PARIISIN KEVÄT JA DISCO ENSEMBLE SATAMAN YÖSSÄ

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pariisin Kevään tuotantoa, istuin rakkaan pikkukaupungin tunnetuimman leikkipuiston lavan rakenteiden suojassa ystävieni kanssa, myrskytuuli riuhtoi puiden latvoja ja join halpaa punaviiniä. Siitä illasta on kahdeksan vuotta ja sen illan jälkeen on tapahtunut aivan suunnattomasti, enemmän kuin osaisin koskaan kertoa, mutta Pariisin Kevät on pysynyt mukanani, vuosi toisensa jälkeen se on soinut kuulokkeissani ja vuosi toisensa jälkeen olen hukkunut värivalojen loisteeseen yhtyeen viedessä mukanaan kuin valtameren yökyaallot. Huolimatta siitä, että on tapahtunut asioita, jotka ovat muuttaneet elämääni pysyvästi, Pariisin Kevät on pysynyt mukanani ja nähnyt kaikki nämä kahdeksan vuotta elämästäni, se on jotain sellaista, miksi kyseinen yhtye merkitsee minulle niin suunnattomasti.

Se on myös jotain sellaista, miksi minä palaan yhtyeen keikoille kerta toisensa jälkeen. Aivan kuin palaisi kotiin, siltä minusta tuntuu aina yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen seistessäni yleisömeren keskellä ja siltä minusta tuntui myös seistessäni viime perjantaina toisessa rivissä katsellessani yhtyeen saapuvan lavalle, minulla oli ollut ikävä tätä, mietin itsekseni onnellisuuden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Minulla oli todella ollut ikävä tätä kaikkea, tätä tunnetta rintalastan alla ja lavalla loputonta rakkauttaan jakavaa yhtyettä, mietin nostaessani ensimmäistä kertaa kädet ilmaan, suljin silmäni ihan hetkeksi tunteakseni sen kaiken, kuullakseni kuin en olisi koskaan ennen kuullut. Pariisin Kevät ja kaikki rakkaimmat sanat kuulostivat niin uskomattomilta, että maailma ympäriltäni katosi, oli olemassa vain musiikki Arto Tuunelan laulaessa tiputa sun aseet / ilman sanoja / sytytät mun tulen / lyöt mun rumpua / eikö me olla viattomia / sytytetään tulet / pitkin rantoja. Oli olemassa vain musiikki, joka tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa ja sai tuntemaan niin järjettömän suuria tunteita, niin äärimmäisen suurta onnellisuutta, että tunsin pakahtuvani siihen kaikkeen, tuntui kuin olisin siinä ensimmäistä kertaa ja silti kuin olisin tullut kotiin, aivan kuin olisin aina ollut siinä.

Jyväskylän verhoutuessa ympärilläni auringonsäteisiin, musiikin keinuttaessa mukanaan ja tuulenhenkäysten tarttuessa hetkittäin hiuksiini huusin jokaisen sanan mukana, huusin jostain sydämestäni asti jokaisen äärettömän rakkaan sanan ja se tuntui aivan käsittämättömän hyvältä. Pariisin Kevät kuulosti paremmalta kuin muistin, paremmalta, vaikka olen hukkunut musiikkiin yhtyeen keikoilla aivan luvattoman useasti ja kirjoittanut vielä useammin siitä, kuinka hyvältä yhtye kuulostaa esimerkiksi loppuunmyydyllä Tavastialla kirkkaiden värivalojen häikäistessä silmiäni ja festareilla lämpimänä kesäpäivänä yleisömeren keskellä, olen hukkunut ja kirjoittanut, mutta silti yhtye kuulosti paremmalta kuin muistin. Musiikki kuljetti minua tunteiden vuoristoradassa, vei mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, niihin kaikista rakkaimpiin ja vaikeimpiin ja sanoin hetkeksi hiljaisuus saapui / luokseni kuin olento ja huusi / älä pelkää maailmaa hetkeksi takaisin vanhan kivilinnan varjoon, viileisiin kesäöihin, kun rikkinäiset kengät olivat täynnä rantahiekkaa ja tuntui kuin kaikki olisi vielä mahdollista. Tanssin jalkani kipeäksi musiikin ollessa enemmän kuin aikoihin, huusin ääntäni käheäksi onnellisuutta jokaisessa hengenvedossani ja unohdin hetkeksi kaiken, oli olemassa vain se musiikki.

Viimeisen biisin jälkeen minä en osannut kuin hymyillä, tuntui kuin kivenlohkareet rintalastani alta olisivat murtuneet, oli vain yksinkertaisesti aivan järjettömän hyvä olla ja saadessani hetken jonottamisen jälkeen käteeni kolme vuotta vanhan festarirannekkeen naurahdin itsekseni, vaikka hetken olin ehtinyt raivota mielessäni, miksi rannekkeita ei voitu jakaa sisäänpääsyn yhteydessä, se olisi säästänyt todennäköisesti kaikilta aikaa. Hetken raivoni ei kuitenkaan saanut onnellisuuttani väistymään hetkeksikään ja kävellessäni sitten Lutakonaukiolla auringonsäteiden saadessa nahkatakin tuntumaan liian lämpimältä minä mietin vielä itsekseni, kuinka onnelliseksi musiikki tekee minut, kuinka äärettömän onnelliseksi Pariisin Kevät tekee minut kerta toisensa jälkeen ja kuinka kiitollinen olen siitä, kuinka kiitollinen olen siitä kaikesta, minkä minä olen saanut musiikin kanssa kokea. Istuin parvekkeella sen maailman rakkaimman ja hänen ystäviensä kanssa, mutta paria tuntia myöhemmin palasin takaisin festarialueelle katsomaan yhtyettä, joka oli vuosia sitten ja on edelleen yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä, palasin nauttimaan musiikista, hymyilemään ihan itsekseni.

Kun olin 16-vuotias melankoliaan verhoutuva emotyttö, kolme yhtyettä merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa, Lapko, Rubik ja Disco Ensemble. Viisi vuotta sitten, minulle täysin yllättäen, Rubik ilmoitti lopettavansa ja muutamaa kuukautta myöhemmin joulukuisena iltana seisoin Helsingin Korjaamolla eturivissä tämän itselleni aivan äärettömän rakkaan yhtyeen viimeisellä keikalla, huusin ääntäni käheäksi ja nostin käteni ilmaan siitä uskomattomasta onnellisuudesta, viimeistä kertaa. Keikan jälkeen seisoin tyhjenevässä Vaunusalissa ja minut valtasi sanoinkuvaamaton haikeus, sellainen, joka kulki lävitseni kuin hyökyaalto, sai kyyneleet tarttumaan silmäkulmiin ja pakotti pysähtymään, samanlainen haikeus minuun iski lukiessani yhtenä tammikuisena aamuna peiton alle piiloutuneena Disco Ensemblen soittavan viimeisen keikkansa Tavastialla joulukuussa. En tavallaan osaa edes sanoa, miltä minusta sinä tammikuisena pakkasaamuna oikeastaan edes tuntui, tuntui kuin olisin kulkenut sumussa, mutta samalla kuitenkin kuin olisin hetken ollut taas se 16-vuotias melankoliaan verhoutuva tyttö, täynnä määrittelemätöntä tunnemassaa, jotenkin vähän rikki.

Muutamaa päivää myöhemmin heräsin aikaisin, jotta ehtisin varmasti ostaa lipun sille viimeiselle keikalle, joulukuun kahdeksannelle päivälle, sillä tuntui, ettei olisi edes vaihtoehto, etten olisi silloin paikalla. Minuutin yli yhdeksän minä huokaisin helpotuksesta saadessani tilaukseni läpi, joulukuun kahdeksantena päivänä aion seisoa yleisömeren keskellä ja huutaa viimeistä kertaa niitä rakkaita sanoja, jotka saivat sydämeni muuttamaan rytmiään silloin yhdeksän vuotta sitten. Minä aion nostaa käteni ilmaan ja olla olemassa vain sitä hetkeä varten, nauttia jokaisesta hengenvedosta, sillä se tulee olemaan viimeinen kerta, kun voin niin tehdä kyseisen yhtyeen viedessä minut täysin mukanaan värivalojen loisteessa, mutta myös siksi, että tahdon viimeistä kertaa juhlistaa kaikkea sitä, mitä kyseinen yhtye minulle merkitsee.

