23. tammikuuta 2018

MINÄ OLEN KASVANUT KIINNI SINUUN

IMG_3083IMG_3138

Viimeisinä pikkukaupungissa viettäminäni päivinä kuljin lumivalkeaan verhoutuneessa metsässä, joka on saanut minut vuodesta toiseen rauhoittumaan, hengitin syvään jokaisella hengenvedollani ja yritin unohtaa, kuinka uskomaton ikävä minulla oli miestä, jonka käsivarsille nukahtaminen on yksi parhaista asioista, joita tiedän. Minä yritin unohtaa, kuinka uskomaton ikävä minulla oli miestä, jonka käteen tartun aina kotimatkalla kuin tunteakseni olevani turvassa, todella yritin unohtaa, mutta kaikesta huolimatta jäin jatkuvasti kiinni siihen samaan ajatukseen. Istuin vanhassa huoneessani villasukat jalassa kirjoittamassa turhalta tuntuvia lauseita, jotka jäivät keskeneräisiksi ja keitin hetkittäin itselleni teetä pysyäkseni lämpimänä, vanhassa huoneessani on aina ollut aivan äärettömän kylmä, tuvan leivinuuni on hieman liian kaukana pystyäkseen pitämään sen lämpimänä, siksi pidin siellä öisin lämpöpatteria päällä, etten palelisi peiton alla.

Aamuisin heräsin aikaisin, istuin olohuoneessa juomassa teetä koiran katsellessa minua rauhallisesti silmiin ja katselin valonsäteiden tulvivan sisään keittiön ikkunasta, silloin minä jäin taas kiinni siihen samaan ajatukseen, kuinka minulla oli uskomaton ikävä sitä miestä, jonka kanssa olen ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut niin suurta rakkautta, ettei sille yksinkertaisesti ole sanoja. Jäin kiinni siihen samaan vanhaan ajatukseen ja se aivan uskomaton ikävä sai minut ahdistumaan, kietouduin lämpimään vilttiin kävellessäni hakemaan itselleni vähän lisää teetä, kuuntelin koiran kynsien rapisevan parkettilattialla ja kirjoitin edellisenä päivänä keskeneräisiksi jääneet lauseeni valmiiksi. Kirjoitin valmiiksi osaamatta kuitenkaan lopulta olla niihin tyytyväinen, kävelin harmaaseen verhoutuneen taivaan alla koirien kanssa ja päätin, että minun oli päästävä kotiin. Siinä hetkessä se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, minun oli päästävä kotiin.

IMG_3087

Seuraavana aamuna katselin vaihtuvaa maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana ja tuntien matkustamisen jälkeen istuin pienessä yksiössäni ensimmäistä kertaa kokonaiseen kuukauteen, istuin tekemättä yhtään mitään ja unohduin miettimään sitä, kuinka minulla oli ikävä myös sitä pientä yksiötäni, minulla oli ikävä sitä omaa kotiani. Myöhemmin pyyhin pölyt valkoisesta kirjahyllystäni ja sytytin kynttilöitä, tuntui tavallaan käsittämättömän hyvältä olla kotona, mutta vielä paremmalta tuntui seisoa pimeyteen verhoutuneen taivaan alla bussipysäkillä ja nähdä ensimmäistä kertaa viikkoihin mies, johon minä olen näiden kahden yhteisen vuotemme aikana kasvanut kiinni, maailman rakkain mies, johon minä olen kaikista vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta kasvanut kiinni ja jota ilman en osaa enää elää.

IMG_3135IMG_3104

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti