8. maaliskuuta 2018

HILJAISIA ÖITÄ LAPSUUDENKOTINI LÄMMÖSSÄ

Maanantaina istuin bussissa iltapäivän auringonsäteiden verhotessa ohikiitävää maisemaa kultaiseen, minä olen nähnyt ne samat maisemat luvattoman monta kertaa, odottanut vaihtoyhteyttä samassa paikassa ja raivonnut hiljaa mielessäni, kun musiikki katkeaa tuntia ennen määränpäätä, aina siinä samassa kohtaa, joten melkein voisi luulla, että sitä jo osaisi odottaa. Kerta toisensa jälkeen se kuitenkin osaa yllättää, naurahdin itsekseni vanhan musiikin soidessa kuulokkeissani ja vain hetkeä myöhemmin istuin isovanhempieni autossa, kaupunki ikkunalasin takana näytti samalta kuin puolitoista kuukautta sitten. Tavallaan tämä kaupunki on minun silmissäni näyttänyt aina samalta huolimatta siitä, että kovin moni asia on muuttunut siitä hetkestä, kun muutin täältä pois, se on jotenkin aivan äärettömän rauhoittavaa ja saa minut aina hymyilemään, mietin saapuessamme vanhempieni omakotitalon, minun lapsuudenkotini, pihaan. Siitä hetkestä lähtien minä olen ollut oikeastaan vain täällä, istunut keittiössä juomassa teetä, katsellut muurahaisia parkettilattialla (ne ovat yksi niistä asioista, joista tietää varmasti, että ihan pian on kevät) ja kävellyt koirien kanssa rantaan auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, kirjoittanut vanhassa huoneessani ja nukahtanut rauhallisuuteen, joka kuiskailee tässä huoneessa.

Olen herännyt öisin todentuntuisiin uniin ja istunut hetken pimeässä, se tunne on täällä tavallaan aivan erilainen kuin pienessä yksiössäni, täällä herätessäni keskellä yötä vanhassa huoneessani minut valtaa sellainen uskomattoman vahva turvallisuuden tunne, sellainen, mitä ei pysty kuvailemaan sanoin tai lausein. Täällä tavallaan kaikki saa aikaan vahvan ja jostain lapsuudesta tutun turvallisuuden tunteen, se, että eteisen vitriinin päällä on edelleen se ala-asteella tekemäni puuauto ja olohuoneessa takan edustalla parkettilattiassa on edesmenneen koiramme kynsistä jääneet jäljet, mutta ihan ehdottomasti myös sekin, että isäni istuu keittiön pöydän ääressä aina samassa kohdassa. Tässä talossa kaikki on ollut samoin niin kauan kuin muistan, koirat saavat nukkua sängyssä ja niinä iltoina, kun kylmyys pistelee sormenpäitä, lämmitetään leivinuunin lisäksi myös takka. Silloin täällä on parhaimmillaan melkein kaksikymmentäseitsemän astetta lämmintä ja silti on maailman parasta istua leivinuunin kyljessä kiinni, nauraa äidin kanssa kaikelle ihan järjettömälle.

IMG_5391IMG_5421IMG_5413IMG_5382IMG_5423

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti