2. marraskuuta 2017

KUN KOIVUT VERHOUTUIVAT JÄÄKITEISIIN

IMG_8796-2IMG_8891IMG_8799

Tänä aamuna maailma oli aivan jäässä, kun avatessani sälekaihtimia auringonsäteet häikäisivät vihreitä silmiäni ja vastapäisen kerrostalon takana koivut olivat verhoutuneet jääkiteisiin, se oli tavallaan niin uskomattoman kaunista, että minun oli päästävä hengittämään sitä kauneutta. Minun oli päästävä tuntemaan pakkanen kalpeilla kasvoillani ja juotuani nopeasti aamuteeni kietouduin lämpimään kaulahuiviini, laitoin äitini neulomat lapaset kangaskassiini kuin varmuuden vuoksi ja kävellessäni hetkeä myöhemmin hiekkatiellä en voinut kuin hymyillä itsekseni, maisema ympärilläni oli niin taianomaisen kaunis. Kylmyys pisteli sormenpäitäni säätäessäni kameran asetuksia, jääkiteisiin verhoutunut maisema uinui aamuauringossa ja pysähtyessäni hetkittäin katselemaan kaikkea sitä taianomaisuutta linssin lävitse tunsin, kuinka onnellisuus kulki kylminä väreinä pitkin selkärankaani ja kalpeaa ihoani, minä olen aina rakastanut talvisia maisemia. Rakastanut suunnattomasti sitä, kuinka pakkasyön jälkeisinä aamuina maisema verhoutuu jääkiteisiin ja sitä, kuinka lumenvalkeaan viattomuuteen pukeutuneet havumetsät rauhoittavat minua.

Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut talvea enemmän kuin kesää, mietin jatkaessani matkaani metsäpolkua pitkin tuntemattomaan marraskuun auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, niin kauan kuin muistan, olen alkanut odottaa talvea ennen kuin kesäpäivät ovat ehtineet vaihtua syksyn sateisiin. Talviseen viattomuuteen verhoutuneen metsäpolun johdattaessa syvemmälle tuntemattomaan minä pysähdyin hengittämään keuhkoni täyteen talviaamun taianomaisuutta, kuuntelin lintujen laulavan jossain vähän kauempana ja olin äärettömän onnellinen siitä, että olin juuri siinä. Onnellinen siitä, että kylmyyden saadessa hengitykseni höyryämään minä olin siinä, metsä ympärilläni.

IMG_8815IMG_8894