20. marraskuuta 2017

TAHTOISIN TAKAISIN LAPSUUSVUOSIENI TALVIIN

talvi1talvi5talvi3

Yhtenä aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa maisema ikkunalasin takana oli verhoutunut lumivalkeaan huntuun, minä join aamuteeni hiljaisuuden kaikuessa vanhan huoneeni nurkissa ja hetkeä myöhemmin kävelin takapihaltamme avautuvaan lumiseen metsään tunteakseni sen taianomaisuuden aivan jokaisessa hengenvedossani, hymyilin tyhmästi kaikelle sille uskomattomalle kauneudelle ympärilläni ja katselin maisemaa linssin lävitse, hetken aikaa oli sellainen talvi, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa. Sinä samana aamuna minun kävellessäni lumisia metsäpolkuja unohduin miettimään, kuinka silloin, kun minä kaksikymmentäviisi vuotta sitten synnyin tässä samassa pikkukaupungissa, maisema oli verhoutunut valkoiseen viattomuuteen ja pakkanen pisteli sormenpäitä, kun synnyin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, talvet olivat kovin erilaisia kuin nykyään. Maisema peittyi pysyvään lumipeitteeseen viimeistään marraskuun alussa, lumihiutaleet tarttuivat hiuksiin kotimatkalla ja kylmyys pisteli poskipäitä jäätävässä viimassa, oikeastaan talvet olivat sellaisia, äärettömän taianomaisia, kaikkina lapsuusvuosinani ja muistan, kuinka aina näin marraskuussa syntymäpäivieni aikaan maisema oli peittynyt kunnon lumipeitteeseen ja rakensimme pikkusiskoni kanssa lumikoiria vanhan rivitaloasuntomme takapihalle, nykyään marraskuussa sellaisesta ei uskalla edes haaveilla.

Myöhemmin samana aamuna istuin vanhassa huoneessani katselemassa lumihiutaleiden putoilevan ikkunalasin takana ja Vuokko Hovatan laulaessa fillaroin tammikuussa / minulle talven lapselle / lumeton talvi on rangaistus / pyryiltana syntyneelle en voinut kuin pysähtyä miettimään, kuinka suunnattomasti kaipaan sitä, kuinka kauan sitten talvet olivat vielä oikeasti talvia, eivätkä pelkästään harmaaseen verhoutuneita kuukausia jossain syksyn ja kevään välissä, kaipaan niitä lumivalkeaan huntuun verhoutuneita maisemia kotimatkoilla ja kylmiä talviaamuja, kun oli laitettava villasukat talvikenkien kanssa ja kietouduttava paksuun kaulahuiviin. Kaipaan aivan suunnattomasti ja uskon, että nimenomaan siksi muistan edelleen ne talvet, kun maisema ei verhoutunutkaan pysyvään lumipeitteeseen viimeistään marraskuussa, muistan, kuinka kävelin kouluun harmaan maiseman itkiessä lohduttomuuttaan ja toivoin koko sydämestäni, etteivät talvet siitä eteenpäin tulisi aina näyttämään siltä. Minä toivoin, sillä talvi oli aina ollut minun vuodenaikani, se hetki vuodesta, kun tunsin oloni kaikista turvallisimmaksi ja kotoisimmaksi, talvi oli aina ollut minulle tavallaan kuin koti, jonka lumivalkeaan syleilyyn tuntui hyvältä palata, pysähtyä vain hetkeksi hengittämään rauhallisesti ennen kevättä.

talvi2talvi6

Tavallaan toivon sitä samaa edelleen, vaikka näiden harmaaseen verhoutuneiden talvien aikana olen ehtinyt menettää suurimman osan toivostani, yrittänyt tottua näihin harmaisiin kuukausiin ja räntäsateen piiskatessa kasvojani kaivannut niitä lapsuusvuosieni talvia. Tavallaan toivon sitä enemmän kuin mitään, mietin vielä istuessani tänään tässä pienessä asunnossani, valkoisen työpöytäni ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä Vuokko Hovatan laulaessa lepää rauhassa talvi / anna mä luen muumeja / niitä alkuperäisiä, surullisia / lepää rauhassa talvi / mä ikävöin sua / niin kuin yhdessä me lennettiin / upoksiin kinoksiin, harmaaseen verhoutunut maisema ikkunalasin takana on saanut monen sateisen päivän jälkeen kevyen lumipeitteen, niin huomaamattoman, että se on huomiseen aamuun mennessä ehtinyt kadota aivan yhtä varmasti kuin toivoni siitä, että saataisiin vielä oikea talvi, sellainen kauniin taianomainen kuin niinä lapsuusvuosinani. Huomiselle on kuitenkin luvattu lumisadetta ja meillä on sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa vuosipäivä, joten huomenna aion olla käsittämättömän onnellinen huolimatta siitä, että Vuokko Hovatta laulaa miten minun käy / miten minun käy / ilman omaa vuodenaikaa ja maisema verhoutuu harmaaseen, huomenna aion rakastaa suunnattomasti.

talvi4

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti