SE ON OLLUT ELÄMÄNI TÄRKEIN HETKI

 

   Luulen, että se on ollut tähänastisen elämäni tärkein hetki.

Kesäkuun viidennentoista päivän ilta vuosi sitten, kun kaupunki ikkunalasin takana alkoi vähitellen hiljentyä ja synnytyssalin hämärässä soi sama albumi, joka oli kulkenut mukanani yli vuosikymmenen ajan, Dada Bandits. En muista, milloin kuuntelin sen Rubikin albumin ensimmäistä kertaa, mutta tulen ikuisesti muistamaan, kuinka se soi synnytyssalin hämärässä vuosi sitten sinä kesäkuisena iltana keskittyessäni hengittämään rauhallisesti ja kuinka siinä hetkessä se toi minulle äärettömästi turvaa. Kaksitoista minuuttia yli kymmenen sinä kesäkuisena iltana meidän pieni aarteemme syntyi, taustalla soi Richard Branson's Crash Landing ja katsellessani sitä ihan pientä ihmistä rinnallani tuntui kuin koko maailma olisi pieneksi hetkeksi pysähtynyt, elämäni tärkein hetki.

  

Siitä hetkestä Richard Branson's Crash Landingin soidessa taustalla alkoi uusi elämän mittainen, ihmeellinen matka ja ajessani vuosi myöhemmin yhtenä kesäkuisena iltapäivänä pitkin Rantaväylää sen yli vuosikymmenen mukanani kulkeneen albumin kahdeksannen raidan soidessa autossa tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini. Tuntui epätodelliselta, että siitä elämäni tärkeimmästä hetkestä oli tullut kuluneeksi kokonainen vuosi, tuntui epätodelliselta ajatella niitä vuoden takaisia ihmeellisiä tunteja synnytyssalin hämärässä ja sitä, kuinka kaupungin hiljentyessä ikkunalasin takana synnytyssalin hämärässä syntyi uusi pieni ihminen. En tiedä, tulenko koskaan kokemaan mitään yhtä ihmeellistä, samanaikaisesti niin uskomattoman herkkää ja voimakasta.

 

 

Siitä pienestä aarteesta, jonka minä vuosi sitten sain ensimmäistä kertaa rinnalleni synnytyssalin hämärässä, on kasvanut vuodessa ihmeellinen pieni ihminen, joka ihmettelee voimistuvassa tuulessa tanssivia koivun oksia ja ympäri omenatarhaa kasvavia voikukkia. Ihmeellinen pieni ihminen, joka valloittaa kaikki hymyillään ja joka nauraa kovaan ääneen nähdessään pienen karvakuonomme heittelevän lelujaan, ihmeellinen pieni ihminen,  joka otti ensimmäiset askeleensa ilman tukea juhannuksena ja joka oppii joka päivä jotakin uutta. Ihmeellinen pieni ihminen, jota minä rakastan tänään enemmän kuin eilen ja huomenna vielä vähän enemmän kuin tänään. 

 

On uskomattoman suuri onni saada ihmetellä tätä suurta maailmaa hänen kanssaan ja oppia joka päivä jotakin uutta, oppia uutta hänestä, mutta samalla myös minusta itsestäni, ehkä joinakin päivinä tästä maailmastakin. Uskomattoman suuri onni saada olla juuri hänen äitinsä ja herkistyä aina hetkittäin auton ratissa, kun Richard Branson's Crash Landing vie mukanaan takaisin siihen elämäni tärkeimpään hetkeen, siihen, jolloin hän syntyi ja teki minusta äidin sinä kesäkuisena iltana, kun kaupunki ikkunalasin takana hiljentyi kesäyön harmoniaan.

 

KORVAAMATTOMAN ARVOKKAITA HETKIÄ

 

Toukokuun viimeisenä aamuna katselin vieressäni levollisesti nukkuvaa omaa pientä aarrettamme, valonsäteet tunkeutuivat hämärään huoneeseen verhojen välistä ja ikkunalasin takana kaupunki alkoi vähitellen heräämään uuteen päivään. Kaivauduin vielä aivan hetkeksi peiton alle ja kuuntelin pienen aarteemme tuhisevan unissaan, on uskomaton onni saada herätä jokaisena aamuna hänen vierestään, hymyilin itsekseni ja avatessani seuraavan kerran silmäni hän katseli minua aivan läheltä, nauroi nähdessään minun avaavan silmäni. Nousimme avaamaan verhot ja valo tulvi sisään makuuhuoneeseen, joka tuoksui vielä hetken unelta, yön rauhoittavalta hämärältä.

 

Hetkeä myöhemmin istuimme keittiössä syömässä aamiaista, ikkunalasin takana taivas verhoutui harmaaseen ja mietin ääneen, olisikohan viimein aika pestä kotimme ikkunat. Se taisi jäädä viime keväänäkin väliin, naurahdin katsellessani ikkunanpielissä roikkuvia hämähäkinseittejä ja sadepisaroiden jälkeensä jättämiä jälkiä likaisessa ikkunalasissa. Pieni aarteemme piteli lusikkaa kädessään ja katseli minua ihmeissään, ehkä ne hämähäkinseitit saisivat odottaa parempaa hetkeä, siinä hetkessä olisi tärkeämpää olla olemassa hänelle, syödä hänen kanssaan aamiaista ja ihmetellä sitten yhdessä tätä suurta kaunista maailmaa, jokaista uutta auringonnousua ja -laskua.

 

 

Hänelle myös ne ikkunanpielissä roikkuvat hämähäkinseitit olisivat sitäpaitsi uusi ja ihmeellinen asia, hymyilin kävellessäni myöhemmin omenatarhassa pieni aarteemme sylissäni. Omenatarha oli sinä toukokuun viimeisenä aamuna äärettömän kaunis, taivas verhoutui harmaan rauhoittaviin sävyihin ja ihmetellessämme omenapuiden valkoisia kukkia en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain ihmetellä sitäkin hetkeä yhdessä hänen kanssaan pienen karvakuonon seuratessa meitä uskollisesti. Ne hetket ovat aivan korvaamattoman arvokkaita, sellaisia, joita minä en vaihtaisi koskaan mihinkään ja ehkä juuri siksi en osannut olla hymyilemättä, kun illalla sadepisarat valuivat pitkin likaisia ikkunalaseja, ne ehtivät kyllä epäilemättä odottaa parempaa hetkeä.

 

TÄNÄ KESÄNÄ TAHDON IKUISTAA ENEMMÄN HETKIÄ

 

Kun luonto alkoi vähitellen heräämään kesään, tuntui kuin minäkin olisin herännyt, kuin olisin herännyt talven jälkeen luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin, voikukkien täyttäessä omenatarhan ja tuomenkukkien tuoksuessa lämpimässä tuulessa. Viimeistään sinä aamuna, kun omenapuut olivat viimein puhjenneet kukkaan, jokin syvällä rintalastani alla heräsi talviuniltaan ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa omenatarhan poikki toivoin, että olisin kantanut kameraa aina mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten. Kaiken varalta, muistan miettineeni kymmenen vuotta sitten, kaiken varalta, jos tulisi sellainen hetki, jonka tahtoisin ikuistaa.

Seuraavana aamuna istuin pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa kukkivien omenapuiden alla, ympärillämme omenatarha näytti taianomaiselta ja toisin kuin edellisenä aamuna, minulla oli kamera mukanani. Se oli juuri sellainen hetki, jonka minä tahdoin ikuistaa valokuviin ja jonka olisin tahtonut epäilemättä ikuistaa myös silloin kymmenen vuotta sitten, kun kannoin kameraa mukanani kaikkialle. Kaikki oli kuin kauneimmista satukirjoista ja sininen taivas pilkotti harmaan pilviverhon takaa katsellessani linssin lävitse pienen aarteemme ihmettelevän voikukkia ja pienen karvakuonomme haistelevan toukokuisen aamun viileää ilmaa, juuri sellaisia hetkiä minä olen aina tahtonut ikuistaa, pieniä erityisiä hetkiä, joina tuntuu kuin kaikki olisi hetken siinä. 

