18. heinäkuuta 2018

SUOMIPOP FESTIVAALI 2018 – OSA 3: UKKONEN, KAATOSATEEN KASTELEMAT KENGÄT JA YKSI HIENOIMMISTA KEIKOISTA, JOITA OLEN TÄNÄ VUONNA NÄHNYT

P7140047P7140033

Kun viime vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Vestan biisin Sun katu, olin varma, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, minä olin varma, koska kyseinen biisi oli aivan järjettömän hieno ja sai aikaan kylmiä väreitä vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeenkin. Olin siitä varma, enkä ollut väärässä, tänä keväänä Vestasta nimittäin todellakin kuultiin ja debyyttialbumi Lohtulauseita sai osakseen hyviä arvosteluita ja suunnattomasti ylistystä sosiaalisessa mediassa, eikä todellakaan turhaan, Lohtulauseita on ehdottomasti yksi tämän vuoden hienoimmista albumeista. Se on myös itselleni yksi tämän vuoden tärkeimmistä albumeista ja koska en päässyt näkemään Vestaa värivaloissa vielä keväällä, odotin Suomipop festivaalin keikkaa äärimmäisen innoissani, minä todella halusin nähdä Vestan, sillä Lohtulauseita on aivan käsittämättömän hieno albumi ja kuulostaa kuulokkeissani taianomaisen hyvältä, uskoin, että värivalojen loisteessa se tulisi olemaan varmasti vielä enemmän, värivaloissa se tulisi saamaan kyyneleet silmäkulmiini, räjäyttämään mieleni.

Minä en olisi voinut olla enemmän oikeassa, sillä kun Vesta nousi sinä lauantaina järjettömässä kuumuudessa päivän ensimmäisenä artistina lavalle biisinsä Paikka varattuna kanssa minä olin sanaton, tämän ihanan naisen rauhallisessa olemuksessa oli jotain todella pysäyttävää, jotain sellaista, mikä sai minut sanattomaksi. Rauhallisuuden lisäksi hänen olemuksessaan oli jotain keskeneräistä, jotain vähän epävarmaa, mutta kuitenkin niin, että se epävarmuus sai musiikin kuulostamaan jotenkin äärettömän aidolta, sellaiselta, mitä en olisi osannut tavallaan edes odottaa. Musiikki ja kaikki ne uskomattoman rakkaiksi kasvaneet biisit kuulostivat hienommilta kuin olin osannut odottaa, auringonsäteet saivat helteen tuntumaan sietämättömältä ja tunsin, kuinka hiki virtasi pitkin selkääni, oli juuri niin tavattoman kuuma, että minusta hetkitäin tuntui, etten pystyisi seisomaan siinä yleisömeren keskellä enää hetkeäkään. Tuntui, että saattaisin menettää tajuntani hetkellä millä hyvänsä, mutta minä tahdoin kuitenkin jäädä siihen kaikesta huolimatta, sillä tahdoin kuulla Vestan keikan ensimmäisistä sekunneista viimeisiin, sillä musiikki kuulosti biisi toisensa jälkeen paremmalta ja esimerkiksi Vestallica kuulosti paljon suuremmalta kuin koskaan aiemmin, minä en yksinkertaisesti tahtonut menettää yhtäkään sekuntia siitä. Enkä minä menettänyt, olin käsittämättömän onnellinen saadessani viimein kuulla kaikki ne rakkaat biisit värivalojen loisteessa ja nostin hetkittäin käteni ilmaan siitä rakkaudesta, joka tuntui sydämessäni kuin hyökyaalto, auringonsäteet häikäisivät silmiäni laulaessani mukana rakkaita sanoja, hymyillessäni ihan loputtomasti.

P7140044

Keikan jälkeen olin vielä vähän varmempi siitä, että Vestasta tullaan kuulemaan vielä, koko suuri maailma tulee vielä kuulemaan tästä ihanasta ja äärettömän lahjakkaasta naisesta. Vesta on aivan yksinkertaisesti juuri jotain sellaista, mitä suomalainen musiikkimaailma oli kaivannut ja samalla jotain sellaista, mitä minä olin kaivannut kauan, jotain aitoa ja erilaista, jotain sellaista, mistä kuulee, kuinka suunnattomalla rakkaudella musiikkia on tehty. Olin äärettömän varma siitä, että Vestasta tullaan vielä kuulemaan ja kävellessäni viettämään sen maailman rakkaimman kanssa aikaa hetkeksi ennen seuraavaa aikataulussani olevaa keikkaa aivan koko edellisen keikan ajan kaipaamani vesisade alkoi vähitellen ilmoittelemaan itsestään, varovaiset sadepisarat putosivat kasvoilleni auringonsäteiden vielä polttaessa kalpeaa ihoani.

Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran ja varovainen vesisade muuttui kaatosateeksi, jota katselimme sateenvarjon alta ukkosen hetkittäin jyrähdellessä. Hetkeksi kaatosade ehti lakata, mutta palasi pian entistä rankempana ja sitä uskomatonta kaatosadetta ei päässyt enää pakoon sateenvarjon alle, juoksin sen maailman rakkaimman perässä Kilpisen sillan suojaan, eikä vaatteissani ollut sateensuojaan päästyäni enää ensimmäistäkään kuivaa kohtaa. Enää ei ole ainakaan kuuma, nauroin kaatosateen taas lakatessa ja hetkeä myöhemmin kävelin takaisin festivaalialueelle katsomaan seuraavaa keikkaa, mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä.

P7140094P7140082

Jenni Vartiainen on ollut jo kauan yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni hänet vuosien saatossa jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan viime tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa sekä myöhemmin singlelohkaisujen Se oikea, Väärään suuntaan ja Voulez-vous hänestä tuli myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä näiden biisien myötä hän on tuonut itsestään esille jotain ihan uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Odotin jo viime kesänä pääseväni pian kuulemaan Vartiaisen uutta musiikkia albumimittaisena, mutta ainakaan tähän mennessä albumia ei ole vielä ilmestynyt, joten odotan edelleen, uskon sen nimittäin olevan jotain ihan täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt aivan uskomattoman ihana Terra.

Olen nähnyt Jenni Vartiaisen värivalojen loisteessa melkein luvattoman useasti, olen saanut todistaa festarikeikkoja Jurassic Rockissa, Ilosaarirockissa ja Suomipop festivaaleilla, klubikeikkoja Tavastialla, Nosturissa ja niin monessa paikassa, etten enää edes muista, mutta kertaakaan minä en ole joutunut pettymään, enkä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Seistessäni yleisömeressä lauantaina mekko vettä valuvana ja kengät niin märkinä, että ne tihkuivat vettä katselin sadetakkeihin pukeutunutta yleisöä ja hymyilin hetken itsekseni, kuinka ihmiset olivat selkeästi päättäneet katsoa tämän keikan alusta loppuun asti. Minäkin päätin ja Jenni Vartiaisen lopulta noustessa värivaloihin muistin taas, miksi se on niin taianomaista, miksi vuosia sitten oli suljettava silmänsä tunteiden uskomattoman hienoa. Sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan kaikuessa yleisömeren ylitse tunsin, kuinka vesisade yltyi jälleen, lauloin mukana kyynelten tarttuessa vesipisaroiden kanssa kasvoilleni ja vaikka nautin aivan suunnattomasti, päätin kuitenkin lähteä, sillä laukkuni oli läpimärkä ja kamerani ei todennäköisesti olisi kestänyt sitä sadetta enää hetkeäkään, kävellessäni matkakeskuksen kautta maailman rakkaimman luokse minä kuuntelin vielä, kuinka kauempana Jenni Vartiainen sai yleisömeren laulamaan yhden suurimman hittibiisinsä mukana, kadutti vähän, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi, että olisinkin palannut yleisömereen ja antanut kamerani kuolla siihen sateeseen.

P7140208

Olen saattanut joskus aiemmin kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen biisi, jonka muistan koskaan elämässäni kuulleeni on Kaija Koon Kuka keksi rakkauden, ensimmäinen biisi, vaikka vanhempieni mukaan kyseinen biisi ei kuitenkaan ole edes ensimmäinen biisi, jota olen laulanut mukana, ilmeisesti ensimmäinen mukana laulamani biisi on Hanna Ekolan Villihevosia, mutta itse en sitä kuitenkaan muista. Minulle Kaija Koon Kuka keksi rakkauden on ensimmäinen biisi, johon liittyy selkeitä muistoja ja siksi se on minulle niin erityinen, siksi myös Kaija Koo on minulle erityinen artisti ja seistessäni lauantai-iltana Lutakonaukiolla Kaija Koon noustessa lavalle en voinut kuin hymähtää tyytyväisenä, kuinka onnellinen olen siitä, että se ensimmäinen oli juuri Kaija Koon biisi. Tämä nainen on nimittäin aivan ehdottomasti yksi parhaista suomalaisista naisartisteista ja saavuttanut kaiken musiikkiuransa aikana jopa enemmän kuin ansaitusti, eikä sellaista ääntä ole varmasti kenelläkään muulla, siinä on jotain todella ainutlaatuista. Kaija Koossa on jotain todella ainutlaatuista, hymyilin itsekseni laulaessani mukana ensimmäistä biisiä Tinakenkätyttö, biisiä, joka on niin suuri, että varmasti jokainen siinä yleisömeressä osasi ulkoa jokaisen sanan, lauloi mukana kuin ei olisi koskaan ennen laulanut.

Eivätkä Kaunis, rietas, onnellinen ja sanat sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään / ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää / mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas / ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa jääneet yhtään Tinakenkätytön varjoon, yleisömeri muuttui suureksi kuoroksi ja minusta tuntui, että juuri ne sanat minä siinä hetkessä tarvitsin. Kaija Koo kertoi, kuinka hän on saanut kuulla vuosien mittaan paljon siitä, kuinka hän laulaa aina rakkaudesta, mutta kuinka hän kuitenkin on siitä ylpeä ja kuinka hänellä on yksi biisi, jota hän ei ole missään vaiheessa tahtonut jättää pois settilistoista. Niin seuraavana soi Kuka keksi rakkauden, biisi, josta hän ei ole suostunut luopumaan ja hyvä niin, sillä minun silmiini tarttuivat kuin väkisin kyyneleet sanojen jos sinä et jäis / en minäkään täällä olla vois / eikä ikäväni tänne jäis / tähtenä lentäisin kauas ja hiljaa hiipuisin pois / tyydyn vastaukseen / joku keksi rakkauden / ja sinä toit minulle sen kaikuessa kauniina kesäillan lempeässä valossa. Siitä eteenpäin minä olin yhtä onnellisuutta laulaessani mukana ihan jokaisen biisin, hymyilin loputtomasti auringonlaskun maalatessa maisemaa harmoniaan ja kun lopulta Kaija Koo saapui vielä lyhyen encoren ajaksi lavalle minun elämäni pysähtyi, Apulannan Valot pimeyksien reunoilla sai siinä hetkessä aivan uuden merkityksen, aivan uuden elämän Kaija Koon uskomattoman äänen kertoessa sen saman, joka saa minut itkemään kerta toisensa jälkeen Apulannan keikoilla. Siihen oli kaunista lopettaa, niin täydellistä, mietin kävellessäni hitaasti toisen lavan suuntaan ihmismassan keskellä.

P7150445P7150439

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on ollut jo kauan kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti puolitoista vuotta sitten todella ansaittua taukoa ja palasi viime vuonna värivalojen loisteeseen julkaistuaan kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis aivan ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Nyt yhtye on kuitenkin ilmoittanut jäävänsä uudelleen tauolle, tällä kertaa vain kirjoittaakseen uutta musiikkia ja minulle oli jostain syystä äärettömän tärkeää päästä näkemään yhtye ennen tulevaa taukoa, siksi seistessäni yleisömeren keskellä lauantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin sanaton, en muistanut yhtyeen pääsevän jo ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta. Vaikka olin kokenut sen monesti aiemmin, silti se yllätti.

Haloo Helsinki! sai minut tanssimaan jalkani kipeiksi siitä ihan hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani nyt luvattoman paljon, laulamaan jo ensimmäisen biisin Farssi mukana ja jatkaen seuraavana kuultuun biisiin Beibi, sanoihin jos mä tähän lähden / sua piiloon kätke en / vaan aion olla silminnähden onnellinen, niihin, jotka soivat kuulokkeissani neljä vuotta sitten enemmän kuin monet muut. Toisaalta, on todella vähän tämän yhtyeen biisejä, jotka eivät olisi soineet kuulokkeissani aivan luvattoman paljon ja yhtyeen soittessa vuonna 2011 ilmestyneen biisin Jos mun pokka pettää, mieleeni tulvi muistoja vuosien takaa, siltä keväältä, kun kävin ostamassa yhtyeen kolmannen albumin ja elämä oli niin kovin erilaista kuin nykyään, eikä edes seuraavana soitettu samana vuonna ilmestynyt Maailman toisella puolen säästänyt minua muistoilta. Muistot veivät mennessään biisistä toiseen, mutta Haloo Helsinki! kuulosti biisi toisensa jälkeen yhtä uskomattomalta, yhtye oli vielä vahvempi kuin viime kesänä ja sinä iltana Lutakonaukiolla todistamani keikka varmasti yksi hienoimmista, joita olen yhtyeeltä todistanut, yhtye vain oli parempi kuin koskaan aiemmin, suurempi ja vahvempi, mutta silti jollain oikealla tavalla rikkinäinen, sellainen, joka vei mukanaan aivan armottomasti, mutta lempeästi, niin, ettei voinut kuin antautua.

P7150490P7150522P7150496

Yksi keikan ehdottomasti kauneimmista hetkistä oli keikan loppupuolella kuultu Kuussa tuulee ja sanat tartu kädestä käteen / laula sielusta sieluun / kasta varpaat kylmään veteen / hyppää täysillä joutsenlauluun / sillä sinä ja minä / niin elävinä / pystymme kuulemaan / jos kuussa alkaa tuulemaan yleisömeren uskomattoman kuorolauluna, ne sanat ja biisi kokonaisuudessaan ovat minulle aivan äärettömän tärkeät, niihin liittyy paljon sellaista, mitä on edelleen vaikea pukea sanoiksi. Sinä iltana, värivalojen häikäistessä silmiä seistessäni ihan valtavaksi kuoroksi kasvaneen yleisömeren keskellä minun olisi ollut vaikeaa olla yhtään sen onnellisempi. Sitä valtameren kokoista onnellisuuttani minä tanssin viimeisen biisin Ei suomalaiset tanssi aikana, tanssin niin kuin en olisi koskaan tanssinut, tanssin jalkani kipeiksi ja olin yksinkertaisesti niin uskomattoman vahvasti elossa, että se tuntui valehtelematta ihan jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja jokaisessa selkärankani nikamassa, se tuntui kipeissä jaloissani, kun tanssin huolimatta kivusta, jota olin tuntenut koko viikonlopun ajan liian asfaltilla seisomisen ansiosta, tanssin, sillä siinä hetkessä kivulla ei ollut mitään merkitystä. Siinä hetkessä merkitystä oli vain värivaloissa soittavalla yhtyeellä, musiikilla ja onnellisuudella ja kun yhtye biisin päättyessä katosi lavalta minun sydämeni huusi we want more, niin huusi myös koko valtava yleisö.

Lopulta yhtye palasi lavalle värivalojen loisteeseen soittamaan encoren, jonka ensimmäinen biisi oli Texas, biisi, joka soi kuulokkeissani helmikuussa matkustaessani Helsinkiin työhaastatteluun ja kuvitellessani itsevarmasti, että elämäni olisi siitä eteenpäin siellä. Kuten olettaa saattaa, elämäni ei vieläkään ole siellä, mutta kyseinen biisi on silti jatkanut soimistaan kuulokkeissani ja kuullessani biisin värivalojen loisteessa en voinut kuin tanssia, laulaa aivan samoin kuin olen laulanut helmikuusta asti. Eikä se tanssiminen siihen päättynyt, seuraava biisi Pulp Fiction sai minut tanssimaan vielä lujempaa ja festivaalin viimeiseksi biisiksi jäänyt Hulluuden Highway puolestaan laulamaan niin, että festivaalin aikana muutenkin kärsinyt ääneni tuntui katoavan jokaisella hengenvedollani vähän enemmän. Hulluuden Highway ja sanat kun valot sammuu niin sä kaiken näät / kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät / suljet silmäsi ja hengität / kyllä kaikesta sä vielä selviät / joku voimas vei, vaik sä huusit ei / tää on hulluuden highway / avaat silmäsi ja hengität / ehkä huomenna sä ymmärrät / vielä elossa oot olivat ihan täydellinen päätös Suomipop festivaalille tänä vuonna, niin täydellinen, että tanssin askeleeni rantaan katsomaan, kuinka taivas oli horisontissa kovin kauniin vaaleanpunainen.

P7150789

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.