SE ON OLLUT ELÄMÄNI TÄRKEIN HETKI

 

   Luulen, että se on ollut tähänastisen elämäni tärkein hetki.

Kesäkuun viidennentoista päivän ilta vuosi sitten, kun kaupunki ikkunalasin takana alkoi vähitellen hiljentyä ja synnytyssalin hämärässä soi sama albumi, joka oli kulkenut mukanani yli vuosikymmenen ajan, Dada Bandits. En muista, milloin kuuntelin sen Rubikin albumin ensimmäistä kertaa, mutta tulen ikuisesti muistamaan, kuinka se soi synnytyssalin hämärässä vuosi sitten sinä kesäkuisena iltana keskittyessäni hengittämään rauhallisesti ja kuinka siinä hetkessä se toi minulle äärettömästi turvaa. Kaksitoista minuuttia yli kymmenen sinä kesäkuisena iltana meidän pieni aarteemme syntyi, taustalla soi Richard Branson's Crash Landing ja katsellessani sitä ihan pientä ihmistä rinnallani tuntui kuin koko maailma olisi pieneksi hetkeksi pysähtynyt, elämäni tärkein hetki.

  

Siitä hetkestä Richard Branson's Crash Landingin soidessa taustalla alkoi uusi elämän mittainen, ihmeellinen matka ja ajessani vuosi myöhemmin yhtenä kesäkuisena iltapäivänä pitkin Rantaväylää sen yli vuosikymmenen mukanani kulkeneen albumin kahdeksannen raidan soidessa autossa tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini. Tuntui epätodelliselta, että siitä elämäni tärkeimmästä hetkestä oli tullut kuluneeksi kokonainen vuosi, tuntui epätodelliselta ajatella niitä vuoden takaisia ihmeellisiä tunteja synnytyssalin hämärässä ja sitä, kuinka kaupungin hiljentyessä ikkunalasin takana synnytyssalin hämärässä syntyi uusi pieni ihminen. En tiedä, tulenko koskaan kokemaan mitään yhtä ihmeellistä, samanaikaisesti niin uskomattoman herkkää ja voimakasta.

 

 

Siitä pienestä aarteesta, jonka minä vuosi sitten sain ensimmäistä kertaa rinnalleni synnytyssalin hämärässä, on kasvanut vuodessa ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmettelee voimistuvassa tuulessa tanssivia koivun oksia ja ympäri omenatarhaa kasvavia voikukkia. Ihmeellinen pieni ihminen, joka valloittaa kaikki hymyillään ja joka nauraa kovaan ääneen nähdessään pienen karvakuonomme heittelevän lelujaan, ihmeellinen pieni ihminen,  joka otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea juhannuksena ja joka oppii joka päivä jotakin uutta. Ihmeellinen pieni ihminen, jota minä rakastan tänään enemmän kuin eilen ja huomenna vielä vähän enemmän kuin tänään. 

 

On uskomattoman suuri onni saada ihmetellä tätä suurta maailmaa hänen kanssaan ja oppia joka päivä jotakin uutta, oppia uutta hänestä, mutta samalla myös minusta itsestäni, ehkä joinakin päivinä tästä maailmastakin. Uskomattoman suuri onni saada olla juuri hänen äitinsä ja herkistyä aina hetkittäin auton ratissa, kun Richard Branson's Crash Landing vie mukanaan takaisin siihen elämäni tärkeimpään hetkeen, siihen, jolloin hän syntyi ja teki minusta äidin sinä kesäkuisena iltana, kun kaupunki ikkunalasin takana hiljentyi kesäyön harmoniaan.

 

KORVAAMATTOMAN ARVOKKAITA HETKIÄ

 

Toukokuun viimeisenä aamuna katselin vieressäni levollisesti nukkuvaa omaa pientä aarrettamme, valonsäteet tunkeutuivat hämärään huoneeseen verhojen välistä ja ikkunalasin takana kaupunki alkoi vähitellen heräämään uuteen päivään. Kaivauduin vielä aivan hetkeksi peiton alle ja kuuntelin pienen aarteemme tuhisevan unissaan, on uskomaton onni saada herätä jokaisena aamuna hänen vierestään, hymyilin itsekseni ja avatessani seuraavan kerran silmäni hän katseli minua aivan läheltä, nauroi nähdessään minun avaavan silmäni. Nousimme avaamaan verhot ja valo tulvi sisään makuuhuoneeseen, joka tuoksui vielä hetken unelta, yön rauhoittavalta hämärältä.

 

Hetkeä myöhemmin istuimme keittiössä syömässä aamiaista, ikkunalasin takana taivas verhoutui harmaaseen ja mietin ääneen, olisikohan viimein aika pestä kotimme ikkunat. Se taisi jäädä viime keväänäkin väliin, naurahdin katsellessani ikkunanpielissä roikkuvia hämähäkinseittejä ja sadepisaroiden jälkeensä jättämiä jälkiä likaisessa ikkunalasissa. Pieni aarteemme piteli lusikkaa kädessään ja katseli minua ihmeissään, ehkä ne hämähäkinseitit saisivat odottaa parempaa hetkeä, siinä hetkessä olisi tärkeämpää olla olemassa hänelle, syödä hänen kanssaan aamiaista ja ihmetellä sitten yhdessä tätä suurta kaunista maailmaa, jokaista uutta auringonnousua ja -laskua.

 

 

Hänelle myös ne ikkunanpielissä roikkuvat hämähäkinseitit olisivat sitäpaitsi uusi ja ihmeellinen asia, hymyilin kävellessäni myöhemmin omenatarhassa pieni aarteemme sylissäni. Omenatarha oli sinä toukokuun viimeisenä aamuna äärettömän kaunis, taivas verhoutui harmaan rauhoittaviin sävyihin ja ihmetellessämme omenapuiden valkoisia kukkia en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain ihmetellä sitäkin hetkeä yhdessä hänen kanssaan pienen karvakuonon seuratessa meitä uskollisesti. Ne hetket ovat aivan korvaamattoman arvokkaita, sellaisia, joita minä en vaihtaisi koskaan mihinkään ja ehkä juuri siksi en osannut olla hymyilemättä, kun illalla sadepisarat valuivat pitkin likaisia ikkunalaseja, ne ehtivät kyllä epäilemättä odottaa parempaa hetkeä.

 

TÄNÄ KESÄNÄ TAHDON IKUISTAA ENEMMÄN HETKIÄ

 

Kun luonto alkoi vähitellen heräämään kesään, tuntui kuin minäkin olisin herännyt, kuin olisin herännyt talven jälkeen luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin, voikukkien täyttäessä omenatarhan ja tuomenkukkien tuoksuessa lämpimässä tuulessa. Viimeistään sinä aamuna, kun omenapuut olivat viimein puhjenneet kukkaan, jokin syvällä rintalastani alla heräsi talviuniltaan ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa omenatarhan poikki toivoin, että olisin kantanut kameraa aina mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten. Kaiken varalta, muistan miettineeni kymmenen vuotta sitten, kaiken varalta, jos tulisi sellainen hetki, jonka tahtoisin ikuistaa.

Seuraavana aamuna istuin pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa kukkivien omenapuiden alla, ympärillämme omenatarha näytti taianomaiselta ja toisin kuin edellisenä aamuna, minulla oli kamera mukanani. Se oli juuri sellainen hetki, jonka minä tahdoin ikuistaa valokuviin ja jonka olisin tahtonut epäilemättä ikuistaa myös silloin kymmenen vuotta sitten, kun kannoin kameraa mukanani kaikkialle. Kaikki oli kuin kauneimmista satukirjoista ja sininen taivas pilkotti harmaan pilviverhon takaa katsellessani linssin lävitse pienen aarteemme ihmettelevän voikukkia ja pienen karvakuonomme haistelevan toukokuisen aamun viileää ilmaa, juuri sellaisia hetkiä minä olen aina tahtonut ikuistaa, pieniä erityisiä hetkiä, joina tuntuu kuin kaikki olisi hetken siinä. 

 

 

Hetkeä myöhemmin otin pienen aarteemme syliini ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen viidentoista vuoden ajan ikuistanut niitä pieniä hetkiä, harmoniaan verhoutuneita auringonlaskuja, kylmiä syysaamuja ja valtoimenaan kukkivia omenapuita. Minulle ne eivät ole koskaan olleet vain valokuvia, ne ovat muistoja niistä hetkistä, jotka tahdon muistaa, kuten sen toukokuisen aamun, kun ihmettelin pienen aarteemme kanssa omenapuiden kukkia ja ilmassa tuoksui lähestyvä kesäkuu. Minusta tuntuu, että sellaisia hetkiä tulen tänä kesänä ikuistamaan enemmän kuin vuosiin, ehkä minä alan kantamaan kameraakin mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten, se jokin minussa nimittäin heräsi luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin.