2/14/2015

se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui

savo 016nilsson 059
Eilen matkustin kolmesataa kilometriä rakkaaseen pikkukaupunkiin, kuuntelin uutta suunnattoman kaunista musiikkia ja katsellessani ohikiitävää maisemaa unohduin miettimään, kuinka se on hetkittäin tavallaan ollut raskasta, matkustaa jatkuvasti takaisin ollakseen kotona. Enkä minä oikeastaan tiedä, mitä se todellisuudessa tarkoitaa, olla kotona, mutta uskon sen tarkoittavan ainoastaan äärettömän vahvaa tunnetta. Olen kotona siellä, missä raitiovaunuissa spurgujen elämäntarinoita iltahämärän verhotessa kaupunkia tummansiniseen, mutta olen kotona myös täällä, missä elokuvateatterit esittävät jokaista elokuvaa vain muutaman viikon ajan ja heinäkuun viimeisinä päivinä istutaan kivilinnan varjossa juomassa halpaa viiniä, siksi se tarkoittaa sitä äärettömän vahvaa tunnetta. Sellaista rikkoutumatonta rauhallisuutta sydämessä tai turvallisuutta, kun kaikki on tavallaan siinä hetkessä, eikä tarvitse miettiä, löytääkö takaisin eksyttyään tuntemattomaan, sen tietää.

Täällä pikkukaupungissa minä olen viettänyt viimeisimmät kolmekymmentä tuntia, nukahtanut puhtaisiin lakanoihin hiljaisuuden kaikuessa olohuoneessa ja herännyt uskomattoman aikaisin, vaikka auringonnousua en ehtinytkään näkemään. Kuunnellut hiljaisuutta metsän humistessa ympärilläni rauhallisuuttaan ja sitten muistanut, kuinka suunnattomasti ihmistä voikaan vituttaa, objektiivin rikkoutuminen nimittäin: sellaiseen ei koskaan osaa varautua eikä oikeastaan osaa odottaakaan, mutta tilanteen kanssa on osattava elää. Samaisen objektiivin kanssa minua ei tulevaisuudessa tulla varmaan näkemään, mutta päästäessäni myöhemmin irti suunnattomasta raivostani olen katsellut takkatulen tanssivan vapauttaan ja unohtunut lukemaan kirjaa, joka on saanut näkemään suuresti arvostamani ihmisen uudessa valossa, niin, olen ollut täällä ihan onnellinen.
savo 036nilsson 045savo 019

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti