Viimeisimmän viiden vuoden aikana olen kirjoittanut luvattoman useasti Von Hertzen
Brothersista, eturivissä koetuista uskomattomista tunteista ja
siitä,
kuinka juuri niissä hetkissä kirkkaiden värivalojen loisteessa hauraassa sydämessäni muuttuu
hetkellisesti
rytmi ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankani nikamia on yksinkertaisesti vain huudettava
kovempaa kuin olisi koskaan uskonut pystyvänsä, kyynelten tarttuessa
silmäkulmiin antauduttava musiikille jokaisella hengenvedollaan. Olen
kirjoittanut, sillä näiden viiden vuoden aikana kyseinen yhtye ja hetket
värivalojen loisteessa ovat merkinneet enemmän kuin olisin koskaan
osannut kuvitellakaan, olen kirjoittanut, sillä tämän yhtyeen ansiosta on
tapahtunut paljon sellaista, mihin en olisi oikeastaan viisi vuotta sitten osannut uskoa. Olen huutanut ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa ihan luvattoman useasti musiikin kulkiessa kylminä väreinä kalpealla ihollani, herännyt leirintäalueelta vain kävelläkseni eturiviin odottamaan yhtyeen nousevan värivaloihin, väsyneenä katsellut ohikiitävää maisemaa sen likaisen ikkunalasin takana aamuyöllä satojen kilometrien matkalla kotiin ja istunut Helsingin asuntoni parvekkeella auringonnousun aikaan musiikin kietoessa harmoniaansa, mutta ennen kaikkea olen uskaltanut elää jokaisella hengenvedollani. Olen uskaltanut päästää irti, huutaa kovempaa kuin koskaan aiemmin ja avata sydämeni maailmalle, uskaltanut luottaa siihen, että maa jalkojeni alla vihdoin kantaa.
Silloin viisi vuotta sitten en uskaltanut ja kun Nine Lives (2013) ilmestyi neljä vuotta sitten maaliskuussa minä olin tavallaan siinä pisteessä, että oli yksinkertaisesti valittava tahdonko jatkaa elämääni näkemättä kaikkea kauneutta ympärilläni vai kulkea läpi helvetin, mutta lopulta uskaltaa elää jokaisella hengenvedollani. Seistessäni samaisena keväänä Tavastialla eturivissä musiikin vetäessä armottomasti turpaan minä päätin uskaltaa kulkea läpi helvetin ja siitä hetkestä lähtien taistelin Himalajan kokoisia demoneita vastaan, opettelin päästämään vähitellen irti ja huusin värivalojen loisteessa määrittelemättömän tunnemassan tuntuessa kallionlohkareilta rintalastani alla, mutta kaiken sen jälkeen uskalsin vihdoin luottaa siihen, että maa jalkojeni alla todella kantaa. Uskalsin avata hauraan sydämeni maailmalle ja elää aivan jokaisella hengenvedollani, kaiken sen jälkeen minä vihdoin uskalsin ja siitä olen edelleen kiitollinen Von Hertzen Brothersille, sillä ilman kyseistä yhtyettä minä en olisi varmaan koskaan uskaltanut. Ilman Von Hertzen Brothersia minä en olisi näin käsittämättömän vahva ihminen ja kun yhtyeen seitsemäs studioalbumi War Is Over ilmestyi tänään jokin minussa murtui, mutta vain siitä aivan valtavasta rakkaudesta ja hymyillessäni kyynelteni takaa oli vain todettava, etten todellakaan odottanut kyseistä albumia turhaan. War Is Over on nimittäin yksinkertaisesti jotain sellaista, jonka kuvailemiseksi sanani eivät vielä toistaiseksi ihan riitä, se on samanaikaisesti herkkä ja uskomattoman vahva. Se on mahdollisesti yhtyeen tähänastisen uran paras studioalbumi ja nimenomaan siksi suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen, antamaan sille aikaa ja kävelemään levykauppaan hakemaan sen fyysisen version tästä musiikillisesta taideteoksesta, minäkin aion tehdä niin heti, kun tältä liikutukseltani kykenen.
Lähetä kommentti