Maanantai-iltana satoi hiljalleen lunta hämärän vaihtuessa pimeyteen, minä istuin pienessä asunnossani maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani pukeuduin harmaaseen villatakkiin, tämä asunto on aina talvisin uskomattoman kylmä. Tavallaan olen kuitenkin alkanut näiden puolentoista vuoden aikana nauttimaan siitä, mietin hetkeä myöhemmin pilkkoessani kurkkua pienessä keittiössäni, jonka olen jakanut omaksi tilakseen valkoisella kirjahyllyllä, ei näihin kahteenkymmeneenseitsemään neliöön mahtuisi erillistä keittiötä, enkä sellaista ole oikeastaan osannut kaivatakaan. Nämä kaksikymmentäseitsemän neliötä ovat riittäneet minulle, siihen valkoiseen kirjahyllyyn olen järjestellyt kirjojen sijaan kaikki levyni, tärkeimmät omaan kohtaansa ja sellaiset, joita kuuntelin vuosia sitten huoneessani pienessä oopperakaupungissa, omaan kohtaansa alemmalle hyllylle. Valkoisen kirjahyllyn toisella puolella seisoo työpöytäni, kaksi akustista kitaraani sekä piano, jolla olen soittanut kolmetoista vuotta eli siitä lähtien, kun ala-asteen viimeisellä luokalla aloin käymään soittotunneilla. Kyseinen soitin merkitsee minulle äärettömän paljon, mutta vielä enemmän merkitsee kuitenkin maailman rakkain ihminen, jonka kainaloon nukahdin aamuyön ensimmäisinä tunteina näkemään sekavaa unta lähtemisestä ja palaamisesta, rautatieasemista.
Herätessäni tiistaina valoisaan aamuun hymyilin tyhmästi katsoessani ikkunasta ulos, puin päälleni vihreän takkini ja vain hetkeä myöhemmin seisoin hiukset takkuisina ulkona valokuvaamassa lumista maisemaa, joka katosi ennen kuin auringonsäteet ehtivät vaihtua pimeyteen, lumenvalkea viattomuus vaihtui syksyyn, jonka värit ovat vähitellen kuolleet. Iltapäivällä saatoin sen maailman rakkaimman bussipysäkille ja palatessani yksin kotiin sytytin kynttilöitä miettien, kuinka olen viimeisimmän kahden kuukauden aikana ollut aivan uskomattoman vähän kotona ja kuinka pitkästä aikaa tuntui hyvältä rauhoittua siihen, keittää itselleen aivan rauhassa teetä ja virittää se akustinen kitara ensimmäistä aikoihin kuulostamaan kauniilta. Auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse istuin sängynreunalla soittamassa kitaraa ja katselin kynttilöiden liekkien tanssivan vapauttaan sotkuisella työpöydälläni, tuntui hyvältä olla juuri siinä hetkessä harmaaseen villatakkiin kääriytyneenä ja hymyillä itsekseen, olla onnellinen.
Herätessäni tiistaina valoisaan aamuun hymyilin tyhmästi katsoessani ikkunasta ulos, puin päälleni vihreän takkini ja vain hetkeä myöhemmin seisoin hiukset takkuisina ulkona valokuvaamassa lumista maisemaa, joka katosi ennen kuin auringonsäteet ehtivät vaihtua pimeyteen, lumenvalkea viattomuus vaihtui syksyyn, jonka värit ovat vähitellen kuolleet. Iltapäivällä saatoin sen maailman rakkaimman bussipysäkille ja palatessani yksin kotiin sytytin kynttilöitä miettien, kuinka olen viimeisimmän kahden kuukauden aikana ollut aivan uskomattoman vähän kotona ja kuinka pitkästä aikaa tuntui hyvältä rauhoittua siihen, keittää itselleen aivan rauhassa teetä ja virittää se akustinen kitara ensimmäistä aikoihin kuulostamaan kauniilta. Auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse istuin sängynreunalla soittamassa kitaraa ja katselin kynttilöiden liekkien tanssivan vapauttaan sotkuisella työpöydälläni, tuntui hyvältä olla juuri siinä hetkessä harmaaseen villatakkiin kääriytyneenä ja hymyillä itsekseen, olla onnellinen.
Minä olen hetkittäin vähän sellainen, nautin tavallaan suunnattomasti yksinäisyydestä ja siitä, että voin rauhoittua keittämään itselleni teetä tai soittamaan akustista kitaraani auringonsäteiden hetkittäin murtautuessa varovaisesti pilviverhon lävitse, mietin hetkeä ennen vuorokauden vaihtumista ja kuuntelin hiljaisuutta hämärässä asunnossani. Katselin kynttilöiden palavan loppuun ja nukahdin sitten puhtaisiin lakanoihin aivan käsittämättömän onnellisena siitä, että minulla on nämä kaksikymmentäseitsemän neliötä, jotka lopulta ovat minun oma turvapaikkani ja kotini, jonka eteiseen olen kiinnittänyt kuvan minusta hymyilemässä keikan jälkeen, se on varmaan aidoin kuva minusta.
Lähetä kommentti