17. huhtikuuta 2018

ENSIMMÄINEN KAUHUELOKUVA VALKOKANKAALTA

IMG_9407IMG_9461

Minulla oli viikonloppuna ensimmäistä kertaa tänä keväänä vanssit jalassa, ne mustat vanssit, jotka ovat ehdottomasti olleet lempikenkäni viimeisimmät kuusi vuotta ja jotka korvaan aina välittömästi uusilla samanlaisilla entisten viimein hajotessa käsiin, minulla oli ensimmäistä kertaa tänä keväänä ohuempi takki sen villakangastakin sijaan ja se on varma merkki keväästä, kuten myös se, että katupöly tuntui viikonloppuna minun jokaisessa hengenvedossani. Varma merkki keväästä on kieltämättä myös se, että minusta tuntui viikonloppuna siltä kuin minun olisi jatkuvasti tehtävä ja luotava jotain, tahdoin valokuvata kaiken ympärilläni ja ostin vihreä mekon lisäksi vaaleanpunaiset kengät, vaikka en yleensä käytä kumpakaan väriä pukeutumisessani. Minä olin niistä aivan suunnattoman onnellinen, olin onnellinen väreistä ja auringonsäteistä, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni istuessani sen maailman rakkaimman kanssa lauantai-iltana autossa matkalla kohti pikkukaupungin keskustaa katsomaan ensimmäistä kertaa elämässäni kauhuelokuvaa valkokankaalta. Olin nimittäin jostain tuntemattomasta syystä vakuuttunut siitä, että minun on nähtävä juuri ensi-iltansa saanut elokuva nimeltä A Quiet Place (2018), olin todella vakuuttunut siitä, vaikka en oikeastaan koskaan edes katso kauhuelokuvia.

Olen kirjoittanut useasti siitä, kuinka tässä pikkukaupungissa on hetkittäin kiirehdittävä nähdäkseen jonkin elokuvan valkokankaalta, sillä toisin kuin suuremmissa kaupungeissa, tässä pikkukaupungissa on Finnkinon elokuvateattereiden ja lukuisten salien sijaan sijaan kaksi pientä, kovin sympaattista elokuvateatteria ja yksittäisiä elokuvia näytetään vain  muutaman viikon ajan, eivätkä edes suosituimmat elokuvat jää pyörimään elokuvateattereihin kuukausien ajaksi. Itse henkilökohtaisesti pidän ehdottomasti enemmän näistä pikkukaupungin pienistä elokuvateattereista kuin yhdestäkään Finnkinon elokuvateatterista, nimittäin näissä pienissä elokuvateattereissa on jotain sellaista, mitä suuremmissa ei tule koskaan olemaan, jotain niin ainutlaatuista, että se täytyyn aivan itse kokea. Lauantai-iltana auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessäni Olavinkatua pitkin toiseen näistä pikukaupungin pienistä elokuvateattereista, Bio Olaviin, joka on sijainnut vuosikymmenten ajan ihan samassa paikassa ja jonka sisäänkäynti sijaitsee rapistuneella sisäpihalla, jonne astuessaan voisi luulla astuneensa jollekin menneelle vuosikymmenelle. Tavallaan niin voisi luulla myös astuessaan elokuvateatterin ovesta sisään, se on nimittäin näyttänyt koko pienen elämäni ajan suhteellisen samalta, vain julisteet ovat ajoittain vaihtuneet, mutta niin sen kuuluukin olla. Siinä elokuvateatterissa minkään ei vain yksinkertaisesti kuulu muuttua, minä mietin istuessani siniseen tuoliin hämärässä salissa ja toisin kuin olin kuvitellut, minä en pelännytkään kuollakseni katsellessani elokuvaa valkokankaalta ja itseasiassa tahtoisin suositella sitä kaikille, se oli nimittäin aivan uskomattoman hieno ja voisin katsoa sen uudelleen ihan milloin tahansa, kauhuelokuvaksi se oli jopa tavallaan kaunis.

IMG_9429 IMG_9454IMG_9408

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti