"Mutta mitä sitten on täydellinen paljaus? Eikö jokainen kokemus ja eletty hetki, koettu tunne ole kerros, vaatteen kaltainen vaate jonka pukee ylleen, ja jos pyrkii riisuutumaan paljaaksi, jäljelle jää vain kasa kuoreksi muuttuneita hetkiä jotka joku voi poimia käteensä: kas, tässä on jonkun ohikiitävä onni joltakin kesäkuulta, ja tässä saman ihmisen itseinho, tässä hailakanvioletti kaipuu, tässä riittämättömyys, ja miten huoliteltu syvänsininen surupuku, tietääkö tämä ihminen itsekään miksi pukeutuu siihen päivästä toiseen? Lopulta, riisuuduttuaan, ihminen on paljas, mutta paljaus on pelkkää vettä ja verta, pelkkä perna ja maksa, jonkin verran ihonalaista rasvaa. Se paljaudesta, Aurelia ajattelee."
(Riikka Pulkkinen - Paras mahdollinen maailma, 2016)
Yhtenä aamuna pikkukaupungin rauhallisuudessa heräsin pimeässä huoneessa, kuuntelin koiran kävelevän sänkyni viereen ja hymyilin itsekseni, kun samainen karvakuono hetkeä myöhemmin hyppäsi viereeni nukkumaan, suljin silmäni vielä hetkeksi ja näin unta, jossa istuin kerrostalon katolla kesäpäivän tuntuessa jokaisessa hengenvedossa, join halpaa viiniä suoraan pullosta ja nauroin tuulenhenkäysten viedessä hattuni. Tuntui kuin olisin elänyt sen hetken aiemmin, mietin herätessäni lopulta koiran nuolaistessa kasvojani ja kuuntelin parkettilattian narahtavan hetkittäin paljaiden jalkojeni alla kävellessäni keittiöön, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti pilviverhon lävitse ja pöydällä oli paperi, jossa käskettiin pitämään koirat sisällä. Katselin auringonsäteiden vähitellen katoavan takaisin pilviverhon taakse, keitin itselleni vaniljateetä ja istuin sitten villasukat jalassa olohuoneessa lukemassa kirjaa, jonka olisin halunnut lukea jo kuukausia sitten.
"Hänen mielenrauha-ajatuksensa on aina ollut iho. Iho on niin hauras,
että oikeastaan, kun alkaa ajatella, mitään minuutta ei ole." minä luen ja totean itsekseni, ettei Riikka Pulkkinen todellakaan ole turhaan yksi suosikkikirjailijoistanim nimittäin siinä, missä Paras mahdollinen maailma on sykähdyttävä, mahtipontinen ja ehdottomasti ajankohtainen, se on samanaikaisesti myös kirja, joka sai minut sinä aamuna pysähtymään aloilleni, lukemaan täydellisessä hiljaisuudessa minuuttien muuttuessa tunneiksi ja itkemään niin, että minun oli pyyhittävä kyyneleitäni nähdäkseni lukea eteenpäin. "Muistan että radiossa soitettiin Lambadaa ja minä vihasin sitä. Halusin elämälleni toisenlaisen ääniraidan ja aloin kuunnella Rauli Badding Somerjokea ja muutamia muita" ja samainen kirja sai minut hymähtämään itsekseni, keittämään vielä lisää vaniljateetä ja jatkamaan lukemista niin kauan, etten enää voinut lukea päivänvalossa, laskihan aurinko joulukuun lopussa jo ennen kolmea. "Oli osattava tehdä oikein, emmekä me osanneet" ehdin vielä lukea ja laittaessani kirjan lopulta mustaan kangaskassiini mietin, mikä oikeastaan on oikein ja mitä minun oikeastaan pitäisi tehdä, mitä minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa tai mitä minun pitäisi seuraavaksi sanoa, en tiennyt, mutta sen minä tiesin, etten enää tahdo olla hiljaa, tahdon kirjoittaa valehtelematta ja sanoa suoraan, rakastaa ja vihata, mutta suoraan sydämestä. Sanoa suoraan sydämestä, että lukekaa tämä kirja ja muistakaa antakaa sille aikaa.
Lähetä kommentti