 

 

Hetkeä myöhemmin otin pienen aarteemme syliini ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen viidentoista vuoden ajan ikuistanut niitä pieniä hetkiä, harmoniaan verhoutuneita auringonlaskuja, kylmiä syysaamuja ja valtoimenaan kukkivia omenapuita. Minulle ne eivät ole koskaan olleet vain valokuvia, ne ovat muistoja niistä hetkistä, jotka tahdon muistaa, kuten sen toukokuisen aamun, kun ihmettelin pienen aarteemme kanssa omenapuiden kukkia ja ilmassa tuoksui lähestyvä kesäkuu. Minusta tuntuu, että sellaisia hetkiä tulen tänä kesänä ikuistamaan enemmän kuin vuosiin, ehkä minä alan kantamaan kameraakin mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten, se jokin minussa nimittäin heräsi luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin.

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

 

Yhtenä aamuna, kun toukokuu oli vaihtunut kesäkuuhun, havahduin miettimään, kuinka tänä vuonna kevät teki minut onnellisemmaksi kuin se on tehnyt vuosiin ja kuinka ikkunalasin takana kesään verhoutuva maisema sai rintalastan alla jotain läikehtimään. Siinä hetkessä päätin, että tahdon kirjoittaa taas niistä pienistä ja vähän suuremmista asioista, jotka ovat tehneet minut viimeaikoina kovin onnelliseksi.

  Viimeaikoina minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Vähitellen kesään heräilevä luonto. Tänä keväänä on tuntunut valtavan erityiseltä ihmetellä vähitellen kesään heräilevää luontoa pienen aarteemme kanssa, onhan tämä hänen aivan ensimmäinen keväänsä. Olemme istuneet kauniina aamupäivinä omenatarhassa ihmettelemässä voikukkia ja hetkittäin voimistuvassa tuulessa tanssivia koivun oksia, pysähtyneet kotimatkalla katselemaan sinisen taivaan alla kimmeltävälle järvelle. Hänelle kaikki kesään heräilevässä luonnossa on ollut uutta ja niin kovin ihmeellistä ja se, että olen saanut ihmetellä sitä juuri hänen kanssaan, on tehnyt minut viimeaikoina niin onnelliseksi, että hetkittäin on tuntunut epätodelliselta.

 

x Pienen aarteemme ensimmäinen sana. Kulunut vuosi on ollut täynnä pienen aarteemme ensimmäisiä, on ollut ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru ja ensimmäiset varovaiset askeleet sohvan reunaa vasten. Niistä aivan jokainen on tehnyt minut äärettömän onnelliseksi ja olen katsellut pientä aarrettamme valtavalla rakkaudella ja ylpeydellä, mutta onnellisemmaksi kuin mikään minut on kuitenkin tehnyt se hetki, kun pieni aarteemme sanoi yhtenä toukokuisena päivänä äiti. Se oli hetki, jonka olin kuvitellut mielessäni lukemattomia kertoja jo ennen pienen aarteemme syntymää, mutta joka oli kuitenkin vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan.

 

 

x Aikaiset aamut pienen karvakuonomme kanssa. Minä palasin työkoneeni ääreen toukokuun viimeisellä viikolla oltuani kokonaisen vuoden poissa töistä ja parasta tässä muutoksessa ovat olleet aamut pienen karvakuonomme kanssa. Aamut, jolloin olemme kävelleet pienen karvakuonon kanssa aivan kahdestaan pitkin aamun lempeisiin auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, ovat tehneet minut jotenkin ihan äärettömän onnelliseksi. On tuntunut erityiseltä viettää aikaa kahdestaan, nauttia aamujen hiljaisuudesta ja pysähtyä hetkeksi keskelle omenatarhaa katselemaan valkoisina kukkivia omenapuita, olla vain ja hengittää. Maailman rakkain karvakuono, sitä hän on.

x Samuli Putron sanat. Olen viimeaikoina huomannut palaavani kerta toisensa jälkeen kuuntelemaan Samuli Putron albumia Ikävä mummoa, aikaisina aamuina kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin hiekkatietä ja iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ajaessani Palokkaan pienen aarteemme kanssa. Ne ovat nimittäin tehneet minut aivan tavattoman onnelliseksi, Samuli Putron sanat, mietin yhtenä aamuna sanojen "en oikeastaan tiedä, mitään muuta reittiä, kuin kaikkein pusikkoisin, jalat auki repivin" kaikuessa korvissani laittaessani aamiaista.

x Kesäillat ja niiden ääretön kauneus. Yhtenä iltana kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja katselin rattaissa istuvaa pientä aarrettamme, ilmassa tuoksui lämmin kesäilta ja unohduin hetkeksi miettimään itsekseni, kuinka en muistanut sitä tuoksua viime kesältä, minä en muistanut kesäiltojen kauneutta. Aivan kuin huomaamattani olin kaivannut sitä tuoksua, vähitellen pastelliväreihin verhoutuvaa taivasta ja hiljaisuutta, joka kuiskaili puiden latvoissa. Kesäillat, ne ovat tehneet minut viimeaikoina ihan uskomattoman onnelliseksi.

 

LEMPEÄ JA VALTAVAN VIISAS, MEIDÄN RAKAS KARVAKUONOMME

 

Ihmetellessämme yhtenä toukokuisena päivänä äärettömän kauniisti kukkivaa korkeaa tuomea minä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka neljä vuotta sitten keväällä valokuvasin valkoisia tuomenkukkia tietämättä mitään siitä, että vain paria kuukautta myöhemmin perheeseemme saapuisi pieni koiranpentu. Niihin samoihin aikoihin, toukokuun lopussa, rakkaassa pikkukaupungissa syntyi meidän oma pieni karvakuonomme, enkä voinut olla miettimättä sen olleen kohtalo, kun juhannusviikolla pääsimme katsomaan meidän tulevaa perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa, vain muutamaa viikkoa tuomenkukkien kuihtumisen jälkeen. Kohtalo, sitä sen oli oltava.

 

Neljä vuotta sitten heinäkuussa meidän pieni karvakuonomme Cesamen Everything I Wanted eli Valo matkusti kanssamme ensimmäistä kertaa Jyväskylään ja nukahti myöhään illalla viereeni olohuoneemme lattialle. Siinä me kaksi nukuimme yömme ensimmäisen viikon ajan, aivan kiinni toisissamme ja minä heräsin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaista tuhinaa onnellisempana kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Olin haaveillut siitä pienestä koiranpennusta niin kauan kuin muistin ja tuntui uskomattomalta, että juuri me olimme saaneet hänet osaksi perhettämme, vähän jopa epätodelliselta, että yksi suurimmista haaveistani oli sinä heinäkuisena päivänä toteutunut ja sain siinä yön pimeydessä katsella, kuinka pieni Valomme näki unta, meidän oma pieni Valomme.

 

 

Sinä heinäkuisena iltana viereeni nukahtanut koiranpentu täytti toukokuun lopussa neljä vuotta, neljä vuotta ne pienet tassut ovat kulkeneet pitkin hiekkateitä ja metsäpolkuja, neljä kokonaista vuotta. Yhä edelleen pysähdyn aina hetkittäin miettimään, kuinka valtavan onnekkaita olemme saadessamme kutsua sitä pientä karvakuonoa perheenjäseneksemme ja kuinka emme olisi voineet saada osaksi elämäämme parempaa koiraa, emme parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Emme kultaisempaa sydäntä kuin meidän oman rakkaan Valomme sydän, hymyilin itsekseni sinä toukokuisena päivänä ihmetellessämme valkoisia tuomenkukkia koko pienen perheemme voimin.

 

Viimeisimmän vuoden ajan Valo on saanut olla isoveli meidän pienelle aarteellemme ja kun he kaksi kohtasivat ensimmäistä kertaa viime kesäkuussa, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, niin lempeästi pieni karvakuonomme kohtasi uuden perheenjäsenensä. Sellainen meidän Valomme on, lempeä ja aivan valtavan viisas, minä mietin katsellessani sen pienen karvakuonomme istuvan korkean tuomen alla ja kuuntelevan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lempeä ja valtavan viisas, mutta ennen kaikkea aivan äärettömän rakas, niin rakas, että sitä on hetkittäin itsekin vaikea ymmärtää, niin rakas, että tuntuu tavallaan mahdottomalta pukea se sanoiksi.

 

HETKI KIVÄÄRITEHTAAN VARJOSSA

 

Viime keväänä, juuri ennen kuin maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, ajoimme yhtenä kauniin hiljaisena iltapäivänä valokuvaamaan Kivääritehtaalle. Tahdoimme ikuistaa meidät kaksi vielä ennen pienen aarteemme syntymää ja muistan edelleen, kuinka valtavasti rakastin ihmetellä pienen aartemme potkuja sinä maaliskuisena iltapäivänä nauraessamme yhdessä kesken valokuvaamisen. Minä rakastin olla raskaana, rakastin kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se maaliskuinen iltapäivä, niistä valokuvista puhumattakaan, on minulle valtavan rakas muisto, jota minä muistelen näin yli vuotta myöhemmin hymyillen ja tulen muistelemaan varmasti vielä vuosien päästäkin.

 

Kun vähän yli vuotta myöhemmin, yhtenä toukokuisena iltapäivänä ajoimme Kivääritehtaalle valokuvaamaan, katselin pientä aarrettamme, joka istui vieressäni turvakaukalossaan. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että vielä vuosi sitten hymyillen ihmettelin hänen potkujaan aina aamuöisin ja mietin, mikä uskomattoman suuri onni oli saada kasvattaa sisällään uutta elämää. Sitä uutta pientä ihmistä, joka tarttui kiinni hiuksiini nostaessani hänet hetkeä myöhemmin turvakaukalosta syliini auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse, pientä ihmistä, jonka vuosi sitten vasta odotin saavani ensimmäistä kertaa syliini, mutta jota rakastin jo valtavasti.

 

 

Sinä toukokuisena iltapäivänä Kivääritehtaan varjossa meitä oli neljä, me kaksi, pieni karvakuonomme ja pieni aarteemme, joka ihmetteli sylistäni melkein satavuotiaita tiiliseiniä ja niitä korkeita ikkunoita, joista heijastui pilvinen taivas. Hänelle kaikki on ihmeellistä ja ihmeellinen hän on itsekin, minä hymyilin pienen aarteemme koskettaessa karheaa tiiliseinää ja kääntäessään sitten katseensa minuun, on uskomaton onni saada ihmetellä maailmaa hänen kanssaan, ihmetellä häntä. Siinä me olimme, meidän pieni perheemme Kivääritehtaan varjossa toukokuisen iltapäivän hiljaisuudessa, enkä minä olisi voinut olla onnellisempi heistä, meidän perheestä.

 

AIKA EI OLE KOSKAAN KULUNUT YHTÄ NOPEASTI

 

Toukokuun kolmantena torstaina minä havahduin kesken aamiaisen siihen, että pienen aarteemme vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Ikkunalasin takana maisema verhoutui harmaan sävyihin, pieni aarteemme leikki puurolautasen reunalta ottamallaan lusikalla ja minä siemaisin jäähtynyttä teetä valtavasta mukista, oli aivan tavallinen aamu ja se iski minuun kuin varoittamatta, vauvavuotta on jäljellä enää yksi kuukausi. Yksi kuukausi siihen, että juhlisimme pienen aarteemme ensimmäistä syntymäpäivää, ajatus tuntui uskomattomalta hakiessani kuivauskaapista uuden lusikan ja istuessani takaisin keittiön pöydän ääreen, ihan niin kuin jokaisena aamuna.

