan aiemmin, mietin auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja hymyilin itsekseni, kuinka voikaan olla niin äärettömän kaunista, vaikka sisälläni oli suunnattoman surun lisäksi ainoastaan tyhjyyttä.

Seuraavana päivänä pukeuduin mustaan, kävelin hermostuneena hautausmaan ohitse ja kahdelta iltapäivällä istuin kappelissa kuuntelemassa, kuinka serkkuni soitti selloa käsittämättömän kauniisti. Vain hetkeä myöhemmin jokin minussa särkyi pieniksi palasiksi, kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni ja kävellessäni perheeni kanssa isoisäni arkulle jättämään viimeisiä hyvästejä tunsin surun jokaisessa hengenvedossani, tyhjyyden selkärankani jokaisessa nikamassa. Urkujen soidessa suru tuntui pohjattomalta rintalastani alla, pyyhin kyyneleitäni muistojen virratessa ohitseni kuin ohikiitävinä kuvina ja seistessäni lopulta haudalla, joka peittyi kukkaseppeleisiin hiljaisten kyynelten valuessa jokaisen poskipäille, valonsäteiden siivilöityessä varovaisesti puiden lomitse näin linnunpöntön haudan viereisessä puussa ja tiesin, että isoisän on siinä viimein hyvä olla. Nuku rauhassa ukko, kuuntele lintujen laulavan.


IMG_7239

9. lokakuuta 2017

KENENKÄÄN MUUN KANSSA EI OLE KOSKAAN VOINUT

IMG_6910IMG_6930IMG_6923

Viikonloppu oli täynnä aivan ääretöntä rakkautta ja onnellisuutta, kun perjantaina niiden viimeisten valonsäteiden vaihduttua pimeyteen istuin sängyn reunalla saatuani viimein, sen loputtomalta tuntuneen turhautumisen jälkeen, kirjoitettua viimeisimmän tekstini tähän blogiin, nauroin levottomuuttani pimeässä asunnossa ja käperryin sitten sen maailman rakkaimman ihmisen kainaloon katsomaan yhtä niistä ainoista sarjoista, joita nykyään enää katson televisiosta sietäen mainoskatkotkin. Vain elämää on nimittäin mielestäni tavallaan äärimmäisen mielenkiintoinen sarja huolimatta siitä, että nyt on menossa seitsemäs tuotantokausi ja normaalisti kaikki suomalaiset sarjat alkavat näin monen tuotantokauden jälkeen menettää mielenkiintoisuuttaan. Vaan tämän sarjan jokainen tuotantokausi on liikuttanut minua suunnattomasti ja katsoessani perjantaina pimeässä asunnossa maailman rakkaimman ihmisen kanssa Sannin laulavan televisiossa mä haluun soittaa sulle vaikka ei oo asiaa / miten menee, ompa hitonmoinen ikävä / mä tarviin sua, niinkuin lapsi tarvii äitiä / ah, mikä tän saikaan aikaan / mä oon valmis sunkaa vaikka asuntolainaan mietin vain, kuinka käsittämättömän siistiä, musiikki tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani.

Lauantaina heräsin varovaisiin valonsäteisiin, nukahdin hetkittäin uudelleen näkemään unta lähtemisestä ja vähän myöhemmin tartuin käteen kävellessämme Tourujoelle valokuvaamaan, syksy oli sielläkin kauneimmillaan ja minä en voinut kuin hymyillä tyhmästi tajutessani, ettei nykyään tarvitse kuin antaa kamera ja luottaa, että se maailman rakkain ihminen ottaa valokuvat aivan kuin minä tahtoisin, kenenkään muun kanssa ei ole koskaan ollut niin. Eikä kenenkään muun kanssa ole koskaan voinut olla tyhmästi oma itsensä ja nauraa levottomuuttaan eteisen lattialla, hymyilin itsekseni istuessamme pimeän tultua saunassa, eikä kenenkään muun kanssa ole koskaan voinut olla kuin millään muulla ei tavallaan olisi mitään merkitystä, olla olemassa vain toisiamme varten ja kuunnella, kuinka metsä humisee tihkusateessa, kenenkään muun kanssa ei ole koskaan voinut taistella jatkuvasti videopelien pelaamisesta.

IMG_6903IMG_6931

Toisaalta olen luvannut jonain päivänä opettelevani pelaamaan, totesin ääneen kävellessämme tihkusateessa kotiin ja herätessäni seuraavana aamuna kaatosateeseen ikkunalasin takana lämmitin itselleni glögiä, avasin tietokoneeni kirjoittaakseni tämän tekstin ja turhauduttuani sitten omaan perfektionismiini kaivauduin peiton alle katsomaan lastenohjelmia maailman rakkaimman kanssa ja nauroin itsekseni, kuinka kenenkään muun kanssa ei ole koskaan voinut pysähtyä hetkittäin vertailemaan Muumien uutta ja vanhaa ääniraitaa keskenään, raivostua vaapukkamehun muuttamisesta vadelmamehuksi. Eikä kenenkään muun kanssa ole koskaan voinut olla niin, ettei tarvitse sanoa sitä ensimmäistäkään sanaa ja toinen ymmärtää silti sulkea sinne turvalliseen syliinsä kaikkina niinä hetkinä, kun jokin rintalastan alla kasvaa niin suureksi, ettei pysty edes huutamaan. Kenenkään muun kanssa ei ole koskaan voinut, mietin yrittäessäni hengittää rauhallisesti sunnuntain viimeisinä tunteina ja mieleeni palasivat ne sanat oon paljon poissa, mutta ikinä en koditon / siel missä sä oot, siellä mun koti on, ne samat sanat, jotka Sanni lauloi perjantaina televisiossa yrittäessäni kovasti olla liikuttumatta kaikesta siitä aivan sanoinkuvaamattomasta rakkaudestani.

IMG_6912