3/01/2017

KENEN PELKOJA SÄ PELKÄÄT?

IMG_8235IMG_8241

PARIISIN KEVÄT @ LUTAKKO 25 02 2017        

Viime lauantaina seisoin pitkästä aikaa yleisömeren keskellä, hymyilin tyhmästi Arto Tuunelan laulaessa luuletsä et mä oon joku supersankari / seison tuulessa, makaan sateessa / ja ootan että kuu nousee ja unohduin miettimään, kuinka nimenomaan Pariisin Kevään noustessa värivaloihin tuntuu aina kuin olisin löytänyt tieni kotiin, aivan kuin olisin kaikkien tuntemattomien kadunkulmien ja väärien käännösten jälkeen löytänyt tieni kotiin. Suljin silmäni kadottaakseni todellisuuden loputtomaan onnellisuuteeni, vuosien takaisiin muistoihin sanojen hetkeksi hiljaisuus saapui / luokseni kuin olento ja huusi / älä pelkää maailmaa viedessä takaisin vanhan kivilinnan varjoon, viileisiin kesäöihin, kun rikkinäiset kengät olivat täynnä rantahiekkaa ja tuntui kuin kaikki olisi vielä mahdollista. No mä en tiedä, ehkä kaikki on turhan tavallista / paetaan autolla / lähdetään nyt etsimään jotain / potkua tähän elämään huusin ääntäni käheäksi rakkaista muistoista, niistä lukuisista yleisömeren keskellä tai eturivissä vietetyistä illoista ja talviaamuista, kun auringonnousun verhotessa kaupunkia harmoniaan musiikki on kulkenut selkärangassani.

Melko tarkalleen kuusi vuotta sitten päätettiin matkustaa yhtenä helmikuisena iltana Pieksämäelle, myöhästyttiin lukuisten vastoinkäymisten takia keikalta ja kun lopulta istuin eturivissä katselemassa yhtyettä ensimmäistä kertaa värivaloissa, olin aivan käsittämättömän onnellinen ja nostin käteni ilmaan, vaikka yleisömassa takanamme olikin suhteellisen ilmeetöntä ja yhtye tuntui etäiseltä. Siitä keikasta viime lauantaiseen keikkaan Lutakossa on ollut pitkä matka ja kuuden vuoden aikana olen ehtinyt näkemään yhtyeen luvattoman monesti, mutta seistessäni yleisömeren keskellä sinä lauantaisena iltana tunsin edelleen sen saman onnellisuuden huutaessani sanoja ei oo mitään muuta tappeluu / kuin se jota tappelet / kuka nostaa sun käden / kuka avaa sun suun / kuka sulkee sun silmät, sen aivan saman onnellisuuden ja kiitollisuuden, loputtoman rakkauden. Loputtoman rakkauden muistoja herättävää mutta myös sitä uutta musiikkia kohtaan, sillä yhtyeen helmikuun alussa ilmestynyt albumi kuulosti yksinkertaisesti vain uskomattoman hyvältä värivalojen loisteessa ja oli pakko tanssia jalat kipeiksi, huutaa äänensä käheäksi ja rakastaa niin suunnattomasti, ettei millään muulla ollut siinä hetkessä mitään merkitystä. Ensimmäisen encoren aikana olisin ollut jälleen valmis myymään sieluni musiikille ja sanoille tiputa sun aseet / ilman sanoja / sytytät mun tulen / lyöt mun rumpua / eikö me olla viattomia / sytytetään tulet pitkin rantoja ja en tiedä johtuiko se siitä, että Tuunela kysyi yleisöltä jatkuvasti, että onko kaikki hyvin, mutta seistessäni siinä yleisömeren minä keskellä tunsin olevani turvassa, vaikka kyyneleet tarttuivatkin silmäkulmiini ja hauras sydämeni muutti hetkittäin rytmiään.

IMG_8248IMG_8240IMG_8249

Ensimmäisen encoren jälkeen minä seilasin yleisömeren keskeltä hieman kauemmas päästäkseni mahdollisimman helposti narikkaan, mutta pysähdyin yhtyeen noustessa lavalle vielä kerran ja sanojen elvis on vielä talossa / ja sul on hetki aikaa / heittää lantioo / kuin huomista ei oo / kevätiltana kaikuessa täydessä tanssisalissa. Hymyilin edelleen typerästi ja unohduin vielä hetkeksi miettimään sitä, kuinka nimenomaan Pariisin Kevään keikoilla tunnen aina löytäneeni takaisin kotiin, tunnen löytäneeni hauraasta sydämestäni sen ihmisen, joka aikoinaan huusi katoaa alta jalkojen kylmä maa / putoan ohi pilvien / rakastun mutta koskaan en kokonaan / kuka vaan voi väittää ymmärtävänsä / ne klovnin kyyneleet ja kulki hiukset takkuisina pikkukaupungin kaduilla silmissään hullua onnellisuutta, sinä lauantaisena iltana kävellessäni keikan jälkeen Lutakosta keskustaan olin jälleen se ihminen ja aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen, kiitollinen yksinkertaisesti kaikesta, enkä pelännyt mitään, edes itseäni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti