8. marraskuuta 2017

PIKKUKAUPUNGIN RAUHALLISUUDESSA

IMG_9157IMG_9172IMG_9152

Maanantaina ikkunalasin takana oli vain pimeyttä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin minun istuessani matkalla tänne, missä keskustan kadut huusivat tyhjyyttään saapuessani kahdeksan aikaan illalla linja-autoasemalle ja miettiessäni, kuinka olen saapunut ja lähtenyt niin uskomattoman monta kertaa, etten yksinkertaisesti osaa enää edes laskea. Olen istunut lukemattomia tunteja linja-autossa maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana, mutta siltikään, kaikista niistä tunneista huolimatta, en ole koskaan tottunut siihen loputtomalta tuntuvaan pimeyteen, se on tavallaan aina uutta ja mystistä. Siihen tuntee katoavansa musiikin kaikuessa korvissani ja jonkun sytyttäessä lukuvalon, joka valaisee vain sen verran, että kirjaimet kellastuneella paperilla erottuisivat tarpeeksi, siihen tuntee katoavansa, vaikka ne kirkkaat mainosvalot häikäisevät hetkittäin silmiäni kadoten pimeyteen yhtä nopeasti kuin minäkin. Tuntee katoavansa, mutta kaikesta huolimatta se pimeys ei kuitenkaan saa pelkoa kulkemaan pitkin selkärankaani tai ahdistusta tunkeutumaan rintalastani alle, päinvastoin, se tuntuu tavallaan aina turvalliselta, kuin se kietoisi turvalliseen syleilyynsä linja-auton kiitäessä pimeyden keskellä kohti määränpäätä, tarttuisi käteen ja kuljettaisi mukanaan kaikessa mystisyydessään.

Ikkunalasin takana pimeys tuntuu aina turvalliselta, vaikka vuosien saatossa olenkin oppinut pelkäämään pimeyttä ja kulkemaan aistit valppaina, minä mietin nukahtaessani samana iltana vanhaan huoneeseeni ja nukuin paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen, tämän pikkukaupungin hiljaisuus ikkunalasini takana. Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, istuin olohuoneessa koirien kanssa ensimmäisten auringonsäteiden maalatessa varjojaan ja rauhallisuuden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani join aamuteeni mustan koiran painaessa varovaisesti päänsä syliini, tuntui kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, kuin koko elämä olisi pysähtynyt vain minua varten. Myöhemmin kuljin kapeita polkuja pitkin kuuntelemassa metsän huminaa ympärilläni, tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiini pysähdyin tuntemaan sen kaiken jokaisessa solussani ja hymyilin sitten itsekseni, kuinka auringonsäteiden alla voikaan olla niin äärettömän kaunista.

IMG_9111IMG_9180