OODI SUOMALAISELLE MUSIIKILLE // SUOMIPOP FESTIVAALI 2017

Heinäkuun puolessavälissä minä seisoin yleisömeren keskellä Lutakonaukiolla, tunsin kyynelten tarttuvan kiteinä silmäkulmiini ja unohduin miettimään, kuinka suunnattomasti suomalainen ja erityisesti suomenkielinen musiikki merkitsee minulle. Jos osaisin, kirjoittaisin oodin suomalaiselle musiikille, mutta sen sijaan aion seuraavaksi kertoa teille kolmesta aivan uskomattoman onnellisesta heinäkuisesta päivästä, jotka vietin pikkusiskoni kanssa Suomipop festivaaleilla. Minä aion kertoa teille siitä, kuinka seisoin kaatosateessa Antti Tuiskun keikalla huutamassa ääntäni käheäksi ja kuinka seuraavana päivänä seisoin yleisömeren keskellä Ellinooran saadessa kyyneleet silmäkulmiin, aion kertoa teille siitä, kuinka Apulannan noustessa värivalojen loisteeseen olisin halunnut kertoa kaikille, kuinka kyseinen yhtye merkitsee minulle enemmän kuin yksikään yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään.

     Aion kertoa teille musiikista, mutta vielä enemmän rakkaudesta musiikkiin.

Ensimmäinen artisti, jota päädyin festivaalin aikana katsomaan oli Sanni ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä tunsin, kuinka varovaiset kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini. Mikään ei ollut kesäkuun alun jälkeen tuntunut niin syvällä kylkiluiden alla ja ehkä nimenomaan siksi se tuntui niin epätodelliselta, olin tavallaan kuvitellut, ettei enää yksinkertaisesti mikään voisi koskettaa minua niin. Sanojen sotke mun hiukset, sulata mieli / mä olen tyhmä, sä olet tyhmä / mulla on diagnoosi saadessa onnellisuuden tarttumaan olkapäästä unohduin miettimään, kuinka kolme vuotta sitten yhtenä heinäkuisena päivänä kuunneltiin autossa klassista musiikkia, pysähdyttiin hetkeksi kiroilemaan eksyttyämme vieraaseen kaupunkiin ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta kävellessämme viimein leirintäalueelle, unohduin miettimään, kuinka kaikesta siitä huolimatta seuraavat kolme vuorokautta olivat täynnä onnellisuutta. Niiden kolmen vuorokauden aikana Ilosaarirockissa minä olin aivan äärettömän onnellinen, tanssin aamuyöllä leirintäalueella ja kaikista tärkeimpänä hymyilin typerästi hukkuessani musiikkiin, nostin kädet ilmaan tuntiessani olevani enemmän kuin koskaan elossa ja hetkittäin suljin silmäni tunteakseni kaiken aivan jokaisessa hengenvedossani, mutta se, miksi unohduin miettimään niitä kolmen vuoden takaisia hetkiä liittyy siihen, että sinä viikonloppuna Tähtiteltan yleisömeressä näin ensimmäistä kertaa, kuinka Sanni nousi värivalojen loisteeseen.

Silloin kolme vuotta sitten odotin tämän äärimmäisen ihanan naisen Ilosaarirockin keikkaa aivan suunnattoman innoissani ja seisoessani sitten Tähtiteltassa keskellä yleisömerta en saanutkaan keikasta irti tarpeeksi, hauraassa sydämessäni tuntui ainoastaan tyhjyys. Tyhjyys, joka oli olemassa enää käsitteenä seistessäni Suomipop festivaalin päälavan yleisömeressä sanojen mä tiedän, missä asut ja mä seuraan sua himaan / joo, mä otan susta kuvia, kun sä menet Siwaan / itsehän sä tätä halusit tuntuessa niin voimakkailta, että olin loputonta sanattomuutta kaikessa onnellisuudessani. Siitä kolmen vuoden takaisesta tyhjyyteen verhoutuneesta hetkestä tähän hetkeen on kuljettu uskomattoman pitkä matka, mietin kuiskatessani mukana sanoja mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä ja olin taas valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, mutta silti niin käsittämättömän suurta rakkautta, ettei siihen riitä mitkään valtameret tai vuoristot. Niin käsittämättömän suurta rakkautta, etten minä osannut kuin hymyillä ja antautua musiikilla sen viedessä mukanaan sanojen sanojen mun ajatukseni jos joku kuulis, kuoren alla jotain muuta kun luulis / mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi kaikuessa Lutakonaukiolla varmasti vahvempina kuin koskaan aiemmin. Sanni on nykyään ehdottomasti yksi niistä artisteista, joiden keikoille voi mennä pelkäämättä joutuvansa pettymään ja myös yksi niistä artisteista, jotka saavat kerta toisensa jälkeen allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin yleisömeren keskellä, toisin kuin kolme vuotta sitten Ilosaarirockin tähtiteltassa seistessäni Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena päivänä en olisi halunnut olla missään muualla, olin olemassa vain sitä hetkeä varten.

Yö on yksi niistä yhtyeistä, joita olen kuunnellut lapsuudestani asti ja siksi sillä tulee aina olemaan aivan erityinen paikka sydämessäni. Kyseinen yhtye on soinut lapsuuden automatkoilla, kun istuimme pikkusiskoni kanssa vanhan automme takapenkillä ja se on soinut viettäessämme lapsuutemme kesäpäiviä mökillä, mutta aivan yhtä vahvasti se on soinut myös niinä hetkinä, kun olen itkenyt toivottomuuttani teini-ikäisenä julisteilla tapetoidussa huoneessani. Yö on yksinkertaisesti soinut kaikissa elämäntilanteissani ja istuessani kymmenen vuotta sitten Savonlinnasalissa pikkusiskoni kanssa Yön konserttisalikeikalla en todellakaan olisi uskonut, että seuraavan kerran olisimme yhtyeen keikalla yhdessä vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Etkö oikeasti ole nähnyt kuin viimeksi kymmenen vuotta sitten, kysyin vielä seistessämme harmaan taivaan alla Lutakonaukiolla hieman ennen keikan alkamista ja lopulta yhtyeen noustessa värivalojen loisteessa lavalle olin valtavan liikuttunut, enkä pelkästään musiikista vaan myös siitä, että kymmenen vuotta oli mennyt kuin huomaamatta ja siinä me edelleen seisoimme, eikä meistä kumpikaan rakastanut yhtyettä yhtään vähempää kuin kymmenen vuotta sitten. Harmaan taivaan alla minä rakastin aivan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, tunsin kyyneleet silmäkulmissani huutaessani ilmaan äärimmäisen rakkaita sanoja ja tanssin tuntemattoman kanssa sanojen niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen / on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen kaikuessa yleisömeren ylitse järven toiselle puolen, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja tihkusateen kastellessa hiuksiani minä olisin vain halunnut kiittää kaikesta siitä, mitä suomenkielinen musiikki ja nimenomaan tämä yhtye on minulle antanut, halunnut kiittää kaikesta siitä loputtomasta rakkaudesta.

Vaikka tämähän on siis tavallaan mielipidekysymys, voin kertoa teille, että tällä hetkellä yksi mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista nyt on vuonna 2003 Idolsissa kilpaillut ja sittemmin yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvanut Antti Tuisku, enkä neljäntoista vuoden takaisena fanityttönä voisi oikeastaan olla yhtään ylpeämpi kirjoittaessani näin. Antti Tuisku ei ollut ensimmäinen artisti, johon rakastuin sydänjuuriani myöten, mutta silloin neljätoista vuotta sitten vaaleansiniset seinäni täyttyivät kyseisen miehen kuvista ja keräsin jokaisen artistiin liittyvän lehtiartikkelin, se oli itselleni tavallaan fanittamisen kulta-aikaa: suuri osa kavereistani rakastui samaan artistiin, koulussa välitunneilla puhuttiin ainoastaan artistin ensimmäisestä albumista ja kotona tämän artistin julisteilla tapetoidussa huoneessani laitoin sen samaisen debyyttialbumin pyörimään mankkaan, jonka olemassaolo mahdollisti musiikin rakastamisen, silloin en todellakaan kuunnellut musiikkia tietokoneelta.

Neljässätoista vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, mutta kaikesta huolimatta artisti on jäänyt kummittelemaan soittolistoilleni ja tätäkin kirjoittaessani olen jälleen päätynyt kuuntelemaan artistin vanhempaa tuotantoa vain huomatakseni, että muistan edelleen jokaisen biisin melkein sanatarkasti ulkoa. En kuitenkaan tullut kertomaan teille siitä vaan siitä hetkestä, kun seisoin pikkusiskoni kanssa yleisömeren keskellä kaatosateessa vähän ennen vuorokauden vaihdetta ja katselin Antti Tuiskun nousevan lavalle värivalojen loisteessa, nimittäin sitä hullua tunnetta ei olisi mitenkään mahdollista kuvailla sanoin. Siinä oli jotain ihan valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla hetkessä oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisessa hengenvedossani ja olin tavattoman ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumaan liekkimereksi jo pelkästään nousemalla lavalle. Se tunne liittyi erittäin vahvasti myös siihen, että historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne neljäntoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui yksinkertaisesti aivan uskomattomalta nähdä yleisömeren leimahtavan liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui niin uskomattomalta, että olisin voinut itkeä silmät päästäni siitä rakkaudesta ja loputtomasta ylpeydestä, kaiken jälkeen tämä mies on todellakin ansainnut sen kaiken.

Viime syksynä seisoin satamassa kameran kanssa, katselin maisemaa linssin lävitse ja korvissa soivat sanat se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / eikä kukaan muu sitä nää, epämääräinen tunnemassa rintalastan alla kasvoi niin suureksi, että kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni. Siinä hetkessä minä rakastuin Ellinooraan, rakastuin ääneen, joka rauhoitti kävellessäni myöhemmin kotiin ja ääneen, joka oli yksinkertaisesti niin lohdullisen kaunis, ettei minulla riittäneet sanat. Heinäkuun puolessävälissä seisoin yleisömeren keskellä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, en osannut olla hymyilemättä ja suljin hitaasti silmäni, kun lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiini tämä valloittavan ihana nainen lauloi oot savu keuhkoissa / sanoit ite pitäis lopettaa ajoissa / kerroit myös et leevien lauluja, kuuntelet kun sua surettaa / me sielunveljiä ollaan. Siinä hetkessä en olisi yksinkertaisesti voinut olla yhtään onnellisempi, siinä hetkessä, muutaman kymmenen metrin päässä siitä, missä seisoin viime syksynä katselemassa maisemaa linssin lävitse, annoin musiikin viedä hymyillessäni onnellisuuttani.

Ellinooran Villi lapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoden hienoimmista ja itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista albumeista, se oli omalla tavallaan äärettömän aito ja ehkä nimenomaan siksi se on edelleen yksi niistä albumeista, jotka soivat jatkuvasti kuulokkeissani. Sen lisäksi, että kyseinen albumi kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, kuuluu myös Ellinoora ehdottomiin suosikkiartisteihini ja seistessäni siinä yleisömeren keskellä kuiskaamassa varovaisesti ilmaan sanoja vaik sut on luotu kantamaan / nousemaan aina uudestaan / oon pahoillani en osannut lohduttaa / mut lupaan vielä se helpottaa en osannut epäillä hetkeäkään, miksi.  Ellinoora on tällä hetkellä aivan ehdottomasti yksi lupaavimmista ja mielenkiintoisimmista suomalaisista artisteista ja odotan äärimmäisen innoissani, millaista musiikkia artistilta tulevaisuudessa tullaan kuulemaan. Sinä perjantaisena iltapäivänä Lutakonaukiolla kuitenkin kaikuivat sanat lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa / ei paineta leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa / nostetaan keskikaljamaljat ilmaan / tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas auringonsäteisiin verhoutuneen yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi ja se oli yksi tämän kesän kauneimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten itkin sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa ja vuosi sitten tanssin onnellisuuttani hennon vesisateen kastellessa hiukseni Provinssissa, nämä molemmat hetket olivat tavallaan äärettömän taianomaisia ja niin ovat olleet kaikki ne hetket, jolloin olen nähnyt Chisun nousevan värivalojen loisteeseen. Ne hetket ovat tavallaan aina aivan uusia ja tuntemattomia, keinuttavat mukanaan tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani tai jättävät vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, tanssittavat mukanaan loputtomassa onnellisuudessa tai antavat tilaa hengittää, olla olemassa vain siinä musiikissa. Parhaimmillaan Chisu on kuitenkin todennäköisesti silloin, kun kuulija antautuu musiikille koko olemuksellaan ja antaa musiikin keinuttaa mukanaan tunteissa välittämättä siitä, istuuko kotona kynttilöiden valossa vai seisooko yleisömeren keskellä itkemässä, Chisun musiikki on nimittäin täynnä niin käsittämättömän suuria tunteita, etteivät niitä kuvailemaan riittäisi edes kaikki maailman sanat. Niihin ei riittäisi keskeneräiset lauseet tai kauniisti kirjoitetut romaanit, minä mietin vielä pidätellessäni kyyneleitä Lutakonaukiolla sanojen mut mussa ei oo mitään / mussa ei oo mitään uutta / oon vielä samanlainen / sama mieli sama sydän / sama nainen kaikuessa korvissani auringonsäteiden piiloutuessa hetkittäin armottoman harmaan pilviverhon taakse, sekin hetki oli minulle uusi ja valtavan taianomainen, aina aivan niitä viimeisiä sydänjuuria myöten koskettava kaikessa raakuudessaan ja kauneudessaan, siksi minä rakastan niin paljon.

 

Miksi Juha Tapion keikat tuntuvat olevan yllättävän usein loppuunmyytyjä, mikä siinä miehessä jaksaa viehättää vuodesta toiseen, muistan miettineeni vuosia sitten kuunnellessani radiota matkalla sinne, missä raitiovaunut vuosien ajan kolisivat ohitseni. Kolme vuotta sitten seistessäni Tavastialla eturivissä sinisten värivalojen loisteessa vastausta siihen kysymykseen ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, kun ensimmäisestä sekunnista viimeiseen olin äärettömän suurta rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet silmäkulmassa huusin ääntäni käheäksi, ei yksinkertaisesti tarvinnut miettiä hetkeäkään tai epäillä olevansa väärässä. Siinä hetkessä tiesin vastauksen siihen kysymykseen. Juha Tapion keikat ovat loppuunmyytyjä nimenomaan siksi, ettei eturivissä värivalojen loisteessa millään muulla ole minkäänlaista merkitystä kuin musiikilla ja sillä musiikilla on juuri niin käsittämättömän suuri voima, ettei siinä ole yhtään mitään järkeä. Juha Tapiossa on jotain hirvittävän liikuttavaa, värivalojen loisteessa on vain itkettävä onnellisuuttaan ja suljettava silmänsä, hengitettävä musiikkia keuhkojensa täydeltä.

Vuosia Tavastian keikan jälkeen istuin hiljaisena pöydän ääressä ja kuuntelin, kuinka vastapäätäni istunut nainen kertoi, ettei pidä Juha Tapion musiikista, koska se on niin kamalan synkkää. En vastannut mitään, mutta kuin huomaamattani unohduin miettimään, että nimenomaan siksi Juha Tapio on niin menestynyt, siksi suomalaiset rakastavat kyseisen artistin musiikkia niin suunnattomasti ja siksi minäkin rakastan, nimittäin siksi, koska sen lisäksi, että Juha Tapion musiikki on kovin synkkää, se on hetkittäin myös voimaannuttavaa, toiveikasta ja täynnä riemua. Suomalaiset rakastavat synkkyyttä, mutta myös muita suuria tunteita, siksi Juha Tapion keikat ovat usein loppuunmyytyjä ja eturivistä löytyy varmasti lähes poikkeuksetta joku, jonka silmäkulmiin tarttuvat ne kyyneleet, jotka tarttuivat kiteinä minun silmäkulmiini seistessäni Lutakonaukiolla rakastamassa jokaisella solullani. Juha Tapio oli ensimmäisestä sekunnista aina viimeiseen asti aivan mieletön ja vaikka kunnioitankin jokaisen musiikkimakua, toivoin sen kuukausia aiemmin vastapäätäni istuneen naisen pääsevän joskus kokemaan kyseisen artistin värivalojen loisteessa, pelkästään sen ylitsevuotavan rakkauden ja voimaannuttavuuden takia.

 

En odottanut mitään festivaalin aikana niin suunnattomasti kuin sitä hetkeä, kun Apulanta nousee värivalojen loisteeseen ja jokainen hengenvetoni huutaa sanoinkuvaamatonta rakkautta. Apulannan kohdalla on nimittäin kyse jostain aivan muusta kuin pelkästä fanittamisesta, vaikka minä olenkin näiden yhdentoista vuoden aikana viettänyt hetkittäin monta kuukautta putkeen kuunnellen pelkästään yhtyeen tuotantoa, itkenyt vuolaasti sanojen murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan ja antanut musiikin täyttää huoneeni nurkkia istuessani pimeydessä, rakastanut aina sydämeni pohjasta. Kerännyt levyhyllyni täyteen yhtyeen tuotantoa, hukkunut värivalojen loisteeseen tuntematta pelkoa selkärangassani ja tuntenut yksinkertaisesti niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole tai tule koskaan olemaan määritelmää sanakirjoissa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hukun edelleen värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin yksitoista vuotta sitten, vietän viikkokausia kuunnellen ainoastaan yhtyeen tuotantoa ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan niin käsittämättömän paljon, mutta silti Apulannan kohdalla kyse on jostain paljon suuremmasta kuin fanittamisesta, järjettömän paljon suuremmasta.

Näiden yhdentoista vuoden aikana rakkauteni nimenomaista yhtyettä kohtaan on kasvanut yksinkertaisesti niin suureksi ja yhtyeestä on tullut niin olennainen osa elämääni, että tavallaan en olisi kokonainen ilman sitä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, mutta Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti myös se yhtye, joka on saanut jatkamaan eteenpäin silloin, kun maailma on romahtanut niskaani ja huutamaan niinä hetkinä, kun ahdistus on kasvanut ihmistä suuremmaksi. Apulanta on ja tulee todennäköisesti koko elämäni olemaan itselleni henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista asioista maailmassa ja kun festivaalin toisen päivän iltana yhtye viimein nousi lavalle sanoin hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu minä olin enemmän kuin koskaan aiemmin tänä kesänä elossa, enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa olevani jokaisella hengenvedollani aina ensimmäisestä sekunnista viimeisten värivalojen sammumiseen asti.

Apulanta sai todellisuuden katoamaan ympäriltäni hukkuessani rakkaaseen musiikkiin Lutakonaukion hämärässä, nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta huutaessani ääntäni käheäksi sanoista kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa ja silmäkulmiin kiteiksi jääneet kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäille siitä pelkästä loputtomasta onnellisuudesta sanojen älä usko lauluihin / ne tekee susta haaveilijan / ne voi saada sut kaivelemaan asioita /  joilta mielesi koittaa sua suojella / niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset / jättää kaaokseen kaikuessa yleisömeren ylitse. Siinä hetkessä katsoessani taakseni minä tunsin äärimmäistä ylpeyttä ja toivoin sydämeni pohjasta, että jokainen, joka on kertaakaan katsonut epäilevästi kertoessani tämän olevan ehdottomasti enemmän kuin vain lempiyhtyeeni, olisi päässyt todistamaan sen nimenomaisen hetken kanssani. Siinä hetkessä ei todellakaan tarvinnut kysyä, että miksi, siinä hetkessä oli yksinkertaisen selvää, miksi nimenomaan juuri tämä yhtye on erottamaton osa minua itseäni ja merkitsee itselleni enemmän kuin mikään muu yhtye on koskaan merkinnyt tai tulee merkitsemään, siinä hetkessä ei tarvinnut kysyä mitään, siinä hetkessä musiikki puhui puolestaan paremmin kuin osaisin sanoin siitä kertoa.

Haloo Helsinki! on yhtye, joka on kiistatta yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä ja saavuttanut uransa aikana enemmän kuin moni suomalainen yhtye tulee koskaan saavuttamaan. Yhtye piti viime vuonna ansaittua taukoa ja palasi tänä vuonna värivalojen loisteeseen aiemmin julkaistuaan keväällä kuudennen studioalbuminsa Hulluuden Highway, joka nousi heti julkaisuviikollaan Suomen virallisen albumilistan kärkeen pysyen siellä yhdeksän viikkoa, oli siis ehdottoman selvää, että Haloo Helsinki! oli palannut vahvempana kuin koskaan. Ehdottoman selvää, mutta seistessäni yleisömeren keskellä perjantai-iltana yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen olin ainoastaan sanaton, nimittäin huolimatta siitä, että uskoin yhtyeen palaavan vahvempana kuin koskaan, en osannut odottaa sen pääsevän ensimmäisistä sekunneista lähtien niin syvälle rintalastani alle tai saavan yleisömerta muuttumaan valtavaksi liekkimereksi jo ennen ensimmäistä kertosäettä, en vain ollut osannut odottaa mitään niin suurta.

Siinä, missä edellinen yhtye oli saanut huutamaan ääntäni käheäksi ja nostamaan käteni kohti pimenevää taivasta, Haloo Helsinki! sai tanssimaan jalkani kipeiksi hillittömästä onnellisuudesta ja hymyillen laulamaan yleisömeren mukana sanoja, jotka ovat soineet kuulokkeissani luvattoman paljon. Yleisömeren mukana keinuin musiikin mahtavuudessa ja olin aivan satumaisen onnellinen kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen kaikki voi joskus rikkoutuu / mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu tunkeutuessa selkäytimeeni, enkä pelkästään musiikin ansiosta, nimittäin siinä äärimmäisen kauniissa hetkessä muistin sen, mitä ymmärsin kaksi vuotta sitten värivalojen loisteessa, sen, kuinka hetkittäin on vain uskallettava rakastaa ja päästettävä irti siitä pelonsekaisesta tunteesta, jonka rakkaus tuo aina mukanaan. Haloo Helsinki! oli suurempaa rakkautta kuin koskaan aiemmin ja suurempi kuin olisin koskaan osannut odottaa, sinä iltana Lutakonaukiolla huusin yleisömeren keskellä tunteiden ääripäistä, nostin käteni kohti tummansinistä taivasta ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni sen kaiken kuin en olisi koskaan ennen tuntenut, tanssin kuin en olisi koskaan ennen kuullut musiikkia.

Minä voisin kirjoittaa tähän taas jotain siitä, kuinka eräänä toukokuun kolmantenatoista päivänä istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä tai kuinka PMMP jätti lopetettuaan mittaamattoman aukon sydämeeni, mutta myös festivaalien esiintyjäkattauksiin. Minä siis voisin kirjoittaa, mutta jätän kuitenkin suosiolla kirjoittamatta, nimittäin Vesalan noustessa lavalle Lutakonaukiolla sinä heinäkuisena lauantaina niillä neljän vuoden takaisilla tapahtumilla ei ollutkaan enää yhtään mitään merkitystä ja musiikin hyväillessä kuulijoitaan auringonsäteiden alla lavalla oli artisti, joka vaikutti edelleenkin yhtä vilpittömän kiitolliselta kuin viime vuonna Provinssissa, kiitolliselta jokaisesta katsomaan saapuneesta ihmisestä.

Aja suoraan kotiin keskity hengittämään / hengitä rauhallisesti ulos sisään / ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään / sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sanat kaikuivat auringonsäteiden loisteessa ja liikutuin kyyneliin asti ennen sitä ensimmäistäkään kertosäettä, niin mielettömän vahvasti musiikki tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa, jokaisessa hengenvedossani ja jokaisessa solussani. Vesalan debyyttialbumi oli itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti yksi viime vuoden rakkaimmista albumeista ja siinä, missä vuosi sitten sanat mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä / mun on pakko lähtee / sun lähellä ei vaan pystyny hengittää tuntuivat raskailta, tänä vuonna seistessäni yleisömeren keskellä ne tuntuivat vielä raskaammilta, osuivat syvälle rintalastan alle ja saivat samalla hengittämään vapaammin, albumi biiseineen on kasvanut vuodessa paljon suuremmaksi ja rakkaammaksi. Niin on tehnyt myös Vesalan ensimmäinen singlelohkaisu Tequila ja yleisömeren yhtyessä kuoroksi kertosäkeessä tuntui kuin koko maailma olisi ollut hetken siinä, kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, ei vain yksinkertaisesti tarvittu muuta kuin musiikki. Oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa lauloin yleisömeren mukana ja tunsin, kuinka kylkiluiden alla muuttui hetkittäin rytmi, siinä hetkessä rakkaus oli ylitsevuotavan suurta ja onnellisuus enemmän kuin määritelmä sanakirjassa, Paula Vesala ihanampi kuin koskaan.

Jenni Vartiainen on yksi Suomen menestyneimmistä naisartisteista ja nähtyäni artistin jo melkein luvattoman useasti värivalojen loisteessa minulla ei ole edes pienintäkään syytä epäillä, että miksi. Vartiainen on ehdottoman valovoimainen artisti ja palattuaan tammikuussa tauoltaan uuden singlelohkaisunsa Turvasana kanssa hänestä tuli itselleni henkilökohtaisesti myös äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä tämän uuden singlelohkaisunsa myötä hän esitteli itsestään jotain uutta, jotain sellaista, mitä hänen aiemmassa tuotannossaan ei olla päästy kuulemaan. Itse henkilökohtaisesti odotan myös naisen tulevaa albumia innoissani kahden tänä vuonna ilmestyneen singelohkaisun perusteella, uskon sen nimittäin olevan jotain täysin erilaista kuin vuonna 2013 ilmestynyt menestysalbumi Terra.

Lutakonaukiolla Vartiainen nousi värivalojen loisteeseen kuitenkin ensimmäisen albuminsa biisin myötä sanoin jos mä täyteen paan / juotko kokonaan / se malja vain sua oottaa / puolilleen jos jää / tahdotko lisää / se malja vain sua oottaa ja huolimatta siitä, että olen artistin päässyt näkemään luvattoman useasti värivaloissa, tauolta palannut Vartiainen osasi jälleen yllättää ilmiömäisyydellään. Minä en osannut lopettaa hymyilemistä musiikin tuntuessa jokaisessa solussani ja nauringonsäteiden lämmittäessä hetkittäin poskipäitäni, kuiskailin ilmaan tavattoman rakkaita sanoja itkuja varten on ihmisen silmät / vierikää kyyneleet / tuleehan tuolta se toinen päivä / kun on kepeät askeleet ja tunsin, kuinka kyyneleet tunkeutuivat kuin väkisin silmiini. Niihin sanoihin olen vuosia sitten kätkenyt hirmuisen raskaita tunteita, istunut yksin parvekkeellani lentokoneiden lentäessä ohitse tummansiniseen verhoutuneella taivaalla ja hengittänyt syvään, antanut tunteiden mennä sanojen mukana ja niin annoin myös sinä heinäkuisena päivänä seistessäni yleisömeren keskellä. Annoin tunteiden mennä ja seuraavan biisin sanojen ja jos joskus syliin mustan maan / mä sua joudun kantamaan / niin minä sinua vaan tunkeutuessa suoraan rintalastani alle hymyilin varovaisten kyynelteni takaa, niin onnelliseksi musiikki teki minut ja juuri niin sanoinkuvaamattoman ihana Jenni Vartiainen oli, kaikkien näiden vuosien ja luvattoman monen kokemani keikan jälkeenkin.

Viimeinen artisti, jonka yleisömeressä seisoin, oli yksinkertaisesti aivan epätodellisen paljon saavuttanut Robin, jonka ensimmäisen singlelohkaisun Frontside Ollie ilmestyttyä vuonna 2012 naurahdin hieman. Tavallaan en kai osannut edes kuvitella, mitä tämän ensimmäisen singelohkaisun julkaisemisen jälkeen tulisi tapahtumaan ja onhan se totta, että ihan kaikki, mitä Frontside Ollien on tapahtunut, on jotain aivan käsittämätöntä. Robin on lyhyesti sanottuna todellinen menestystarina ja sinä heinäkuisena iltana Lutakonaukiolla yleisömeren keskellä en voinut olla kuin onnellinen siitä menestystarinasta katsellessani tämän nuoren artistin nauttivan aidosti lavalla olemisesta ja yleisöstään. Sanojen sama mulle vaik satais / taivas ois pilvinen / tää on kaunis päivä / mä oon sopivasti onnellinen kaikuessa yleisömeren ylitse kauas järven taakse hymyilin kaiken kauneudelle, hymyilin suomalaisen musiikin uskomattomuudelle ja sille yhteenkuuluvuuden tunteelle, jonka pystyi tuntemaan yleisömeren keskellä vieraiden ihmisten keskellä. Hymyilin aina viimeisiin sekunteihin asti ja kun lopulta kävelin pikkusiskoni kanssa yleisömeren mukana kohti toista lavaa tuntui kuin jalkani eivät jaksaisi kantaa minua enää hetkeäkään, mutta toisaalta se ei haitannut, nimittäin huolimatta siitä, ettemme jääneetkään katsomaan Profeettojen keikkaa, tämä viikonloppu täynnä suomalaista musiikkia oli täydellinen kaikessa voimaannuttavuudessaan.