27. kesäkuuta 2018

JUHANNUS PIKKUKAUPUNGIN RAUHASSA

IMG_6309IMG_6152

Vietin keväällä pari kuukautta pikkukaupungin rauhallisuudessa ja sain niiden parin kuukauden aikana todistaa kuuden koiranpennun kehitystä aina syntymästä ja silmien avautumisesta siihen asti, että lopulta ne maailman suloisimmat koiranpennut vähitellen oppivat juoksemaan aivan uskomatonta vauhtia ja kaivamaan sitten kuoppia pihakeinun alle. Sain viettää unohtumattomat seitsemän viikkoa niiden kuuden koiranpennun kanssa ja siitä hetkestä asti, kun palasin Jyväskylään toukokuun puolivälissä, minulla on ollut aivan järjetön ikävä jokaista niistä ja siksi palasin juhannukseksi Savonlinnaan. Palasin suukottelemaan kahta vanhempieni luokse jäänyttä koiranpentua ja olin aivan suunnattoman onnellinen pentujen kanssa viettämistäni hetkistä, mutta aion kertoa Hertasta ja Laurista teille myöhemmin, nyt minä aion nimittäin kertoa teille juhannusaatosta, jonka vietin vanhempieni ja neljän rakkaan koiran kanssa järvenrannalla.

Juhannusaaton aamu verhoutui auringonsäteisiin ja minä heräsin siihen, että äärettömän rakkaat koiranpennut tökkivät minua pienillä kuonoillaan ja nuolivat kasvojani antamatta vähääkään armoa, se on hetkeäkään miettimättä maailman ihanin tapa herätä, yksinkertaisesti yhtään mikään ei voita sitä tunnetta. Hetki heräämisen jälkeen minä istuin autossa ja katselin tuulilasin takana auringonsäteisiin verhoutunutta mutkittelevaa hiekkatietä, joka, kuten ihan aina ennenkin, päättyi samaan pihaan, jonka näkeminen sai minut lapsuusvuosinani aina ihan tavattoman onnelliseksi. Vähintään yhtä onnelliseksi se sai minut silloinkin, tuuli tarttui hetkittäin hiuksiin kävellessäni rantaan ja musta koiranpentu, joka ei ollut vielä koskaan päässyt uimaan, putosi järveen juostessaan liian kovaa rantaheinikkoon ja nousi sieltä aivan yhtä onnellisen näköisenä, ei näyttänyt haittaavan. Siinä hetkessä minuakaan ei haitannut yhtään mikään, katselin koirien loputonta riemua linssin lävitse ja nauroin saadessani kylmää vettä päälleni koiran ravistellessa turkkiaan vieressäni, aurinko piiloutui hetkittäin pilviverhon taakse ja tuuli tuntui yltyvän jatkuvasti, minä tunsin myrskyn selkärangassani.

IMG_6181P6220567P6220371P6220552IMG_6273

Isäni ajoi pitkän rantaheinikon raivaussahalla pois ja siinä oli samanaikaisesti sekä jotain huvittavaa että äärimmäisen kotoisaa, huvittavaa siksi, että isäni vietti juhannusaattonsa raivaussaha kädessään ja ihan äärimmäisen kotoisaa siksi, että vanhemmillani on aina ollut tapana tehdä jotain, he eivät vain yksinkertaisesti osaa olla tekemättä mitään. Eikä se ole ollenkaan huono asia ja tavallaan minä olen hetkittäin ihan samanlainen, mutta enemmän kuin mistään minä nautin juhannusaattona siitä järjettömän onnellisesta hetkestä, kun istuin yksin omassa rauhassani rantasaunassa täydellisessä hiljaisuudessa, jonka rikkoi ainoastaan kiukaan varovainen suhina heittäessäni hetkittäin vettä kiuaskiville. Ikkunalasin takana kesäpäivä oli kaunis, vaikka auringonsäteet piiloutuivat hetkittäin pilviverhon taakse ja pukiessani myöhemmin vaatteita päälleni avasin pukuhuoneen lasioven, hymyilin hengittäessäni raitista ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kävelin sitten loivaa rinnetta ylös. Katsellessani edessäni rauhallisena seisovaa keltaista puutaloa en voinut olla unohtumatta miettimään lapsuuteni kesiä, kaikkia niitä unohtumattomia hetkiä, kun juostiin paljain jaloin saunalta suoraan keittiöön syömään isoisäni paistamia lettuja, lapsuuteni kesät siinä keltaisessa talossa olivat onnellisia, järjettömän onnellisia.

Istuin olohuoneessa katselemassa, kuinka musta koiranpentu, meidän pikkuinen Hertta, nukkui suuressa nojatuolissa juostuaan monta tuntia kuin viimeistä päivää, ikkunan alla Lauri nukkui yhtä rauhallisesti ja kaksi vähän aikuisempaa koiraa, Aada ja Liisa vahtivat ikkunasta rantasaunaa, sillä tiesivät vanhempieni lähteneen sinne jälkeeni. Oli sellainen kovin rauhallinen ja onnellinen hetki, kaikki tuntui pysähtyneen hetkeksi aloilleen ja minä kuuntelin lattian narisevan paljaiden jalkojeni alla kävellessäni keittöön syömään mansikoita, ikkunalasin takana tuuli yltyi jatkuvasti ja istuessani myöhemmin samana iltapäivänä vanhempieni olohuoneessa katselin puiden taipuvan tuulessa. Tuuli niin kovaa, että pelkäsin talomme vieressä vuosikymmeniä rauhallisena seisoneen kuusen viimein kaatuvan, mutta tavallaan se oli rauhoittavaa, olen aina rakastanut myrskysäätä, siinä on aina jotain taianomaista ja kuunnellessani sateen ropisevan peltikattoon hymyilin itsekseni, oli kovin onnellinen juhannusaatto ja söin mansikkakakkua juuri ennen kuin nukahdin.

IMG_6285IMG_6300

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti