Olen aina rakastanut auringonlaskujen sanoinkuvaamatonta harmoniaa, ja sitä, kuinka jokainen auringonlasku on aina erilainen, jokainen auringonlasku saa aikaan erilaisen tunteen. On olemassa auringonlaskuja, jotka tuntuvat siltä kuin jokin päättyisi, mutta myös auringonlaskuja, jotka saavat aikaan tunteen jonkin alkamisesta, toiveikkaan ja suunnattoman kauniin tunteen, sellaisen, että auringon laskettua horisontissa siintävän havumetsän taakse on istuttava vielä hetki aloillaan ja tunnettava pimeyden ottavan sitten turvalliseen syleilyynsä. Auringonlaskuja, jotka kuljettavat mukanaan vuosien takaisiin muistoihin, rauhallisiin syysiltoihin rantakallioilla ja niihin kahden vuoden takaisiin yksinäisiin hetkiin rantahiekan tuntuessa viileältä paljaiden jalkojeni alla, sellaisia auringonlaskuja, jotka kuljettavat mukanaan harmoniassaan ja saavat lausumaan kaikista kauneimpia sanoja, tarttumaan toisen käteen.
Auringonlaskut ovat tavallaan kuin musiikkia, voimakkaita ja ainutlaatuisia, jotka saavat tuntemaan ja näkemään eri tavalla riippuen siitä, istuuko yksin syysillan harmoniassa vai pitääkö kädestä maailman rakkainta ihmistä, onko itkenyt toivottomuuttaan päiväkausia vai kulkenut onnellisuus kasvoillaan. Aivan kuin musiikkia, mietin istuessani maailman rakkaimman ihmisen kanssa vierailla kallioilla katselemassa auringonlaskun ääretöntä harmoniaa, olin olemassa vain sitä hetkeä varten, sitä uskomattoman kaunista auringonlaskua ja vieressäni istuvaa ihmistä kohtaan tuntemaani rakkautta varten ja hengitin jokaisella hengenvedollani harmoniaa, joka verhosi maisemaa lämpimiin sävyihin. Tuntui kuin se tunne olisi kulkenut ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja ottanut sitten lopulta turvalliseen syleilyynsä, se oli kuin Damien Ricen My Favourite Faded Fantasy ja sanat you could have my favourite face / and favourite name / i know someone who could play the part / but it wouldn’t be the same, se oli samanaikaisesti haurasta ja aivan sanoinkuvaamattoman vahvaa, jotain sellaista, mitä tuntuu vaikealta verhota näihin lauseisiin.
Kuin sanat you could hold the secrets that save / me from myself / i could love you more than love could / all the way from hell olisivat kulkeneet armottomina lävitseni auringonlaskun viimeisten säteiden kadotessa horisontissa siintävän metsän taakse, armottomina ja silti suunnattoman kauniina. Kuin musiikkia, mietin vielä kävellessämme metsässä auringonlaskun alkaessa vaihtua hitaasti tummansiniseen samettiin ja hymyilin sitten tyhmästi, kuinka jostain tuntemattomasta syystä katselen auringonlaskuja linssin lävitse ainoastaan rakkaassa pikkukaupungissa ja kuinka jostain toisesta tuntemattomasta syystä auringonlaskut eivät ole koskaan tuntuneet missään muualla yhtä voimakkailta, missään muualla auringonlaskut eivät ole saaneet aikaan läheskään niin suuria tunteita kuin pienessä oopperakaupungissa. Minun täytyisi luultavasti antaa auringonlaskuille mahdollisuus Jyväskylässäkin, mietin vielä ennen kuin ajatukseni karkasivat kuin kaukana horisontissa auringonlaskun säteet tummansiniseen samettiin.
Lähetä kommentti