Myöhemmin istuin pieni aarteemme sylissäni olohuoneen sohvalla ja unohduin aivan hetkeksi miettimään niitä melkein vuoden takaisia hetkiä, kun istuin ihan loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä sen saman sohvan nurkassa pienen aarteemme nukkuessa sylissäni. Olisinpa silloin ymmärtänyt, kuinka uskomattoman nopeasti tämä vuosi on ohitse, huokaisin itsekseni, olisinpa ymmärtänyt, kuinka nopeasti ne hetket sohvannurkassa olisivatkin enää muisto siltä niin ihmeelliseltä kesältä, kun pieni aarteemme syntyi ja minusta tuli äiti. Mikään vuosi elämässäni ei ole kulunut yhtä nopeasti kuin tämä vauvavuosi, mietin ääneen ja kutitin pientä aarrettamme jalkapohjasta.

 

 

Pieni aarteemme nauroi, kuten aina kutittaessani häntä jalkapohjasta, ja tarttui sitten pienillä sormillaan kiinni hiuksiini, olohuoneen avonaisesta ikkunasta tulvi sisään raikasta ilmaa ja hymyilin itsekseni, kuinka äärettömän suuri onni on saada viettää sellaisia hetkiä juuri hänen kanssaan. Vauvavuotta on jäljellä enää kuukausi, mutta meillä on edessämme vielä monta sellaista hetkeä, monta uutta ja ihmeellistä yhteistä seikkailua, enkä voisi olla siitä ajatuksesta yhtään onnellisempi, en, vaikka vauvavuoden päättyminen kieltämättä tuntuukin haikealta.

 

MIKÄÄN EI OLE KOSKAAN RAVISTELLUT MINUA NIIN

 

Aina hetkittäin minä pysähdyn miettimään sitä kesäkuista hetkeä, kun kymmenen aikaan illalla synnytyssalin hämärässä sain rinnalleni ensimmäistä kertaa oman pienen aarteemme, pysähdyn miettimään sitä, kuinka ihan pienet sormet kietoutuivat etusormeni ympärille ja minusta tuntui kuin koko suuri maailma ympäriltämme olisi kadonnut. Siinä hetkessä minusta oli tullut juuri äiti ja se on tärkeintä, mitä olen saanut elämäni aikana olla. Äiti omalle pienelle aarteellemme, joka yhtenä toukokuisena iltapäivänä katseli auringonsäteisiin verhoutunutta maisemaa sylistäni Vaajakoskella vain hetkeä ennen kuin tuuli alkoi armottomasti voimistua ja auringonsäteet katosivat pilviverhon taakse, tummaan verhoutuneen taivaan alla näytti kuin olisi ollut hetki ennen myrskyä.

 

Mikään ei ole koskaan ravistellut minua niin kuin äidiksi tuleminen, eikä mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä tärkeältä ja rakkaalta, mutta samanaikaisesti niin haastavalta kuin äitiys. Voimistuvan tuulen tarttuessa puiden oksiin kävelimme vanhan vesivoimalaitoksen ohi ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan olla äiti, rakastan, vaikka hetkittäin se on haastavampaa ja väsyttävämpää kuin mikään, mitä olen elämäni aikana saanut kokea. Nimittäin myös kaikkina niinä haastavimpina hetkinä, valvottuina öinä ja itkuisina aamuina on aivan uskomaton onni saada olla se maailman turvallisin syli omalle pienelle aarteellemme, joka teki minusta äidin.

 

 

Ajaessamme hetkeä myöhemmin kotiin auringonsäteet murtautuivat harmaan pilviverhon lävitse ja naurahdin itsekseni, kuinka äitiys tuntuu hetkittäin samalta, se on kuin luonnonvoima, hetki ennen myrskyä, joka vaihtuu aivan kuin huomaamatta auringonsäteisiin. Hetkeäkään minä en vaihtaisi pois, en niitä hetkiä ennen myrskyjä tai auringonsäteitä, en edes niitä kaikista myrskyisimpiä öitä, mietin katsellessani pienen aarteemme melkein nukahtavan turvakaukaloonsa ja havahtuvan sitten hymyilemään itsekseen, hetkeäkään en vaihtaisi pois.