17. helmikuuta 2018

TARINA MINUSTA JA HÄNESTÄ – MILKY CHANCE TAVASTIALLA

IMG_4516IMG_4522
Tapasin sen maailman rakkaimman ihmisen, jonka ääni saa minut aina rauhoittumaan ja jonka turvallisilla käsivarsille nukahtaminen tekee minut ihan äärettömän onnelliseksi, ensimmäistä kertaa marraskuussa 2015 yhteisten ystäviemme keikalla pikkukaupungin pienessä baarissa, samana iltana minä pyysin hänet luokseni kuuntelemaan rakasta musiikkia ja vain kahta viikkoa myöhemmin lupasimme toisillemme, ettei olisi enää ketään muita, lupasimme olla olemassa vain toisillemme. Vuoden 2015 viimeiset viikot olivat uskomattoman kauniita ja yhtenä talvisena iltana ollessani lenkillä pikkukaupungin kaduilla sain maailman rakkaimmalta viestin, jossa hän suositteli kuuntelemaan jotain, mitä kannatti ehdottomasti kuunnella, jotain sellaista, mitä hän oli ilmeisesti itse kuunnellut luvattoman paljon. Kävelin Olavinkatua pitkin avatessani hänen laittamansa linkin ja lopulta musiikin soidessa kuulokkeissani en osannut kuin hymyillä, siinä hetkessä kuuntelin ensimmäistä kertaa Milky Chancea ja näin kaksi vuotta myöhemmin uskallan väittää, että yhtyeen ensimmäisestä albumista tuli juuri siinä hetkessä kuin huomaamatta meidän parisuhteemme ensimmäisten kuukausien soundtrack, mistään muusta ei tule niin vahvasti mieleen ne aivan uskomattoman kauniit viikot, meidän ensimmäiset.

Milky Chance on siitä hetkestä lähtien ollut minulle tavallaan aivan käsittämättömän tärkeä yhtye ja nähdessäni viime vuonna uutisen yhtyeen tulevasta Tavastian keikasta päätin, että meidän on ehdottomasti mentävä sinne yhdessä. Niin me sitten tosiaan ostimme liput kyseiselle keikalle ja tämän viikon maanantaina matkustimme viimein yhdessä sinne, missä raitiovaunut kolisivat ohitsemme Aleksanterinkadun vilinässä ja vastaantulijat juoksivat rautatieasemalla peläten myöhästyvänsä seuraavasta metrosta, kuljimme pitkin tuntemattomia katuja ja illalla seisoimme yleisömeren keskellä loppuumyydyllä Tavastialla. Tuntui kuin onnellisuus olisi kulkenut hyökyaaltona yleisömeren ylitse yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen, musiikissa tuntui olevan aivan ensimmäisistä sekunneista asti jotain äärimmäisen taianomaista ja minä en osannut kuin kuunnella, elämäni tuntui pysähtyvän siihen hetkeen, musiikkiin ja yleisömereen ympärilläni, en osannut liikkua ja musiikin kuljettaessa mukanaan tuntui kuin minun ei tarvitsisikaan, kaikki oli ainoastaan hyvin.

IMG_4390

Viimeistään Flashed Junk Mindin aikana musiikki oli saanut minut aivan täysin otteeseensa, keinutti minua mukanaan harmoniassa ja värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni hymyilin tyhmästi, Flashed Junk Mind on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, joista tulee vahvimmin mieleen ne kahden vuoden takaiset aivan uskomattoman kauniit viikot ja kaikki ne muistot, jotka saivat hymyilemään vielä siinä hetkessä värivalojen loisteessakin. Musiikin keinuttaessa mukanaan tuntui kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin se hetki yleisömeren keskellä ja rakkaus jokaisessa hengenvedossani, tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä seisoa siinä maailman rakkaimman ihmisen kanssa, keinua rakkaan musiikin mukana yhdessä ja katsoa hetkittäin silmiin, sitä onnellisuutta ei riittäisi kuvailemaan mitkään sanat tai lauseet. Siihen samaan onnellisuuteen minä tunsin pakahtuvani Milky Chancen kuulostaessa niin sanoinkuvaamattoman hyvältä, että olin valmis laittamaan yhtyeen samantien jollekin kuvitteelliselle listalleni parhaimmista liveyhtyeistä ja toisaalta, jos minulla todella olisi sellainen lista, yhtye pääsisi sinne ehdottomasti ilman, että minun tarvitsisi miettiä hetkeäkään.

Cold Blue Rain, Down By the River, Sadnecessary, Alive, yhtye kuulosti biisi toisensa jälkeen aina vain paremmalta, enkä tiedä, kuinka se oli viimeisten biisien aikana enää edes mahdollista, mutta kun lopulta se viimeinen biisi Cocoon ennen encorea kaikui loppuumyydyllä Tavastialla olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, sen, kuinka tavattoman suurta onnellisuutta ja rakkautta minä olin täynnä. Yleisömeren vaatiessa encorea minua nauratti, oli aivan järjettömän kuuma ja kun viimein uskomattoman keikan jälkeen, encoren viimeisen biisin aikana kävelimme hakemaan takkimme narikasta tuntui kuin olisin antanut musiikille kaikkeni, kuin olisin antanut sinä iltana yleisömeren keskellä itsestäni varmasti kaiken, mitä minulla olisi ollut koskaan antaakaan. Hetkeä myöhemmin Helsingin kadut olivat rauhoittuneet tumman taivaan alla, hengitin kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kolmen tunnin suhteellisen tuskallisen bussimatkan jälkeen nukahdin niille maailman turvallisimmille käsivarsille, olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen kaikesta.

IMG_4247IMG_4422IMG_4264

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti