19. helmikuuta 2015

päässä ääni varoittaa

aurinko 133
Vanhat puutalot huokuivat eilen lämpöään tervehtiessäni auringonsäteitä matkallani rantaan, kävelin hitaasti kuullakseni askeleeni lumihangella ja unohduin miettimään, kuinka on uskomattoman onnellista. Hymyilin itsekseni miettiessäni kesäöitä, kun pysähdyin rantaan kuuntelemaan maailman rakkainta musiikkia ja tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini nauraessani ääneen, sillä minussa oli rakkautta jokaisen vastaantulijan kasvoilta, minussa uskomattoman suurta rakkautta aamun ensimmäisistä auringonsäteistä auringonnousuun, kesäöinä minussa suunnatonta onnellisuutta upottaessani varpaani rantahiekkaan. Kesäöinä yhteiskunnan tanssiessa maailmanlopun tanssiansa minussa sitä loputonta onnellisuutta, sillä olin päättänyt, uutiset traagisista liikenneonnettomuuksista ja kotimaamme lohduttomasta tilanteesta saavat unohtua sanomalehtien sivuille ja kymmenen uutisten silmälasikasvoisen naisen valkoisille papereille, maailman äärettömän kauneuden edessä minä olin  ainoastaan suunnatonta hiljaisuutta ja tuntui, että pakahdun kaikesta onnellisuudesta.

Kävellessäni jäällä unohduin miettimään, minussa edelleen samaa suunnatonta onnellisuutta. Jätän edelleen lukematta ulkomaan uutiset, kauneimpina päivinä jätän lukematta kotimaankin uutiset ja suljen television, kun ruudussa silmälasikasvoinen nainen tanssii maailmanlopun tanssiaan valkoiselta paperilta, unohdan kuunnella puhuessasi maailman tilanteesta ja siitä, kuinka ajaudutaan konkurssiin. Minä olen sellainen, unohduin miettimään iltapäivän viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani ja katselin kaukana horisontissa siintävää maisemaa: siinä samassa hetkessä kuuluin äärimmäisen vahvasti pikkukaupungin rauhallisuuteen, tuulenhenkäysten tarttuessa takkuisiin hiuksiini uskoin kuuntelin hiljaisuutta ja tahdoin kovasti uskoa siihen, että pakkasyönä jäätynyt järvenpinta kestäisi varovaiset askeleeni kevätauringingosta huolimatta, tahdoin uskoa maailman kantavan salaisuudet käsivarsissani.
aurinko 181
Tahdoin uskoa maailman kantavan jokaisen salaisuuteni ja suurimmat heikkouteni, vaikka en kuulukaan niihin ihmisiin, jotka keittävät aamuisin kahvia lukeakseen sanomalehtensä ja kertoakseen sitten työpaikan kahvihuoneessa siitä, kuinka uskomattoman surullista onkaan. Minä olen aivan tarpeeksi hyvä näin, hiukset takkuisina ja kasvot meikittöminä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, koska minussa niin suunnatonta onnellisuutta, ettei sitä oikeastaan pysty ymmärtämään katsomatta silmiin. Auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen pimeyteen nauroin onnellisuuttani ja uskoin maailmaan niin uskomattoman vahvasti, etten enää tuntenut pelkoa selkärangassani, tahdoin rakastua sydänjuuriani myöten,

vaikka se ääni päässä varoittaa.          
aurinko 170