16. lokakuuta 2017

VIIMEISET HYVÄSTIT ISOISÄLLE

Kolmantenatoista päivänä auringonsäteet murtautuivat varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse minun seistessäni keskellä ruskaan verhoutunutta metsää kuuntelemassa puiden rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja hengittämässä raitista ilmaa keuhkojeni täydeltä. Oli aivan tavattoman kaunista, auringonsäteet lämmittivät kalpeita poskipäitäni kävellessäni koivujen reunustamaa polkua kameran kanssa ja pysähtyessäni katselemaan maisemaa linssin lävitse tuulenhenkäys pudotti lehtiä olkapäilleni, siinä hetkessä tuntui kuin syksy olisi halunnut rauhoittaa minua kietoen turvalliseen syleilyynsä juuri ennen hetkeä, jota olin pelännyt lapsuudestani asti. Hetkeä, jolloin maailmani kaatuisi hetkellisesti pahemmin kuin koskaan aiemmin, mietin auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja hymyilin itsekseni, kuinka voikaan olla niin äärettömän kaunista, vaikka sisälläni oli suunnattoman surun lisäksi ainoastaan tyhjyyttä.

Seuraavana päivänä pukeuduin mustaan, kävelin hermostuneena hautausmaan ohitse ja kahdelta iltapäivällä istuin kappelissa kuuntelemassa, kuinka serkkuni soitti selloa käsittämättömän kauniisti. Vain hetkeä myöhemmin jokin minussa särkyi pieniksi palasiksi, kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni ja kävellessäni perheeni kanssa isoisäni arkulle jättämään viimeisiä hyvästejä tunsin surun jokaisessa hengenvedossani, tyhjyyden selkärankani jokaisessa nikamassa. Urkujen soidessa suru tuntui pohjattomalta rintalastani alla, pyyhin kyyneleitäni muistojen virratessa ohitseni kuin ohikiitävinä kuvina ja seistessäni lopulta haudalla, joka peittyi kukkaseppeleisiin hiljaisten kyynelten valuessa jokaisen poskipäille, valonsäteiden siivilöityessä varovaisesti puiden lomitse näin linnunpöntön haudan viereisessä puussa ja tiesin, että isoisän on siinä viimein hyvä olla. Nuku rauhassa ukko, kuuntele lintujen laulavan.


IMG_7239

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.