Hetkeä ennen näiden valokuvien ottamista istuin vanhassa huoneessani kirjoittamassa tekstiä, jota en sinä iltana saanut kuitenkaan valmiiksi, ja päätin hetken mielijohteesta kävellä rantaan valokuvaamaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna auringonlaskua, pakkasin mukaan useimmiten käyttämäni kameran lisäksi kameran, jota olen käyttänyt viimeisimmän kahden vuoden aikana enintään viisi kertaa, ja kävelin auringonsäteiden kultaiseksi maalaaman kylän poikki rantaan ja jäälle, joka tuntui viimeistä kertaa tänä keväänä kantavan askeleeni. Kameranani toimii tällä hetkellä Canon EOS 70D, jonka ostin neljä vuotta sitten ja ennen kyseistä kameraa vaihtelin kahden vanhemman järjestelmäkameran välillä, sillä niissä kummassakin oli omat hyvät puolensa. Näistä vanhemmista järjestelmäkameroista Canon EOS 40D oli se, jonka kaivoin laukustani istuessani jäällä valokuvaamassa auringonlaskun harmoniaa. Kyseinen kamera on viimeisimmän neljän vuoden aikana lähinnä vain koristanut valkoista kirjahyllyäni, sillä sen lisäksi, että minun uudempi kamerani on parempi ja tavallaan kätevämpi, minä tarvitsen valokuvatessani kaukolaukaisinta ja jostain syystä kyseinen kamera ei ole enää vuosiin suostunut yhteistyöhön kaukolaukaisimen kanssa, mikä taas puolestaan on monella tavalla surullista.
Monella tavalla surullista siksi, koska itse henkilökohtaisesti rakastan kyseistä kameraa todella paljon, siinä on jotain sellaista, mitä kahdessa muussa järjestelmäkamerassani ei ole, siinä on jotain sellaista tunnelmaa, jota niissä kahdessa muussa ei yksinkertaisesti vain ole. Minun pitäisi ehdottomasti kuvata enemmän tälläkin kameralla, mietin istuessani jäällä auringon laskuessa hitaasti horisontissa siintävän metsän taakse, minun pitäisi kuvata enemmän tällä kameralla, sillä sen kanssa näen maailman eri tavalla. Maailman verhoutuessa auringonlaskun harmoniaan rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen onnellisuus, johon olen vuosia sitten tuntenut pakahtuvani katsellessani auringonlaskuja linssin lävitse ja pysähtyessäni hengittämään rauhallisesti, auringonlaskuilla oli vuosia sitten ja on edelleen sellainen vaikutus minuun. Tuntui kuin kokonainen maailma ympärilläni olisi hetkeksi pysähtynyt, vain varovainen tuulenhenkäys tarttui vaaleisiin hiuksiini tanssiessani askeleeni auringonlaskun viimeisten säteiden osuessa vihreisiin silmiini, hymyilin ihan jokaisella hengenvedollani, eikä yhtään mikään ollut aikoihin tuntunut samalta, mikään ei ollut aikoihin tuntunut yhtä vahvalta rintalastani alla, kaiken sen taianomaisuuden keskellä minä olin aivan uskomattoman pieni ja se tuntui jollain tavalla aivan käsittämättömän rauhoittavalta, ohikiitävä ajatus siitä, että olin vain uskomattoman pieni osa kaikkea.
Kävellessäni kylän poikki kotiin auringonlaskun jälkeen annoin musiikin keinuttaa mukanaan, musiikin, joka oli siinä hetkessä kauniimpaa kuin se on ollut pitkään aikaan, siinä hetkessä musiikki kuulosti ensimmäistä kertaa tänä vuonna keväältä ja olisin tahtonut tanssia jokaisen askeleeni kotiin. Siinä hetkessä kuulokkeissani soi vuonna 2015 perustettu hollantilainen HAEVN, jonka muodostavat lauluntekijä Marijn van der Meer ja elokuvasäveltäjä Jorrit Kleijnen, duo on ehtinyt julkaista näiden muutaman vuoden aikana viisi singleä, jotka ovat yksinkertaisesti aivan taianomaisia, enkä ymmärrä, kuinka minulla meni näin kauan löytää tieni tämän käsittämättömän musiikin luokse. Siinä hetkessä ja ihan luvattoman monessa hetkessä sen jälkeenkin kuulokkeissani on soinut viime vuonna julkaistu Fortitude, joka on aivan henkeäsalpaavan kaunis ja sanojen and the world’s love holds me / and the world’s love holds me verhotessa hetkiäni harmoniaan on tuntunut kuin kaikki olisi siinä, kuin kaikki olisi siinä musiikissa. Sen musiikin kanssa maailma näyttää linssin lävitse vielä kauniimmalta kuin se näytti siinä hetkessä, kun minä istuin jäällä kuvaamassa auringonlaskua, sen musiikin kanssa askeleeni ovat kevyemmät ja kevät tulee nopeammin, sen musiikin kanssa kaikki on taianomaista.
Lähetä kommentti