4. huhtikuuta 2018

SIINÄ HETKESSÄ RAKASTIN OLLA OLEMASSA

IMG_7827IMG_7868

Viime perjantaina auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni kävellessäni isäni kanssa jäätä pitkin paikkaan, josta on viimeisimmän yhdeksän vuoden aikana tullut yksi itselleni henkilökohtaisesti tärkeimmistä paikoista. Paikkaan, jossa vietin kuusi vuotta sitten aikaa ystävieni kanssa auringonlaskun verhotessa maisemaa harmoniaan ja nauroin sitä samaa onnellisuutta, joka palaa kasvoilleni aina hetkittäin, paikkaan, jossa vietin myöhemmin todella paljon aikaa ihan vain itseni kanssa ja kuuntelin hiljaisuutta tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini. Tavallaan ne kalliot ja metsä niiden takana ovat viimeisimmän yhdeksän vuoden ajan olleet minulle turvapaikka, sellainen erityinen paikka, jonne palaan aina kirjoittamaan niitä keskeneräisiä lauseitani ja kuuntelemaan itseäni, ihan vain hengittämään kaikessa rauhassa.

Käyn siellä harvoin talviaikaan ja tuntui tavallaan todella ihmeelliseltä kävellä sinne jäätä pitkin, unohtua miettimään, kuinka sen paksun jääkerroksen alla oli sinisenä loistava järvi, se sama, joka saa minut aina rauhoittumaan. Lunta oli polviini asti tarpoessani lumihangessa siihen samaan kohtaan, jossa auringonsäteet häikäisevät aina silmiäni istuessani siinä kesäisin tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini ja laineiden lyödessä hitaasti siihen kallioon, jolta ystäväni vuosia sitten hyppäsivät sinisenä loistavaan järveen. Minä en koskaan uskaltanut, hymyilin itsekseni seistessäni lumihangessa valokuvaamassa edessäni avautuvaa maisemaa, sitä aivan uskomattoman rakasta maisemaa, yhtä niistä tärkeimmistä.

IMG_7776

Palasin sinne vielä myöhemmin samana päivänä äitini kanssa, kävelin jäätä pitkin siinä kohdassa, jossa meillä oli vuosia sitten tapana uida ja naurahdin sitten ääneen, kuinka se on yksinkertaisesti ihmeellistä, aivan käsittämättömän ihmeellistä, kuinka täällä Suomessa luonto muuttuu vuodenaikojen mukaan niin paljon. Kuinka erilaiselta se minulle yksi tärkeimmistä paikoista näyttää valkoiseen lumipeitteeseen verhoutuneena, sanoin kävellessäni valokuvaamaan kallioseinämää, jonka auringonsäteet olivat osittain saaneet paljastaneet lumipeitteen alta. Siinä hetkessä minä rakastin ihan sitä kaikkea, lumipeitteen alta osittain paljastunutta kallioseinämää ja auringonsäteitä, jotka häikäisivät silmiäni juostessani tavattoman rakkaan karvakuonon kanssa pitkin järven jäätä, rakastin nopeasti lähestyvää kevättä ja jokaista hengenvetoani, rakastin olla olemassa juuri siinä hetkessä ja lupasin palaavani taas, kun lumet ovat viimein sulaneet.

IMG_7628IMG_7864IMG_7828

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti