25. helmikuuta 2018

MITÄ OLEN KUUNNELLUT HELMIKUUSSA?

Kirjoitin tammikuun lopussa siitä, kuinka viime vuosi oli minun ja musiikin suhteen yksinkertaisesti aivan järjettömän huono, kirjoitin siitä, kuinka viime vuonna julkaistiin paljon hienoa musiikkia, mutta jostain tähän asti tuntemattomana pysyneestä syystä musiikki pääsi harvoin kulkemaan rintalastani alle, kirjoitin siitä, kuinka musiikki sai minut harvoin tuntemaan niin vahvasti kuin se oli ennen saanut ja kuinka olin siitä tavallaan huolissani. Toivoin, että tämä vuosi olisi minulle ja musiikille parempi. Tammikuu oli musiikin suhteen niin hieno, että minun täytyi hetkeksi keskeyttää kaikki muu, pysähtyä yksinkertaisesti vain kuuntelemaan ja antautua musiikille jokaisella hengenvedolla, eikä helmikuu ole ollut yhtään sen huonompi, helmikuussakin on täytynyt hetkittäin pysähtyä kuuntelemaan sointu kerrallaan, kuunnella uudelleen ja rakastua siihen, kun musiikki kietoo harmoniaan. Seuraavaksi minä aion siis kirjoittaa teille lisää siitä, millainen musiikki on helmikuussa saanut pysähtymään, millainen musiikki on soinut helmikuussa kuulokkeissani.

Ensimmäinen biisi, joka sai minut helmikuussa pysähtymään hetkeksi ihan vain kuuntelemaan oli Pink Milkin I Want to Know What Love Is, jonka se minulle maailman rakkain ihminen kehotti kuuntelemaan ja minä kuuntelin, kuuntelin aivan luvattoman monesti yhden illan aikana. Yhtye oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta kuunneltuani yhtyeen vuonna 2017 ilmestyneen albumin Purple uskallan suositella yhtyeen musiikkia muillekin, ehdottomasti tutustumisen arvoista musiikkia. Helmikuussa minut sai pysähtymään myös helmikuun alussa ilmestynyt Cats Of Transnistrian Opium, helmikuun puolivälissä ilmestynyt Belle & Sebastianin EP How to Solve Our Human Problems (Part 3), sekä Ellie Gouldingin versio Don McLeanin vuonna 1971 ilmestyneestä biisistä Vincent, joka oli yksinkertaisesti juuri niin ihana, että kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini jo ennen sitä ensimmäistä kertosäettä, sanat eivät riitä kertomaan, kuinka suunnattomasti rakastan kyseistä naista. Vähintään yhtä paljon rakastan Johanna Kurkelaa ja hänen yhdessä Tuomas Holopaisen ja Troy Donockleyn kanssa muodostamaa yhtyettä nimeltä Auri, joka on kuluvana vuonna julkaissut kaksi ensimmäistä singleään, Night 13 ja The Space Between ovat jotain sellaista, mikä saa sydämen muuttamaan rytmiään ja tuulen muuttamaan suuntaansa ikkunalasin takana, tässä yhtyeessä on yksinkertaisesti jotain todella taianomaista.

Helmikuussa ilmestyi myös aivan uskomattoman hienoa suomenkielistä musiikkia, joka sai minut hetkittäin ihan vain pysähtymään, kuuntelemaan auringonsäteiden häikäistessä silmiä ja kevään ensimmäisten tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini. Ensimmäisenä minun on ehdottomasti mainittava Laura Moision järjestyksessään kolmas pitkäsoitto Laura Moisio, jota olin ehtinyt odottaa aivan luvattoman kauan, olin odottanut äärimmäisen innoissani, koska Laura Moisio on ehdottomasti yksi niistä artisteista, jotka inspiroivat minua ihan suunnattomasti. Kyseinen pitkäsoitto ei todellakaan pettänyt odotuksiani, eikä pettänyt myöskään Vesalan uusin single Nyt on lähtö ja sanat joskus vaan päätin et pystyyn jään / pitääks mun tehä se yksinään / siinä on vuori, nyt kiivetään / taas on lähtö, käsittämättömän lahjakas nainen, ei tähän oikein muutakaan voi enää sanoa. Viimeisenä helmikuussa ilmestyneestä suomenkielisestä musiikista mainitsen Ellinooran perjantaina ilmestyneen singlen Nartut, joka on siis kokonaisuudessaan niin järjettömän hieno biisi, etten osannut silloin vuorokauden vaihteessa kuin olla hiljaa, joten jos tänään aiot kuunnella vain yhden biisin, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan nimenomaisen biisin. Lisäksi suosittelen tutustumaan helmikuun soittolistaani, nimittäin sieltä löytyy paljon enemmän musiikkia kuin mitä tässä tekstissä mainitsen, niin uutta kuin vanhaa, koskettavaa silti.


https://open.spotify.com/user/jenna-anette/playlist/4nQ6Hkug42vnZO8tmfgs0h?si=JKluVwtLQN-Ey-oiLAbb2g IMG_4720

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.