5. syyskuuta 2017

JOS OLISIN OSANNUT KIRJOITTAA

IMG_3605IMG_3611

Kirjoittaminen on vaikeampaa kuin koskaan ja tuntuu kuin olisin kadottunut itseni mukana kaikki ne sanat, jotka kulkivat tajunnanvirtana ohitseni sinä aamuyönä, kun minä istuin pienessä yksiössäni seuranani hiljaisuus tai sinä iltapäivänä, kun seisoin yleisömeren keskellä liikuttumassa niistä sanoista, jotka vuosi sitten saivat aikaan kylmiä väreitä kävellessäni yksin satamassa. Nämä kuvat ovat heinäkuun lopulta, siltä uskomattoman kauniilta illalta, kun istuin mummolan rannassa tuntemassa varovaisia tuulenhenkäyksiä ihollani ja hymyilin rantasaunassa maailman rakkaimmalla ihmiselle unohtuen miettimään, kuinka tahtoisin kirjoittaa siitä hetkestä, tahtoisin kirjoittaa siitä, kuinka kaiken jälkeen juuri siinä hetkessä oli uskomattoman hyvä olla. Minä ihan todella olisin tahtonut kirjoittaa, mutta en kuitenkaan osannut, en puhelimeni muistioon enkä sanomalehden reunaan, minä en vain yksinkertaisesti osannut kirjoittaa kaikesta siitä, mitä minussa tapahtui kesän aikana, en osannut kirjoittaa ensimmäistäkään sanaa.

Jos kuitenkin olisin osannut kirjoittaa, olisin kirjoittanut siitä, kuinka minussa tapahtui jotain sellaista, mitä olin tavallaan odottanut viimeisimmät kymmenen vuotta osaamatta kuitenkaan uskoa sen tapahtuvan, jotain sellaista, mikä sai minut tuijottamaan pienen yksiöni valkoisia seiniä vuorokaudesta toiseen ja kuuntelemaan sitten, kuinka rintalastan alla muuttui hetkittäin rytmi. Olisin kirjoittanut siitä, kuinka heinäkuun lopussa kotimatkani päättyi odottamattomasti törmätessäni vanhan polkupyöräni kanssa autoon, joka ei pysähtynytkään ylittäessäni suojatietä, olisin kirjoittanut siitä, kuinka päädyttyäni konepellin ja tuulilasin kautta armottoman kovalle asfaltille ainoa asia, jota pystyin ajattelemaan oli se, kuinka suunnattomasti minua pelotti. En tiedä, ehkä olisin kirjoittanut siitä, kuinka murtuneen pohjeluun kanssa käveleminen oli hetkittäin uskomattoman kivuliasta tai sitten olisin kirjoittanut siitä, kuinka näiden kuvien ottamisen jälkeen istuin maailman rakkaimman ihmisen kanssa autossa hymyilemässä, olisin kirjoittanut hiljaisuuteen päättyneistä kesäöistä pikkukaupungissa, loputtomasta turhautumisesta itseeni tai sitten äärettömän rakkaasta musiikista, jonka olin unohtaa tuijottaessani yksiöni valkoista seinää liian kauan. Minä olisin kirjoittanut, mutta en kirjoittanut ja siksi tahdon nyt viimein kirjoittaa sen, kuinka kaikesta siitä minussa itsessäni tapahtuneesta huolimatta hymyilin tänään herätessäni niihin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, suljin silmäni tanssittaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja istuessani kynttilän valossa kirjoittamassa tätä tuntuu, etteivät sanat välttämättä olekaan kadonneet lopullisesti, enkä minä kadottanut itseänikään lopullisesti ja se, mitä minussa tapahtui tänä kesänä, sekään ei ole lopullista, vaikka sen kirjoittaminen todennäköisesti siltä tuntuisikin.

IMG_3629IMG_3601IMG_3628