5/28/2017

KUIN MIKÄÄN EI OLISI MUUTTUNUT

Ensimmäiset päivät pienessä oopperakaupungissa olivat kauniita, kävelin metsäpolkuja hiljaisuus rintalastani alla ja kuuntelin metsän humisevan rauhallisena ympärilläni katsellessani maisemaa linssin lävitse, hymyilin itsekseni puiden ensimmäisille silmuille. Äitienpäivänä istuin vanhan mummolan laiturilla ja vaikka kaksikymmentä vuotta elämästäni nähnyt vanha rantasauna, jonka polttamista seurasin marraskuussa ahdistusta sydämessäni, olikin enää kasa hiiltyneitä tiiliä takanani, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Tuntui kuin kaikki olisi aivan kuin lapsuuteni kesäpäivinä, vaikka laituri allani ei enää ollutkaan sama vanha ja rantaan vievän rinteen pyykkinarut olivat vuosien saatossa haurastuneet poikki, tuntui kuin kaikki olisi aivan kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Tuntui kuin olisin ollut edelleen se sama vaaleahiuksinen tyttö, joka juoksi suoraan rantasaunasta järveen, vaikka minussa ei tavallaan enää ollutkaan mitään samaa, vain samat pyöreät kasvonpiirteeni ja samat kolme etunimeä. Tuntui kuin olisin ollut sama vaaleahiuksinen tyttö kasvoillaan vilpitöntä onnellisuutta ja sydän täynnä rakkautta elämää kohtaan, kaikki tuntui uskomattoman kevyeltä ja vesi oli vielä liian kylmää, kun upotin kalpeat käteni ranteita myöten rantaveteen.

IMG_1653IMG_1625IMG_1655IMG_1589

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti