Nämä kuvat ovat viime keskiviikolta, kun hetkeä ennen auringonlaskua käveltimme satamaan katselemaan maisemaa linssin lävitse kylmyyden pistellessä poskipäitä, se oli uskomattoman kaunis iltapäivä, jota seurasi vielä kauniimpi ilta ja yö tummansinisen taivaan alla, mutta en kuitenkaan tullut kirjoittamaan teille siitä. Sen sijaan tulin nimittäin tänään kirjoittamaan teille siitä, kuinka minä olen aina ollut ihminen, joka rakastaa viettää aikaa yksin. Asuessani Helsingissä rakastin aamuja, jolloin matkustin aamun ensimmäisellä lautalla yksin Suomenlinnaan valokuvaamaan ja iltoja, jolloin istuin yksin pienellä parvekkeellani katselemassa lentokoneiden lentävän ohitse, minä rakastin yksin viettämiäni hetkiä tuntemattomilla kadunkulmilla, rautatieasemalla iltapäivän ruuhkassa ja tuulisessa Korkeasaaressa, rakastin pimeyteen verhoutuneita öitä pienessä soluasunnossani ja nukahtamista parvisänkyyni, rakastin sitä, että sain olla ihan vain yksin.
Tavallaan minä rakastin yksin olemista myös pikkukaupungin rauhallisuudessa, rakastin loppukesän öitä, jolloin istun rannassa kuuntelemassa hiljaisuutta ja aamuja, kun kävelin auringonsäteiden loisteessa torille nauttimaan tunnelmasta, mutta jostain tuntemattomasta syystä en rakasta yksin olemista tässä kaupungissa samalla tavalla kuin ennen, tavallaan välttelen sitä, vaikka tahtoisin edelleen rakastaa yksin olemista. Tahtoisin rakastaa yksin vietettyjä aamuja ja seikkailla tuntemattomia kadunkulmia ihan vain itsekseni sen sijaan, että välttelisin kaikkia niitä hetkiä viimeiseen asti. Tahtoisin rakastaa niin kuin ennen, mietin istuessani viime perjantaina yksin tässä pienessä asunnossani, siivotessani valkoista kirjahyllyäni ja ripustaessani pyykkejä kuivumaan, se oli ensimmäinen yksin viettämäni viikonloppu aikoihin, en ollut nimittäin luvattoman pitkään aikaan viettänyt kokonaista viikonloppua yksin vaan olin aina ollut joko sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa tai vaihtoehtoisesti pikkukaupungin rauhallisuudessa, jossa harvoin vietän aikaa yksin. Se oli ensimmäinen viikonloppu pitkään aikaan, kun minun oli vietettävä aikaa yksinkertaisesti ihan vain itseni kanssa.
Olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka rakastan hitaita aamuja auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse ja rauhallisia iltoja, kun voin sytyttää kynttilöitä valaisemaan tätä pientä asuntoani, olen kirjoittanut, kuinka ne sellaiset hetket tekevät minut onnelliseksi ja tavallaan en ole valehdellut kertaakaan. Sellaiset hetket tekevät minut yhä edelleen ihan tavattoman onnelliseksi, mutta jostain tuntemattomasta syystä en kuitenkaan osaa rakastaa niitä yksin viettämiäni hetkiä samalla tavalla kuin raitiovaunujen kolinassa tai pikkukaupungin rauhallisuudessa, tässä kaupungissa minä en vain tavallaan en osaa rakastaa niitä. Tässä kaupungissa minä en ole koskaan tuntenut täysin olevani kotona, vaikka olen asunut täällä kohta kokonaiset kaksi vuotta, tässä kaupungissa minä en ole koskaan osannut rakastaa niitä sellaisia hetkiä, kun kävelen yksin tuntemattomia kadunkulmia tai niitä hetkiä, kun istun ihan vain yksin Jyväsjärven rannalla katselemassa ilta-auringon viimeisiä säteitä, tässä kaupungissa jokin minussa on muuttunut, vaikka ei ehkä lopullisesti.
Tässä kaupungissa jokin minussa on muuttunut niin, etten osaa rakastaa yksin viettämiäni hetkiä ja en tavallaan osaa sanoa, johtuuko se mahdollisesti tästä epävarmasta elämäntilanteestani vai liittyykö siihen ainoastaan jokin yksittäinen asia, esimerkiksi tämä kaupunki tai parisuhteeni. Sillä ei oikeastaan ole tässä mitään merkitystä, mietin kävellessäni lauantaina auringonsäteisiin verhoutuneita katuja ja ostin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen itselleni farkut, vaikka minä en ole varmaan samaiseen kahteen vuoteen kertaakaan edes käyttänyt farkkuja. Minulle vain tuli sellainen tunne, että minun on ehdottomasti ostettava sellaiset, minä tahdoin ostaa ne ja kävellessäni seuraavana päivänä ne jalassani kauppaan olin typerän onnellinen ja mietin, että jos minä kahden vuoden farkuttomuuden jälkeen aloin pitää farkuista, ehkä minä alan rakastaa yksin olemistakin vielä jonain päivänä, ehkä minä jonain päivänä osaan rakastaa sitä, että olen mahdollisesti kokonaisen viikon yksin, ehkä osaan rakastaa kaikkia niitä hetkiä, joita rakastin ennen suunnattomasti.
Tässä kaupungissa jokin minussa on muuttunut niin, etten osaa rakastaa yksin viettämiäni hetkiä ja en tavallaan osaa sanoa, johtuuko se mahdollisesti tästä epävarmasta elämäntilanteestani vai liittyykö siihen ainoastaan jokin yksittäinen asia, esimerkiksi tämä kaupunki tai parisuhteeni. Sillä ei oikeastaan ole tässä mitään merkitystä, mietin kävellessäni lauantaina auringonsäteisiin verhoutuneita katuja ja ostin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen itselleni farkut, vaikka minä en ole varmaan samaiseen kahteen vuoteen kertaakaan edes käyttänyt farkkuja. Minulle vain tuli sellainen tunne, että minun on ehdottomasti ostettava sellaiset, minä tahdoin ostaa ne ja kävellessäni seuraavana päivänä ne jalassani kauppaan olin typerän onnellinen ja mietin, että jos minä kahden vuoden farkuttomuuden jälkeen aloin pitää farkuista, ehkä minä alan rakastaa yksin olemistakin vielä jonain päivänä, ehkä minä jonain päivänä osaan rakastaa sitä, että olen mahdollisesti kokonaisen viikon yksin, ehkä osaan rakastaa kaikkia niitä hetkiä, joita rakastin ennen suunnattomasti.
Lähetä kommentti