Keskiviikkona oli todennäköisesti yksi maaliskuun kauneimmista päivistä, kun minä istuin vanhempieni olohuoneessa katselemassa auringonsäteiden maalaavaan raitoja parkettilattiaan ja kuuntelin hiljaisuutta, sitä samaa, jota kuuntelin vuosia sitten istuessani samassa huoneessa lukemassa ylioppilaskirjoituksiin, niistäkin on seitsemän vuotta. Olin sinä keväänä tavallaan aivan äärettömän eksyksissä, vaikka luulin tietäväni, mitä tahdon tulevaisuudeltani, luulin tietäväni, missä minun kuuluisi olla ja mitä minun kuuluisi tehdä seuraavana syksynä, luulin tietäväni itsestäni kaiken ja asuvani seuraavana syksynä jossain kaukana. Aivan äärettömän eksyksissä, mietin kävellessäni myöhemmin samana päivänä rantaan kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, samaan rantaan minä kävelin myös seitsemän vuotta sitten kuuntelemaan tuulenhenkäysten tarttuvan puiden oksiin, sinä keväänä minä en kuitenkaan osannut hymyillä aidosti tai ainakaan hymyillä samalla tavalla kuin osaan nykyään, sinä keväänä kaikki oli niin toisella tavalla kuin tänä keväänä.
Sinä keväänä kaikki oli toisin, mutta maisemat näyttävät edelleen samalta kuin silloin seitsemän vuotta sitten, minä naurahdin ohittaessani punaisen talon, sen saman kummallisen punaisen puutalon, jossa on erikoiset ikkunat ja jonka kuistilla haaveilin silloin seitsemän vuotta sitten joskus kaukana tulevaisuudessa juovani aamuteeni. Siinä talossa on edelleen jotain todella sympaattista, vähän samalla tavalla kuin siinä seitsemän vuoden takaisessa minussa, joka toivoi koko hauraasta sydämestään pääsevänsä muuttamaan kauas tästä pikkukaupungista ja rakentamaan kotinsa johonkin pieneen kerrostaloasuntoon, jonka ikkunoista näkisi aamuisin hitaasti heräävän kaupungin. Jotain todella sympaattista vähän samalla tavalla kuin siinä seitsemän vuoden takaisessa ylioppilaskirjoitusten, valintojen ja yhteishakujen kanssa taistelevassa minussa, jonka kasvukivut ja ongelmat hymyilyttivät minua pysähtyessäni rannassa katselemaan kaukana horisontissa siintävää metsää, minä olen näiden vuosien aikana muuttunut ja kasvanut ihmisenä aivan todella paljon.
Puolitoista vuotta sen seitsemän vuoden takaisen kevään jälkeen minä lähdin aivan eri kaupunkiin
kuin olin luullut lähteväni, mutta sydämeni ei kuitenkaan
koskaan lähtenyt tästä pikkukaupungista, se jäi tänne ja tulee
todennäköisesti ikuisesti olemaan täällä, sen olen oppinut vasta lähdettyäni tarpeeksi kauas ja kasvettuani ihmisenä. Minä olen oppinut myös hymyilemään aidosti, oppinut hymyilemään silmilläni ja aivan jokaisella hengenvedollani, olen oppinut, ettei lähteminen ole välttämättä aina lopullista ja lopulta voi kuitenkin aina palata kotiin, eikä siinä ole mitään väärää, olen oppinut, ettei tarvitse asua jossain kaukana täältä ollakseen jotain. Olen oppinut, että on elettävä juuri tässä hetkessä miettimättä jatkuvasti, kuinka jossain tulevaisuudessa ja jossain todella kaukana täältä kaikki on paremmin, koska niin ei välttämättä kuitenkaan ole, hymyilin hetken itsekseni ja tanssin askeleeni jäällä tuulenhenkäysten tarttuessa vanhaan kaulahuiviini ja auringonsäteiden maalatessa takkuisia hiuksiani kultaisella, oli hetken jotenkin taianomaisen kaunista.
Lähetä kommentti