24. toukokuuta 2018

SODAN PÄÄTTYMISESTÄ, TAVASTIASTA JA RAKKAUDESTA

P5180705P5180805
Viime perjantaina, käveltyäni Aleksanterinkatua pitkin auringonsäteiden loisteessa ja katseltuani edessäni avautuvaa maisemaa Tuomiokirkon portailla, minä seisoin Tavastian edessä miettien itsekseni, kuinka vuosia sitten vietin siellä monta iltaa kuukausittain, vietin monta uskomattoman kaunista iltaa ja rakastin sinne palaamista aina kerta toisensa jälkeen, sinne palaaminen tuntui aina turvalliselta. Tavastia oli minulle tavallaan kuin turvapaikka, eturivissä maailma oli hetken hiljaisuutta musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja huutaessani tunteitani musiikin mukana mikään ei pelottanut. Sitä se on minulle edelleen, minä mietin astuessani viimein Tavastian ovesta sisään ja jättäessäni nahkatakkiani narikkaan tuntui samalta kuin vuosia sitten, tuntui samalta kuin niinä iltoina, kun vuosia sitten jätin nahkatakkini narikkaan mennessäni katsomaan Von Hertzen Brothersia aivan ensimmäistä kertaa Tavastialle. Minulla oli ylläni sama mekko kuin sinä iltana, mekko, joka on nähnyt aivan luvattoman monta keikkaa ja unohtunut öisin soluasuntoni lattialle kiivetessäni parvisänkyyni nukkumaan järjettömän väsyneenä ja onnellisena. Tavallaan mikään ei ollut muuttunut, minusta tuntui edelleen samalta ja kävellessäni yleisömeren keskelle mietin hetken itsekseni, kuinka minä en vuosia sitten koskaan viihtynyt yleisömeressä niin hyvin kuin eturivissä, sekään ei ollut muuttunut, kaipasin eturiviin odottaessani Von Hertzen Brothersin nousevan värivalojen loisteeseen ja takanani mies kertoi kovaäänisesti ystävälleen, kuinka oli niin humalassa, että myöhemmin saattaisi jopa vähän laulattaa, juuri niin kovassa humalassa.

Kun Von Hertzen Brothers sitten lopulta nousi värivalojen loisteeseen, minusta tuntui kuin maailma ympäriltäni olisi kadonnut, siinä yhtyeessä vain yksinkertaisesti on jotain niin äärettömän tärkeää ja rakasta, siinä yhtyeessä on jotain sellaista, joka saa minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen. Keikan ensimmäisenä kuultu biisi War Is Over kuulosti värivalojen loisteessa jälleen kerran juuri niin sanoinkuvaamattoman hienolta, ettei minulla vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvaillakseni sitä niin, että ymmärtäisitte, tuntui kuin musiikki kuljettaisi minua mukanaan tunteiden hyökyaalloissa, kulkisi varomattomasti pitkin selkärankaani ja vetäisi sitten aina hetkittäin turpaan, tuntui kuin olisi huudettava kovempaa kuin koskaan ja oltava silti loputonta hiljaisuutta. Olin musiikin edessä täysin aseeton ja annoin sen viedä mukanaan, siinä hetkessä toivoin enemmän kuin mitään, että jokainen teistä pääsisi jonain päivänä todistamaan sitä taianomaisuutta, hukkumaan musiikin loputtomaan voimaan. Minä toivoin sitä biisin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, sillä se oli jotain niin uskomatonta ja toivoin sitä vielä silloinkin, kun seuraavan biisin sanat my panic-stricken eyes / i just can't believe the things you say / you've been hiding in a world of lies / where i was just a game to play / for me a matter of life and death / was just a secret you kept saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja tuntemaan niin vahvasti, että tuntui epätodelliselta, tuntui kuin mikään ei yksinkertaisesti voisi olla sen täydellisempää.

P5180746P5180745
P5180748

Yksi keikan hienoimmista ja tärkeimmistä hetkistä oli ehdottomasti se, kun sanat you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing saivat kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini ja sydämeni muuttamaan rytmiään. Se on itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä biiseistä koskaan, Somewhere in the Middle on kulkenut mukanani vuosia, saanut uskomaan huomiseen niinä kaikista vaikeimpina hetkinä, yksinäisinä iltoina istuessani pienen soluasuntoni parvekkeella ja ihan hiljaisina aamuöinä, kun on tuntunut, että maailman paino on liian raskas kantaa. Toisaalta se on nähnyt myös ne kaikista kauneimmat hetket, kulkenut mukanani, vaikka olenkin hetkittäin unohtanut sen olemassaolon, kuten myös Stars Aligned albumin uskomattoman biisin Voices In Our Heads, joka kuulosti Tavastialla aivan käsittämättömän hienolta. Ehkä hienommalta kuin koskaan aiemmin, mietin takanani olleen miehen kaataessa kengilleni olutta, olin tavallaan osannut odottaa sitä, sillä kyseinen mies oli ennen keikkaa kertonut ystävälleen olevansa kovin humalassa. Siinä hetkessä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka kaipaan eturiviin juuri siksi, koska en voi sietää humalassa olevia ihmisiä yleisömeren keskellä, en voi sietää ihmisiä, jotka ovat juoneet itsensä järjettömään humalaan ennen keikkaa ja häiritsevät sitten muuta yleisöä käytöksellään. Sekään ei ole minussa muuttunut, en voinut sietää sellaisia ihmisiä edes silloin vuosia sitten, kun seisoin yleisömeressä ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa luvattoman useasti, silloin vuosia sitten minä olin huomattavasti useammin eturivissä, syystäkin.

Ennen encorea kuultiin Sunday Child ja New Day Rising, joista molemmat olivat minulle kolme vuotta sitten aivan äärettömän tärkeitä biisejä ja ovat sitä kieltämättä edelleen, niissä on jotain sellaista, mikä saa minut palaamaan kerta toisensa jälkeen siihen tavattoman kauniiseen ja onnelliseen kevääseen, kun yhtyeen kuudes albumi ilmestyi ja minä istuin Suomenlinnassa katselemassa laivojen lipuvan ohitse. Värivalojen häikästessä silmiäni huusin ääntäni käheäksi, nostin käteni ilmaan aivan suunnattomasta onnellisuudesta ja tunsin pakahtuvani siihen loputtomaan rakkauteen, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani, rakkauteen, joka on vuosien aikana kasvanut valtamerten kokoiseksi, suuremmaksi kuin olisin koskaan uskonut sen voivan kasvaa. Eikä se rakkaus kadonnut mihinkään, kun yhtye palasi värivalojen loisteeseen soittamaan kaksi encorea, joista viimeinen päättyi sanoihin war is over / war is over / war is over ja niin järjettömän suureen rakkauteen, valtameren kokoiseen tunnemassaan jossain syvällä rintalastan alla, ettei sitä riittäisi kuvailemaan nämä keskeneräiset lauseeni. Siinä hetkessä sota oli päättynyt, minun sotani oli päättynyt ja Von Hertzen Brothers kuulosti niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, minä olin kovin kiitollinen kaikesta, yksinkertaisesti aivan kaikesta, mitä kyseinen yhtye on saanut minut tuntemaan, siitä, mihin olen musiikin avulla päässyt. Siitä, että sota oli viimein päättynyt, hymyilin itsekseni Mikko von Hertzenin halatessa minua keikan jälkeen ja istuessani hetkeä myöhemmin bussissa matkalla Jyväskylään mieleni oli hiljainen, sota oli päättynyt.

P5180711

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti