8. tammikuuta 2018

KUIN MAAILMA YMPÄRILLÄNI OLISI ÄÄRETÖN

Loppiaisena katselin tuttua maisemaa ikkunalasin takana vain hetkeä ennen auringonlaskua, jos sitä auringonlaskuksi näinä tammikuun harmaina päivinä voi ylipäätään kutsua, kuuntelin radiossa soivaa musiikkia kuulematta kuitenkaan, tunnistamatta ensimmäistäkään biisiä ja perille päästyämme hengitin syvään. Keltainen puutalo, jossa isovanhempani asuivat vuosia sitten, seisoi rauhallisena edessäni ja en voinut kuin hymyillä itsekseni, kuinka sinne palaaminen tuntuu aina yhtä rauhoittavalta, siinä talossa on jotain minun lapsuudestani, siinä talossa on paljon sellaista, mikä ei koskaan muutu. Yläkertaan vievässä portaikossa on talviöisin aivan uskomattoman kylmä, leipälapio nojaa edelleen kylmyyttä hohtavaa seinää vasten, yläkerran kahdessa makuukamarissa kaikuu aavemainen hiljaisuus lapsuusvuosien muistojen hymyillessä vaaleilta seiniltä kasvoilleni ja alakerrassa eteisen ovi lyödään kiinni edelleen armottomalla voimalla.

IMG_2822IMG_2853IMG_2791

Yläkerran molemmista makuukamareista pääsee pieniin huoneisiin, joiden ovet pysyvät edelleen tiukasti suljettuina ja aavemaisen hiljaisuuden kaikuessa autioituneen näköisessä yläkerrassa minä en vielä tänäkään päivänä uskalla kääntää kahvasta nähdäkseni, mitä niiden valkoisten ovien takana on. Yhtenä sateisena lapsuuden kesäpäivänä avasimme oven suuremmassa makuukamarissa, piilouduimme salaperäisestä huoneesta löytyneiden mattojen alle ja leikimme piilosta tuntematta ensimmäistäkään häivähdystä pelosta. Toisessa huoneessa olen nähnyt vanhoja koulukirjoja, mutta siitäkin on varmasti viisitoista vuotta ja kävellessäni loppiaisena yläkerran makuukamareissa muistelemassa lapsuuttani lattia jalkojeni alla narahti jokaisella askeleellani. Suljin portaikkoon vievän oven takanani ja pysähdyin hetkeksi punaiseksi maalattuun portaikkoon ikuistaakseni vallistevan hetken valokuviin, kietouduin yhä tiukemmin joululahjaksi saamaani harmaasen neuletakkiin kylmyyden tarttuessa olkapäihini ja hymyilin itsekseni huomatessani hengitykseni höyryävän varovaisesti hengittäessäni rauhallisesti, siinä portaikossa oli lapsuuden taianomaisina talvina vielä vähän kylmempi.

Hetkeä myöhemmin kävelin rantasaunalle pimeyteen verhoutuneen taivaan alla, ilmassa tuoksui kylmyys ja istuessani lopulta kynttilän valaisemassa saunassa maailma ympärilläni tuntui äärettömältä, tuntui kuin olisin vain pieni palanen tätä kaikkea ja tavallaan se oli aivan käsittämättömän rauhoittava ajatus. Ikkunalasin takana pakkanen kiristyi ja minun katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa tunsin, kuinka sydämeni rytmi muuttui rauhallisemmaksi, kuin olisin ollut hetken turvassa, siinä pienessä saunassa äärettömän pimeyden keskellä, kynttilän valaistessa yksinäistä hetkeäni.

IMG_2830

Maailma ympärilläni tuntui äärettömältä myös silloin, kun vielä myöhemmin samana iltana kävelin äitini ja koiriemme kanssa kylätietä pitkin pimeyden keskellä ja lapsuudesta tuttu tie tuntui jatkuvan loputtomiin, kylmyys pisteli kalpeita poskipäitäni ja istuessani hetkeä myöhemmin olohuoneessa katselemassa elokuvaa, jossa 1980-luvun nuoret muusikot risteilivät Saimaalla ja keikkailivat rantakaupungeissa, tuntui hyvältä kääriytyä neuletakkiin ja laittaa vaaleanpunaiset villasukat jalkaan. Vuorokauden vaihteessa uskomaton kylmyys tarttui nilkkoihini kävellessäni punaiseksi maalatussa portakoissa ja sulkiessani portaikkoon vievän oven takanani, siinä yläkerran pienemmässä makuukamarissa piilouduin peittojen alle, sammutin valot ja kuuntelin, kuinka ikkunalasin takana korkeat puut huojuivat tuulessa. Lapsuusvuosien talviöinä nukahdettiin takkatulen lämpöön olohuoneen lattialle ja piilouduttiin peittojen alle vanhan puutalon kertoessa öisiä tarinoitaa, niitä aivan samoja vanhan puutalon tarinoita minä kuuntelin myös maatessani peittojen alla yläkerran makuukamarissa, pelonsekaisin tuntein sytytin hetkittäin valot kuullessani aavemaiselta kuulostavia ääniä ja katselin ikkunalasin takana rauhallisena seisovaa vanhaa punaista navettaa, sen ovenpielessä paloi edelleen valo. Lopulta minä varmaan nukahdin niihin tarinoihin, näin unia jostain kaukaisuudesta ja aamulla heräsin siihen, kuinka puut huojuivat tuulessa, aivan kuin siinä Pariisin Kevään biisissä, jota en ole kuullut aikoihin, ehkä pitäisi kuunnella se seuraavaksi.

IMG_2845IMG_2868

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti