ALOITIN UUDELLEEN LAPSUUDEN HARRASTUKSENI

Nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään paljon ennen kuin aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja ponia talutettiin minun istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja rakastumaan ratsastukseen niin, että aloittaisin käymään ratsastustunneilla. Silloin muutaman vuoden päästä ratsastamani ponin nimi oli Niki ja minä ratsastin sillä suhteellisen kauan ennen kuin siirryin suurempiin poneihin ja lopulta hevosiin, ratsastustunnit olivat viikon parhaita hetkiä ja ratsastuksesta tuli tunti toisensa jälkeen minulle rakkaampi harrastus. Kävimme äitini ja pikkusiskoni kanssa saman ratsastuskoulun tunneilla monta vuotta ja sen ratsastuskoulun poneista ja hevosista alkoi tulla minulle käsittämättömän tärkeitä, mutta yksi hevonen oli kuitenkin ylitse muiden, Arnika, äärettömän herkkä ja pelokas hevonen, joka oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa minä tunsin erityisen yhteyden, sen kanssa opin ratsastuksesta ja hevosista enemmän kuin kenenkään kanssa aiemmin ja muistelen sitä edelleen rakkaudella. Olimme molemmat herkkiä, minä ja tämä uskomattoman kaunis hevonen, mutta istuessani sen selässä tuntui kuin pystyisin mihin tahansa ja se on yksi suurimmista syistä, miksi yksikään hevonen ei ole Arnikan jälkeen tuntunut samalta ja miksi Arnikan lähtö tuntui niin pahalta. Elämä ja ratsastus jatkuivat kuitenkin vielä Arnikan lähdön jälkeenkin, minä kehityin jatkuvasti ja vaikka ratsastustunteihin mahtui myös niitä hetkiä, kun ei vain yksinkertaisesti onnistunut, innostukseni harrastusta kohtaan kasvoi sitä suuremmaksi, mitä parempi minä olin.

Lopulta siirryimme toiselle tallille, jossa ratsastin lähes poikkeuksetta suomenhevosilla ja rakastuin niihin palavasti, rakastuin niiden lempeyteen ja viisauteen, olemukseen, jollaista en ollut edellisen ratsastuskouluni hevosilla nähnyt, ne olivat kaikkien niiden hienojen ponien ja puoliveristen jälkeen jotenkin ihanan rauhallisia ja rohkeita. Tämänkin tallin ratsastustunneilla viihdyimme monta vuotta, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettemme etenä taidoiltamme yhtään ja sen jälkeen, kun kerran kävimme äitini ja pikkusiskoni kanssa kokeilemassa maastoretkeä islanninhevosilla emme oikeastaan enää palanneet ratsastuskentälle kiertämään kaviouraa. Kymmenen vuoden kaviouran kiertämisen ja kaiken sen kouluratsastuksen jälkeen rakastuin palavasti varmoihin islanninhevosiin ja siihen tunteeseen, kun metsän keskellä tuntuu kuin olisin yhtä hevosen kanssa, kuin puhuisimme samaa kieltä metsän humistessa ympärillämme ja tuuliaisen tarttuessa hiuksiini. Rakastin niitä hetkiä islanninhevosen selässä aivan suunnattomasti, mutta muutettuani Helsinkiin maastoretket vähenivät huomattavasti, sillä luonnollisesti se talli, jolla kävin, sijaitsi kolmensadan kilometrin päässä uudesta kodistani ja jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan etsinyt itselleni uutta tallia pääkaupunkiseudulta, silloin se ei tuntunut kovin tärkeältä ja uusi elämäni vei minut mukanaan niin, etten ehtinyt edes ikävöidä ratsastusta.

Nousin hevosen selkään viimeksi kaksi vuotta sitten lokakuussa, ratsastin ihanalla suomenhevosella syksyn väreihin verhoutuneella pellolla ja nautin jokaisella hengenvedollani, tältä suomenhevoselta vauhtia ei puuttunut ja viimeistään tuntiessani saaavani yhteyden välillemme aloin haaveilla siitä, että voisin aloittaa tämän lapsuusvuosinani aloittamani harrastuksen uudelleen. Kaksi vuotta kului haaveillen ja aina, kun näin jossain hevosia, haaveeni kasvoi valtameriäkin suuremmaksi, mutta jostain tuntemattomasta syystä minä en koskaan tehnyt asialle mitään, en edes yrittänyt toteuttaa tätä haavettani ennen kuin toukokuussa päätin, että tänä vuonna on aika nousta uudelleen hevosen selkään. Niin minä kävin kaksi viikkoa sitten ostamassa itselleni uudet ratsastussaappaat ja muutamaa päivää myöhemmin istuin bussissa matkalla Jyväskylän Killerille hieman hermostuneena siitä, että alle tunnin päästä nousisin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille ja ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen ratsastaisin niin, että joku opettaisi minua, se sai minut hermostuneeksi, vaikka tiesin, ettei siihen pitäisi todellisuudessa olla mitään syytä, kyllä minä ratsastaa osasin.

Tallille saavuttuamme katselin, kuinka ratsastuskentällä taitavan näköiset ratsukot kiersivät kaviouraa, en minä niin taitava ollut edes koskaan lapsuusvuosinani enkä varsinkaan nyt, mietin ja kun sitten lopulta nousin ratsaille, kaikki hermostuneisuus katosi ja en osannut kuin hymyillä itsekseni. Tämä ensimmäinen ratsuni kahteen vuoteen oli saksan ratsuponiruuna Belgarion, vähän pienempi kuin kaksi vuotta sitten ratsastamani ihastuttava suomenhevonen, ja vaikka niistä minun ratsastuskouluvuosistani oli kulunut melkein kymmenen vuotta ja vaikka ratsastustaitoni olivat selvästi ruostuneet, minusta tuntui kuin en olisi koskaan harrastuksesta luopunutkaan. Se, mikä minut kuitenkin yllätti, oli se, kuinka raskasta ratsastaminen on, onhan nimittäin täysin eri asia käydä ratsastustunnilla kuin rennoilla maastoretkillä islanninhevosilla, en vain muistanut, kuinka paljon ratsastaminen oikeasti vaatii. Yhtä ihanaa ratsastaminen kuitenkin oli kuin silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun nousin mustan ponin selkään sillä elämäni ensimmäisellä ratsastustunnilla, ja olen äärettömän innoissani tästä syksystä ja siitä, että tänä syksynä minä nousen vähintään kerran viikossa ratsaille. Olen innoissani siitä, ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on oikeasti harrastus, johon liittyy jotain muutakin kuin yksin olemista ja siitä, että saan viettää aikaa hevosten ja ponien kanssa, oppia viikottain jotain uutta ja on myönnettävä, ettei mikään tee minua juuri nyt niin järjettömän onnelliseksi kuin ajatus tulevista ratsastustunneista.