21. syyskuuta 2017

SAMMALPEITTEEN KESKELLÄ

Sammalpeitteeseen verhoutunut metsän taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani, metsäpolku askeleideni alla kantoi varmemmin kuin mikään aikoihin ja vanhat, vuosikymmeniä elämää ja vaihtuvia vuodenaikoja nähneet, kuuset sulkivat minut hetkeksi turvalliseen syleilyynsä kävellessäni eilen metsässä ja katsellessani äitini piilottavan koirillemme lelua etsittäväksi, niille kahdelle belgianpaimenkoiralle, joissa tuntui juuri siinä ohikiitävässä hetkessä olevan kaikki tämän maailman energia ja varmaan vielä vähän enemmän. Kaivoin kangaskassistani kameran, jonka voimaannuttavan vaikutuksen olin tavallaan unohtanut muutamaksi kuukaudeksi, ja katselin linssin lävitse kaikkea sitä sammalpeitteeseen verhoutunutta taianomaisuutta hymyillen hetkittäin itsekseni ja sitten aina hetkittäin niille kahdelle koiralle, jotka olivat niin suunnattoman täynnä elämää, että se teki minutkin onnelliseksi. Niin tavattoman onnelliseksi, että pysähtyessäni valokuvaamaan sieniä sammalpeitteen keskellä nauroin itsekseni ja olisin voinut tanssia askeleeni kotiin, ihan pelkästä siitä onnellisuudesta, tanssia pitkin metsäpolkuja vähän tyhmän näköisesti.

Kirjoittaessani tätä tekstiä ne kaksi belgianpaimenkoiraa istuvat takanani sängyllä katsellen ikkunasta ja kun sitten päästän ne hetkittäin ulos, niiden tärkein tehtävä on ilmeisesti haukkua naapureille tai kenelle tahansa, joka kulkee kotipihamme vierestä. Äsken toinen niistä kävi kastelemassa tassunsa suihkualtaan likaisessa vedessä ja ilmeisesti sitten kaivamassa kuopan omenapuiden alle juosten tämän jälkeen luonnollisesti suoraan syliini kovin onnellisena, mutta ei se haittaa. Eikä haittaa yhtään sekään, että samainen koira tökkii minua jatkuvasti kuonollaan yrittäessäni kirjoittaa, nimittäin kaikesta huolimatta ne kaksi belgianpaimenkoiraa ovat minulle tavattoman rakkaita ja siksihän minun on kaiketi nyt lopetettava tämä kirjoittaminen ja noustava tästä tuolista käyttämään niitä ulkona.

IMG_4871IMG_4808IMG_5016IMG_4877IMG_4996IMG_4884