Kymmenen vuotta sitten minä haaveilin siitä, että saisin nähdä jonain päivänä jonkin itselleni rakkaan yhtyeen keikan Olavinlinnassa, haaveilin siitä siksi, koska uskoin musiikin tuntuvan Olavinlinnassa jotenkin aivan erityiseltä. Sitä en kuitenkaan osannut odottaa, että haaveeni toteutuisi lähitulevaisuudessa ja kun sitten keväällä 2009 Nightwish ilmoitti esiintyvänsä Olavinlinnassa, rikkinäinen sydämeni jätti lyöntejä välistä, minun oli päästävä todistamaan sitä iltaa, sitä taianomaista iltaa, jolloin Nightwish, yksi silloisista suurimmista rakkauksistani, nousisi värivaloihin Olavinlinnassa. Kuten suuresti pelkäsin, jäin silloin kuitenkin ilman lippua kyseiselle keikalle ja se tuntui vähintään maailmanlopulta, siinä pikkukaupungissa kyseinen keikka oli oikeasti suuri asia, kaikki halusivat päästä näkemään sen. Kun lopulta se taianomainen ilta lähestyi ja heinäkuu vaihtui elokuuhun, minä olin jo menettänyt toivoni, mutta kaikesta huolimatta, elokuun viidentenätoista minä kävelin Olavinlinnaan pikkusiskoni ja serkkuni kanssa katsomaan sitä taianomaisuutta.
Olimme pikkusiskoni kanssa saaneet äitini tuttavalta vain muutamaa päivää aiemmin liput sille taianomaiselle keikalle ja odottaessamme keikkaa linnan muureilla Itä-Savon toimittaja haastatteli meitä, se oli ihmeellistä ja hienoa, mutta ei läheskään yhtä ihmeellistä kuin se hetki, kun Nightwish tosiaan nousi värivaloihin sille samalle lavalle, jossa taitavat oopperalaulajat antavat yleisölle kaikkensa. Se ilta oli yksi elämäni hienoimmista ja se keikka on yksi ainoista, joiden jälkeen minusta ei ole lähtenyt ollenkaan ääntä, se on yksi niistä keikoista, jotka mainitsen aina, kun minulta kysytään niitä hienompia koskaan näkemiäni keikkoja. Sen keikan jälkeen minä en käynyt Olavinlinnassa yhdeksään vuoteen ja vielä kuukausi sitten uskoin, etten tule käymään siellä tänäkään vuonna ja samalla jäisi näkemättä myös kymmenen vuoden takaisen ehdottoman lempiyhtyeeni Olavinlinnan keikka, mutta aivan kuten silloin yhdeksän vuotta sittenkin, saimme poikaystäväni kanssa liput kyseiselle keikalle vain muutamaa päivää aiemmin. Heinäkuun puolivälin jälkeen yhtenä sunnuntai-iltana kävelimme vanhalta teatterilta Olavinlinnaan, seisoimme linnan muureilla odottamassa keikan alkamista ja minä en osannut kuin hymyillä tyhmästi, sydämessäni tuntui aivan käsittämättömän suuri onnellisuus.
Illan avasi Lost Society, Samy Elbannan perustama Jyväskylästä kotoisin oleva nelihenkinen trash metallia soittava yhtye, jonka musiikkia kulutin huomattavan paljon juostessani suunnatonta vihaani pikkukaupungin kaduilla vuosia sitten ja nähdessäni yhtyeen viimeksi värivaloissa mietin, miten ihmeessä minä olin onnistunut käymään sinä vuonna kahdeksallakymmenellä keikalla
näkemättä siltikään kyseistä yhtyettä livenä. Keikan jälkeen kirjoitin, kuinka kyseisen yhtyeen kohdalla oli ihan aiheellista kirjoittaa aivan
järjettömästä lavaenergiasta, nimittäin en muistanut, milloin viimeksi olin
kokenut mitään vastaavaa minkään yhtyeen keikalla: lavaenergiasta, joka
sai yleisömeren syttymään jo kahden ensimmäisen biisin aikana
sellaisiin liekkeihin, että tavallaan vähän pelotti. Vaikka se lavaenergia sinä iltana Tampereen Klubilla oli aivan käsittämätöntä, se keikka oli siihen heinäkuiseen sunnuntai-iltaan asti edelleen viimeisin keikka, jonka olin yhtyeeltä nähnyt ja jostain syystä myös yhtyeen musiikin kuunteleminen oli osaltani päättynyt sen keikan jälkeen, en siis oikein osannut odottaa sitä hetkeä, kun yhtye nousisi Olavinlinnassa värivalojen loisteeseen.
Olavinlinnassa oli aivan järjettömän kuuma istuessamme yleisössä odottamassa keikan alkamista ja kun yhtye viimein nousi värivaloihin tuntui kuin musiikki särkisi korvani, eikä tilanne oikeastaan muuttunut siitä keikan ensimmäisellä puoliskolla mihinkään suuntaan, musiikki kuulosti yksinkertaisesti vain yhdeltä suurelta äänimassalta, sellaiselta, josta ei saanut kiinni. Kun tilanne lopulta sitten parani, aloin nauttia keikasta, aloin nauttia siitä samasta lavaenergiasta, joka huokui yhtyeestä siitäkin huolimatta, että yhtye istui rauhallisesti aloillaan ja yhtyeellä ei ollut mahdollisuutta yllyttää yleisöä muodostamaan pittiä. Se loputon onnellisuus, jota Samy Elbanna hehkui kertoessaan jännittäneensä keikkaa aivan suunnattoman paljon ja joka loisti koko yhtyeestä heidän soittaessaan ensimmäistä kertaa Olavinlinnassa ja koko Savonlinnassa ylipäätään, tarttui minuunkin ja vaikka minua hymyilytti koko keikan toisen puoliskon, minulla ei ole keikasta muuta sanottavaa kuin, että se oli hyvä ja yhtye oli järjettömässä keikkakunnossa, ei ollut mitään valitettavaa.
Lost Societyn keikan jälkeen istuimme hetken auringonsäteiden loisteessa linnan muureilla, vanha kivilinna oli täynnä uskomatonta onnellisuuttaan hehkuvia ihmisiä ja minua alkoi vähitellen jännittää, alkoi jännittää, vaikka olin nähnyt seuraavana soittavan yhtyeen kerran sen jälkeen, kun yhtyeen kuunteleminen jäi omalta osaltani vähemmälle. Alkoi jännittää sellaisella hyvällä tavalla, vähän kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun näin yhtyeen ensimmäisen kerran Tampereella Sauna Open Airissa, se oli myös ensimmäinen festivaali, jolla vierailin ja seistessäni silloin yleisömeren keskellä juuri ennen keikkaa minusta tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen, se oli valtameren kokoinen tunne. Kun Children Of Bodom silloin kymmenen vuotta sitten nousi lavalle minun silmäni loistivat, musiikki ei ollut koskaan ollut niin suurta värivaloissa, se oli ensimmäinen kerta, kun musiikki tunkeutui armottomasti rintalastani alle ja mursi kylkiluuni yksi kerrallaan, nyt kymmenen vuotta myöhemminkin uskoin vahvasti, että niin saattaisi käydä uudelleen.
Istuessamme lopulta yleisössä odottamassa Children Of Bodomin nousevan värivaloihin minä mietin sitä kymmenen vuoden takaista kesää ja sitä, kuinka äärettömän tärkeä kyseinen yhtye silloin oli minulle, mietin sitä, kuinka kuuntelin viikkokausia ainoastaan yhtyeen musiikkia, josta sain silloin kymmenen vuotta sitten aivan suunnattomasti voimaa ja niin saan tavallaan edelleen. Yhdeksän aikaan sinä kauniina sunnuntai-iltana yhtye viimein nousi värivaloihin ja kun ensimmäinen biisi Are You Dead Yet? kaikui kivilinnassa tuntui kuin välissä ei olisi ollut kymmentä vuotta, tuntui kuin olisin edelleen se sama mustahiuksinen tyttö, joka kuunteli kauniina kesäpäivinä julisteilla verhotussa huoneessaan yhtyeen musiikkia, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Minun rakkauteni yhtyettä kohtaan oli säilynyt, se ei ollut kadonnut mihinkään vaan uinunut jossain syvällä rintalastani alla kaikki nämä vuodet, biisi toisensa jälkeen minun sydämeni huusi rakkauttaan ja minä olisin tahtonut huutaa jokaisen biisin mukana, mutta minä istuin vain siinä hiljaa, hymyilin tyhmästi ja olin niin onnellinen, etteivät sanat riittäisi koskaan kertomaan. In Your Face, Living Dead Beat, Blooddrunk, Angels Don't Kill, Follow the Reaper ja lukuisat muut rakkaat biisit kuulostivat niin järjettömän hienoilta Olavinlinnan kiviseinien sisällä, että siinä hetkessä sinä sunnuntai-iltana kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini pelkästään siitä rakkaudesta, tietynlaisesta ylpeydestä ja kaikista niistä muistoista, jotka tulvivat minun mieleeni keikan aikana.
Sinä iltana minä olin äärettömän onnellinen siitä, että olin juuri siinä, enkä missään muualla, olin onnellinen siitä, että muutamaa päivää aiemmin oli käynyt niin onnellisesti, että olimme saaneet liput keikalle, olin onnellinen siitä, että kohtalo toi minut yhtyeen keikalle. Kyyneleet silmäkulmissani toivoin, ettei keikka loppuisi koskaan ja tunsin, kuinka musiikki kulki ylitseni hyökyaallon kaltaisesti, se oli niin suurta ja voimakasta, että tunsin olevani sen edessä täysin aseeton ja se oli tavattoman rauhoittava tunne, tuntui rauhoittavalta olla siinä ja antaa musiikin viedä mukanaan, olla olemassa vain sitä hetkeä varten. Children Of Bodom oli aivan käsittämättömän hyvä, ehkä vielä parempi kuin silloin kymmenen vuotta sitten tai ainakin siltä se tuntui istuessani siinä poikaystäväni vieressä värivalojen osuessa hetkittäin silmiini. Keikan jälkeen vaelsimme ihmismassan keskellä ulos ja jäimme hetkeksi istumaan Tallisaareen kivilinnan uinuessa vaaleanpunaiseen verhoutuneen taivaan alla, korvissani soi pahemmin kuin aikoihin ja olin väsynyt kaikesta päivän aikana kokemastani, mutta silti aivan järjettömän onnellinen, niin onnellinen, että päästessäni kotiin ja isäni kysyessä, oliko Alexi ollut sinä iltana iskussa, minä en voinut kuin hymyillen vastata, että todellakin, koko yhtye oli.
Lähetä kommentti