Disco Ensemble on näiden yhdeksän vuoden ajan ollut myös se yhtye, joka on vuosi toisensa jälkeen ollut festareilla yksi niistä yhtyeistä, jotka eivät yksinkertaisesti koskaan onnistu pettämään luottamusta huolimatta siitä, millä lavalla tai festarilla keikka on, huolimatta siitä, onko keikka päivän ensimmäinen vai ihan viimeinen. Siksi minun oli nähtävä Disco Ensemble vielä tämän yhden kerran festareilla ja saapuessani muutamaa minuuttia ennen keikkaa toiseen riviin haikeus ei tuntunut edes kaukaisena kuiskauksena, yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tuntui hetken kuin olisin ollut taas se 16-vuotias melankoliaan verhoutuva emotyttö, huusin ääntäni käheäksi kuin en olisi koskaan huutanut ja nostin käteni ilmaan pelkästään siitä hetken hullusta taianomaisuudesta. Olin kuin se tyttö, joka kirjoitti but maybe i'll come and put you out of your misery / one graceful day i'll set you free ruutupaperin reunaan kahdeksan vuotta sitten istuessaan lukion maantiedon ensimmäisellä kurssilla ja sama tyttö, jonka kuulokkeissa soivat täsmälleen samat sanat bussimatkalla kaupungin verhoutuessa ympärillä pimeyteen, sama surullinen tyttö, jolle musiikki oli kaikki kaikessa.

Silloin 16-vuotiaana Disco Ensemble oli minulle aivan äärettömän tärkeä yhtye ja se on kieltämättä edelleen itselleni henkilökohtaisesti niin uskomattoman suuri yhtye, etteivät sanat riittäisi koskaan kuvailemaan sitä tunnetta. Juuri niin uskomattoman suuri ja tärkeä yhtye, että sanojen you will find a second soul / the kind that you can mix in with your own / you will find a second soul / someone who vows you'll never be alone kyyneleet virtasivat ihan varovaisesti poskipäilleni, ehkä niistä maailman kauneimmista muistoista tai loputtomasta rakkaudesta musiikkia kohtaan, ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, minä olin jokatapauksessa siinä hetkessä uskomattoman vahvasti elossa ja olemassa vain musiikkia varten, siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta kuin musiikki, se aivan suunnattoman tärkeä yhtye ja minä, siinä auringonsäteiden loisteessa toisessa rivissä hukuin siihen omaan onnellisuuteeni, you'll never be alone.

Siinä toisessa rivissä minä olin aivan käsittämättömän onnellinen, mutta olin myös samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu koskaan, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista melankoliaa ja silti niin käsittämättömän suurta onnellisuutta, etten voinut kuin rakastaa hullusti. Hullua rakkautta jokaisessa hengenvedossani minä huusin ääntäni käheäksi ensimmäisestä biisistä viimeiseen, Disco Ensemble oli täynnä aivan käsittämätöntä energiaa, sellaista, joka saa aina ihan väistämättä huutamaan kovempaa kuin koskaan ja kuin transsissa tanssimaan jalat kipeiksi, nostamaan kädet ilmaan musiikin viedessä kokonaan mukanaan.
 

Muistatteko sen, kun teini-ikäisinä tapetoitte huoneenne lempiyhtyeenne julisteilla, olisitte myyneet vaikka sielunne päästäksenne näkemään yhtyeen värivaloissa ja säästettyänne viimein viikkorahoistanne ne rahat keikkalippuun itkitte eturivissä onnellisuuttanne ja huusitte niin helvetin kovaa, ettei teillä ollut seuraavana aamuna enää ääntä ollenkaan, seisoessani siinä toisessa rivissä minusta tuntui samalta, vaikka olenkin päässyt näkemään tämän yhtyeen luvattoman monesti värivaloissa, juuri niin uskomattomalta minusta tuntui huutaessani eturivissä ääntäni käheäksi ja juuri siksi kävellessäni keikan jälkeen itsekseni Lutakonaukiolla mietin, että jos tämä todella jää viimeiseksi näkemäksi Disco Ensemblen festarikeikaksi, minä tulen muistelemaan sitä äärettömällä rakkaudella ja kiitollisuudella siitä, että minusta tuntui siltä, että juuri sillä keikalla, juuri sillä viimeisellä näkemälläni yhtyeen festarikeikalla minusta tuntui siltä.