1. marraskuuta 2017

MARRASKUUN ENSIMMÄINEN

IMG_8685IMG_8734

Minä kuulun nykyään niihin ihmisiin, jotka heräävät monta kertaa saman yön aikana ja taistelevat sitten hetkittäin nukahtamisensa kanssa yöllisen hiljaisuuden kaikuessa pimeässä asunnossa, kääntävät ehkä kylkeä nukahtaakseen uudelleen. Viime yönä heräsin ensimmäisen kerran kaksikymmentäseitsemän yli yksi, kuuntelin hetken hiljaisuutta pienessä yksiössäni ja nukahdin sitten uudelleen vain herätäkseni seuraavan kerran minuutin yli kolme, viimeisen kerran heräsin muutamaa minuuttia vaille kuusi, kaksi tuntia ennen auringonnousua. Sellainen on tavallaan todella rasittavaa, minä mietin keittäessäni aamukuuden jälkeen teetä ja istuessani sitten peittoon kääriytyneenä sängyssä, television kirkkaalla ruudulla Lorelai Gilmore istui keittiössään suuren kahvikuppinsa ääressä. Hämärän vaihtuessa vähitellen valonsäteisiin minä pukeuduin mustavalkoiseen neuletakkiin, katselin peilikuvasta kummallisen värisiksi muuttuneita hiuksiani ja hetkeä myöhemmin seisoin bussipysäkillä kylmyyden pistellessä sormenpäitäni, musiikin kulkiessa kuin kylminä väreinä kalpealla ihollani katselin maiseman vaihtuvan bussin likaisen ikkunalasin takana.

Se on tavallaan sitä harmaata todellisuutta, josta harva nykyään tahtoo kirjoittaa, kun on turvallisempaa kirjoittaa onnellisuudesta, kynttilän valossa vietetyistä illoista ja siitä, millaisiin vaatteisiin pukeutui harmaana keskiviikkona, minäkin uskallan myöntää hetkittäin vältteleväni siitä kirjoittamista. Kävellessäni yhdentoista aikaan harmaaseen verhoutuneessa keskustassa pysähdyin kuitenkin miettimään, että nimenomaan siitä tahdon tänään kirjoittaa, siitä, kuinka liikennevaloissa näin kyyneleet tuntemattoman naisen kasvoilla, vaatekaupan konkurssimyynnin tuntuvista alennuksista huolimatta asiakkaat kauhistelivat hintoja ja istuessani bussissa matkalla kotiin vaunuissa istuva lapsi huusi niin sydäntäsärkevästi, että olisin vain tahtonut osata sanoa jotain, mikä olisi rauhoittanut. Lämmittäessäni myöhemmin iltapäivällä itselleni glögiä kuitenkin päätin, että kaiken harmaan todellisuuden lisäksi tahdon tänään kirjoittaa myös siitä, kuinka auringonsäteet murtautuivat varovaisesti pilviverhon lävitse virittäessäni joululahjaksi yhdeksän vuotta sitten saamaani akustista kitaraa ja kuinka auringonsäteiden vaihtuessa hitaasti pimeyteen sytytin kynttilöitä valaisemaan tätä pientä asuntoa, jotta näkisin kirjoittaa teille siitä, kuinka silloin yhdeksän vuotta sitten pyysin joululahjaksi nimenomaan mustaa akustista kitaraa. Muita vaatimuksia kitaralle ei yllättäen ollut, nimittäin musta kitara näytti mielestäni silloin hyvältä kuvissa ja minä en osannut soittaa vielä mitään, lupasin kyllä opetella.

   Tahdon myös kirjoittaa siitä, kuinka todellisuutta on sekin, että täytän marraskuussa 25. Ihan hullua.

IMG_8738IMG_8691IMG_8752