12. maaliskuuta 2018

MINÄ USKON LAULUIHIN – APULANTA SAVONLINNASALISSA

IMG_6256IMG_6264


Kun kaksitoista vuotta sitten elokuussa seisoin yleisömeren keskellä, silloin minulle vielä suhteellisen vieraan yhtyeen noustessa värivaloihin kaupungin verhoutuessa ympärilläni tummansiniseen samettiin ja sydämeni jättäessä muutaman lyönnin välistä, minä en olisi osannut aavistaakaan, että vielä kaksitoista vuotta myöhemmin sydämeni jättäisi lyöntejä välistä samaisen yhtyeen noustessa värivaloihin. En olisi osannut aavistaakaan, että istuisin vielä kaksitoista vuotta sen tummansiniseen verhoutuneen illan jälkeen istuisin bussissa matkalla kotiin yhtyeen musiikin soidessa kuulokkeissani, itkisin vuolaasti eturivissä musiikin murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan tai että keräisin levyhyllyyni edelleen yhtyeen tuotantoa. En yksinkertaisesti osannut aavistaakaan, että huutaisin edelleen ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa tai että vielä kaikkien näiden vuosien, kaikkien näiden keikkojen ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen tuntisin niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle löydy määritelmää sanakirjoista. Silloin kaksitoista vuotta sitten en olisi tavallaan osannut aavistaakaan, kuinka paljon tulisin kokemaan yhtyeen ansiosta ja kuinka paljon se tulisi minulle merkitsemään, mutta en minä olisi osannut aavistaa sitäkään, kuinka yhtye onnistuisi yllättämään minut vielä kaikkien näiden keikkojen, tapahtumien ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen, näiden kahdentoista pitkän vuoden jälkeen.

Näiden vuosien aikana rakkauteni kyseistä yhtyettä kohtaan on kasvanut Olavinlinnaakin suuremmaksi ja yhtyeestä on tullut juuri niin olennainen osa elämääni, etten tavallaan enää osaisi varmaan määritellä itseäni mainitsematta yhtyettä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa sydämessäni yksikään yhtye ei ole kertaakaan näiden vuosien aikana onnistunut varastamaan ja istuessani viime perjantaina pikkusiskoni kanssa Savonlinnasalissa yhtyeen noustessa värivaloihin sanojen onnelliset kulkee käsikkäin ja hymyillen / moni paikka kutsuu / minnekään mä kuulu en kaikuessa yleisömeren ylitse minä olin yllättynyt. Istuessani siinä samassa konserttisalissa, jossa olen joskus tanssinut äärettömän kauniissa mekossa wanhojen tansseja, saanut seitsemän vuotta sitten ylioppilaslakkini ja huutanut rakkaita sanoja musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani, minä olin yksinkertaisesti yllättynyt, vaikka olin nähnyt kuvia yhtyeen loppuunmyydyn konserttisalikiertueen ensimmäisiltä keikoilta ja lukenut ylistäviä lauseita siitä, kuinka hyvältä yhtye kuulosti ja kuinka kaikki oli aivan täydellistä. Mitä kuuluu ei ollut koskaan aiemmin kuulostanut siltä, aiemmin kovin raivoisilta kuulostaneet sanat olivat kuin toisesta maailmasta a capellana, eikä seuraavana kuultu Jumala Pauli Hauta-ahon akustisen kitaran säestyksellä jäänyt millään tavalla edeltäjänsä varjoon, tuntui kuin sen jättimäisen hyttysverkon takana soittava tummiin pukeutunut yhtye olisi kuulostanut biisi toisensa jälkeen paremmalta, tavallaan aivan uudelta.

IMG_6159IMG_6163IMG_6165

Kolmantena kuultu Teit meistä kauniin toi mukanaan yhtyeen muut soittimet, mutta siitäkin huolimatta tunnelma pysyi edelleen äärimmäisen hauraana ja sanat teet mitä teet ja varkain / se luisuu hukkaan / sinä teet meistä juhlaa, sinä teet kuulostivat vahvemmilta kuin koskaan aiemmin, vaikka olen kyseiset sanat kuullut luvattoman monesti värivaloissa ja sulkenut hetkittäin silmäni vain siksi, että ne ovat tuntuneet selkärankani jokaisessa nikamassa. Tuntuneet selkärankani aivan jokaisessa nikamassa kuten seuravaana kuultu Muistijäljet, jossa yhtyettä saapui kanteleella tukemaan Ida Elina ja joka sai varovaiset kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, kyseinen biisi ja sanat sun kädessä on maailma / missä mut tehtiin lasista ovat olleet minulle tavallaan aivan äärettömän tärkeä niistä elämäni vaikeimmista vuosista asti, vuosista, jolloin musiikki merkitsi minulle ihan kaikkea maailman painon tuntuessa liian raskaalta kantaa. Musiikin kanssa minä kuitenkin pystyin siihen ja selvisin voittajana, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni ja havahduin, kun jousikvartetti Triosis+ asteli värivalojen loisteeseen tukemaan jousin jo ennestään aivan uskomattomalta kuulostanutta yhtyettä ja ensimmäisen setin viimeisten biisien kaikuessa loppuunmyydyn konserttisalin nurkissa en osannut kuin hymyillä, olla aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että olin päässyt todistamaan sitä täydellistä hetkeä salissa, jossa olen kokenut paljon, tuntenut aivan äärettömän suuria tunteita ja itkenyt vuolaasti, turhautunut korkokenkiini tanssiessani valssia.

Ensimmäisen setin viimeisenä kuultu Maanantai jätti jälkeensä valtamerten kokoisen sanattomuuden ja kävellessäni salista ihmismassan mukana osasin vain miettiä, kuinka järjettömän hienoa on, että luvattoman monesti värivalojen loisteessa näkemäni yhtye onnistuu vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin yllättämään minut, muuta en osannut miettiä. Se oli ainoa ajatukseni aina siihen asti, kunnes minä istuin jälleen odottamassa yhtyeen nousevan takaisin värivalojen loisteeseen ja kuuntelin pikkusiskoni kertomaa tarinaa, joka jäi kesken valojen sammuessa ja yhtyeen aloittaessa toisen settinsä vähän tutummalla otteella. Silmänräpäyksen ajan ehdin miettiä itsekseni, tulisiko yhtye tämän toisen settinsä ajaksi palaamaan tutumpaan otteeseensa, mutta pääsen samantien toteamaan luuloni vääräksi, kun setin toisena kuultu Sun kohdalla löi vasten kalpeita kasvojani jo ennen ensimmäistä kertosäettä uskomattomalla voimallaan. Muistan sen ihmeellisen kolmen vuoden takaisen hetken, kun kuulin kyseisen biisin Barona areenalla ensimmäistä kertaa, se hetki oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä, mutta istuessani loppuunmyydyssä konserttisalissa viime perjantaina minä olin vähintään yhtä onnellinen kuin silloin kolme vuotta sitten. Vähintään yhtä onnellinen, kun kolmantena kuultu Maailmanpyörä sai minut aivan hiljaiseksi ja tuntui kuin sanojen tuotevastuulaki suojaa sähköisempää viestintuojaa / sinä olet siivet minulle mukana musiikki olisi kulkenut ylitse hyökyaallon kaltaisesti, tarttunut olkapäähäni kuin vanha ystävä ja pyyhkinyt silmäkulmiini tarttuneet kyyneleet, se on yksi Apulannan hienoimmista biiseistä ja olin odottanut kaksitoista vuotta, että kuulisin sen värivaloissa, siksi se oli varmasti koskettavin hetki koko siinä täydellisessä illassa.

IMG_6336IMG_6316

Se oli koskettavin hetki koko siinä täydellisessä illassa myös siksi, ettei Apulanta tai musiikki ylipäätään ole koskaan aiemmin kuulostanut yhtä hyvältä, siinä hetkessä maailma minun ympäriltäni katosi täysin, oli olemassa vain aivan uskomattomalta kuulostanut musiikki ja se yhtye, jota rakastan enemmän kuin sanat pystyisivät koskaan kuvailemaan. Eikä se koskettava hetki päättynyt siihen sen biisin päättymiseen, nimittäin seuraavana kuultu Routa oli aivan kuin käsittämättömän hieno jatkumo edeltäjälleen sanoin ei kannata leikkii aivan kaikilla, jotkut ei anna pätkääkään siimaa / paljon voit saada mut kaikkee et kuitenkaan / kun koiran lailla seuraat sun kiimaa, varovaiset kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini ja hauras sydämeni muutti rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä kalpealla ihollani, siinä oli jotain todella taianomaista. Tämän illan koskettavimman hetken jälkeen kuultiin kuitenkin jotain aivan muuta, kun yhtyeen basisti Ville Mäkinen aloitti seuraavan biisin Zombeja! näppäilemällä kontrabassoaan, tavallaan riemukkaaksi yltyvä biisi kuljetti yleisöä mukanaan kuin ei mikään koskaan aiemmin, tuntui kuin olisi pitänyt nousta konserttisalin pehmustetusta tuolista ja huutaa mukana, koska musiikki oli niin paljon. Samalla riemulla yhtye jatkoi myös seuraavat biisit Ravistettava ennen käyttöä ja Amerika, joista jälkimmäisessä yhtye kuljetti mukanaan tavallaan johonkin aivan toiseen maailmaan, sellaiseen, jossa käärmeet kulkevat kaduilla ja kantele kuulostaa niin käsittämättömältä, etten edes tiennyt, että kyseisellä soittimella saa aikaiseksi sellaisia ääniä, jälleen kerran minä olin rehellisesti sanoen yllättynyt.

Lopulta oli vuorossa hetki, jota todennäköisesti suurin osa loppuunmyydyssä konserttisalissa istuneesta yleisöstä oli odottanut konsertin ensimmäisistä sekunneista asti ja myönnän, että minäkin tajusin odottaneeni sitä Pauli Hauta-ahon soittaessa seuraavan biisin ensimmäiset soinnut akustisella kitarallaan. Tämä kiertueen nimikkobiisi Valot pimeyksien reunoilla, joka on julkaisemisestaan asti ollut itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä biiseistä koskaan, kaikui loppuunmyydyssä konserttisalissa suurena ja mahtipontisena, niin uskomattoman kauniina, ettei siinä yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Tuntui kuin koko suuri maailma ympärilläni olisi pysähtynyt sanoihin meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa ja sydämeni jättänyt lyöntejä välistä, siinä hetkessä ne sanat olivat minulle juuri ne, jotka minun täytyi kuulla. Tämän ihan äärettömän kauniin ja mahtipontisen biisin jälkeen setin viimeisenä kuultiin Pahempi toistaan, jonka jälkeen yhtye poistua lavalta vähäeleisesti ja yleisö nousi seisomaan osoittaessaan kiitostaan yhtyeelle, joka palasi hetken kuluttua takaisin konserttisalin lavalle esittämään täysin a capellana biisin, joka on yleensä ollut nimenomaan se biisi, joka on energiallaan sytyttänyt yleisömeren liekkeihin. Mato oli kuitenkin a capellana vähintään yhtä riemukas ja yleisö ei voinut kuin yhtyä siihen riemuun, joka jatkui aivan viimeisenä kuullussa biisissä Anna mulle piiskaa, jonka yhtye esitti edellisen mukaisesti a capellana ja minun on rehellisesti sanottuna, ettei kyseinen biisi tai yhtye ylipäätään ole koskaan aiemmin kuulostanut niin käsittämättömän hyvältä kuin sinä maagisena iltana istuessani loppuunmyydyssä Savonlinnasalissa pikkusiskoni kanssa, enkä minä ole koskaan ollut niin onnellinen musiikista. En ole koskaan ollut niin sanaton kuin kävellessäni myöhemmin samana iltana pimeyteen verhoutuneen pikkukaupungin kaduilla, enkä ole koskaan halunnut niin suuresti kertoa kiitollisuudestani Toni Wirtaselle ja Sipe Santapukille, en ole koskaan rakastanut tai tule koskaan rakastamaan mitään niin kuin minä rakastan tätä yhtyettä ja nimenomaan siksi


IMG_6338

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti