6. kesäkuuta 2018

KESÄINEN ILTAPÄIVÄ, SEIKKAILU JA TOURUJOKI

IMG_5437
P5275427

Minä olen ihminen, joka vietti lapsuusvuotensa seikkaillen rauhallisen pikkukaupungin lukuisissa metsissä, kiipeillen mahdollisimman korkeisiin puihin, istuen suurten havupuiden alla vesisateella ja kuunnellen laineiden lyövän hitaasti rantahiekkaan. Olen ihminen, joka asui ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästään aivan metsän läheisyydessä ja muuttaessani kuusi vuotta sitten Helsinkiin en olisi voinut uskoa, että tulisin kaipaamaan rakkaasta pikkukaupungista nimenomaan metsien loputonta rauhallisuutta, ympärilläni humisevia lehtipuita ja sitä, kuinka laineet löivät hitaasti rantahiekkaan. Minä olin pitänyt kaikkea sitä tavallaan itsestäänselvyytenä ja siksi olin hämmentynyt, kun asuttuani vuoden Helsingissä aloin kaipaamaan metsiä enemmän kuin olin koskaan kaivannut mitään. Aloin kaipaamaan niin paljon, että se tuntui raskaana lohkareena rintalastan alla ja siksi yhtenä marraskuisena päivänä kävelin Seurasaareen kuuntelemaan ääretöntä rauhallisuutta korkeiden puiden varjoon, istumaan vanhan hirsitalon portaille hengittämään kylmää ilmaa ja kirjoittamaan siitä, kuinka ensimmäistä kertaa sinä syksynä rintalastan alla tuntui vain se harmonia.

Seurasaaresta tuli sinä marraskuisena päivänä minun oma turvapaikkani ja palasin sinne seuraavien vuosien aikana luvattoman useasti hengittämään kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä, kuuntelemaan aivan uskomatonta rauhallisuutta ja kirjoittamaan sanoja, jotka tuntuivat syntyvän kuin itsestään. Niiden vuosien aikana rakastin sitä äärettömän kaunista saarta enemmän kuin mitään paikkaa Helsingissä, rakastin rauhallisuutta, joka valtasi sydämeni istuessani vanhojen hirsitalojen portailla ja rakastin jokaista tuulenhenkäystä hiuksillani, rakastin sitä tunnetta, johon tunsin pakahtuvani kävellessäni valkoista siltaa pitkin saareen, jota kaipaan tänäänkin, kolme kokonaista vuotta sen jälkeen, kun pakkasin tavarani muuttolaatikoihin ja jätin Helsingin taakseni. Näiden kolmen vuoden aikana olen palannut Seurasaareen vain muutaman kerran, mutta jos vain olisi mahdollista, palaisin sinne juuri nyt, kuuntelisin metsän humisevan rauhallisena ympärilläni ja istuisin vanhan hirsitalon portailla, kävelisin katselemaan Karunan kirkkoa ja hymyilisin vain itsekseni.

IMG_5470 P5275439P5275515

Tavallaan uskon siihen, että lapsuuden muistot vaikuttavat suuresti siihen, millaisia asioita ihminen tulee elämässään kaipaamaan, vietettyäni oman lapsuuteni seikkaillen pikkukaupungin lukuisissa metsissä ja kiipeillen korkeisiin puihin en ole koskaan lakannut kaipaamasta metsien loputonta rauhallisuutta. Muutettuani kaksi vuotta sitten Jyväskylään en kuitenkaan osannut ensimmäiseen kuukauteen kaivata sitä loputonta rauhallisuutta, en osannut kaivata, kunnes yhtenä iltapäivänä minuun iski kuin salamana kirkkaalta taivaalta tunne, että minun on päästävä hengittämään rauhallisuutta keuhkojensa täydeltä. Sinä kahden vuoden takaisena iltapäivänä kävelin keskustasta Tourujoelle kuuntelemaan lintujen laulavan, kulkemaan liukkaita pitkospuita kuurosateiden kastellessa hiukseni ja sulkemaan silmäni metsän humistessa ympärilläni. Sinä iltapäivänä Tourujoesta tuli minulle oma turvapaikkani Jyväskylässä, siitä iltapäivästä lähtien siinä paikassa oli minulle jotain samaa kuin Seurasaaressa ja siksi minä olen palannut sinne kerta toisensa jälkeen, siksi se on ensimmäinen paikka, joka minulle tulee mieleen, kun tahdon rauhoittua hetken itsekseni, olla hetken osa luontoa.
 
IMG_5476P5275494

Yhtenä toukokuisena sunnuntaina kävelin maailman rakkaimman kanssa Tourujoelle, enkä voinut kuin huokaista sen suunnattomasta kauneudesta, nimittäin yksikään minun keskeneräinen lauseeni ei koskaan riittäisi kertomaan tämän suhteellisen lyhyen luontopolun maagisuudesta tai siitä, kuinka uskomattoman lumoutunut olen kerta toisensa jälkeen siitä kaikesta. Sinä sunnuntaina kaikki oli kuin lapsuuden kauneimmista satukirjoista ja minä en voinut olla hetkittäin pysähtymättä hymyilemään kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle, auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaani kuljimme luontopolkua kameroiden kanssa ja puiden humistessa rauhallisina ympärillämme hetken tuntui kuin olisin voinut pakahtua siihen onnellisuuteen. Kuin olisin voinut pakahtua siihen ihan sanoinkuvaamattomaan onnellisuuteen sen maailman rakkaimman ihmisen kävellessä takanani suuren järjestelmäkamerani kanssa, ikuistaessani kaikkea sitä taianomaisuutta uudella kamerallani ja tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini, varovaisesti kuin kuiskaus, varovaisesti.

Onnellisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani luontopolun ensimmäisistä metreistä viimeisiin ja kävellessäni viimein portaat ylös tielle naurahdin itsekseni, kuinka minä viimeinkin muistin, mihin suuntaan siitä on jatkettava päästäkseen keskustaan. Tämä kaupunki on minulle edelleen naurettavan vieras, mutta toivon tuntevani sen kadunkulmat tämän kesän jälkeen vähän paremmin, nimittäin tänä kesänä aion viimein tutustua tähän kaupunkiin, aion seikkailla niillä tuntemattomilla kadunkulmilla ja eksyä hetkittäin paikkoihin, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt. Tänä kesänä aion kulkea kameran kanssa paikoissa, joiden olemassaolosta en vielä tiedä, ikuistaa sen kaiken ja olla kovin onnellinen.

P5275627P5275574IMG_5513

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti