1/30/2017

ei tunnu missään olen matkalla taas

IMG_7506IMG_7513

Yhtenä tammikuisena aamuna katselen auringon nousevan vähitellen ikkunalasin takana, syön aamiaiseksi vaniljarahkaa ja päätän, että haluan jakaa seuraavan vuorokauden kanssanne, vaikka en ole koskaan ennen osannut sellaista tehdäkään. Minä päätän, että tahdon kertoa aivan rehellisesti siitä, miltä tuntuu matkustaa raitiovaunujen kolinaan ja takaisin yhden vuorokauden aikana, kävellä niillä auringonlaskun harmoniaan verhoutuneilla kaduilla ja hymyillä vastaantulijoille liikennevaloissa, pysähtyä aivan hetkeksi kuuntelemaan katusoittajaa, jota pysähtyi kuuntelemaan myös vuosia aiemminkin, silloin, kun merituuli tarttui vaaleisiin hiuksiin ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmaan pelkästä liikutuksesta, sanoinkuvaamattomasta onnellisuudesta.

Kello 09:42 katselen maailman rakkaimman ihmisen jatkavan uniaan selkäni takana ja peitin meikillä varjoja silmieni alla, laitoin ripsiväriä näyttääkseni enemmän itseltäni ja rajasin vihreät silmäni ensimmäistä kertaa viikkoihin mustalla. Pukeuduin vanhaan keikkamekkooni, siihen mustaan, jonka selässä on pitsiä, pakkasin laukkuuni vanhan hupparini pitääkseni itseni seuraavana yönä lämpimänä ja astuessani ovesta ulos päätin luottaa siihen, että muistin laittaa myös keikkalipun laukkuuni, suutelin hyvästiksi ja lupasin pitää hauskaa.

IMG_7519

Kello 11:25 minä istun bussissa ikkunapaikalla, katselen kaupunkia likaisen ikkunalasin takana ja unohdun miettimään, kuinka tavallaan rakastan lähtemistä, maiseman vaihtumista ja sitä, kuinka mieli tuntuu kevyeltä kaupungin vaihtuessa seuraavaan, vieraiden kaupunkien ja vieraiden kadunkulmien muuttuessa vähitellen muistikuviksi jostain menneisyydestä. Rakastan kaikkea sitä, mietin maiseman vaihtuessa ikkunalasin takana ja tunnen, kuinka jalkani alkavat vähitellen puutua, yritän vähän suoristaa niitä siinä olemattoman kokoisessa tilassa, mutta sekään ei tunnu enää auttavan, luovutan ja lohduttaudun ajatuksella, että tunnin päästä ollaan siellä, missä ihmiset juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan junaan tai metroon. Syön päivälliseksi kolmioleivän ja naurahdan itsekseni, kuinka se ei todellakaan riitä mihinkään ja kohta on taas nälkä.

IMG_7529IMG_7557
IMG_7534

Helsinki pukeutuu auringonlaskun harmoniaan kello 16:15 kävellessäni rakkaita kadunkulmia niin ääretöntä onnellisuutta rintalastani alla, että luulen pakahtuvani siihen tunteeseen. Tuntuu kuin olisin palannut kotiin, hymyilen itsekseni seistessäni liikennevaloissa ja äärettömässä onnellisuudessani ostan itselleni maailman suloisimman hameen ja raidallisen paidan, vaikka olin aiemmin sopinut itseni kanssa, etten tarvitsisi mitään uutta. Hymyilen iltapäivän pahimmassa ruuhkassa, kuuntelen raitiovaunun kolisevan ohitse ja katselen sitten auringonlaskun vaihtuvan vähitellen tummansiniseen, kaupunki ympärilläni tuntuu turvalliselta.

IMG_7542
IMG_7540

Kello 16:47 pysähdyn kuuntelemaan katusoittajaa, jota pysähdyin vuosia sitten kuuntelemaan poikkeuksetta aina sattuessani oikeaan aikaan Aleksanterinkadulle, pysähdyn ja kahden vuoden takaiset muistot palaavat mieleeni filminauhan kaltaisesti, muistot tammikuisilta iltapäiviltä, kun kirjoitin päiväkirjaani niiden päivien tuntuvan erityisen merkitseviltä, sellaisilta, ettei niistä haluaisi koskaan unohtaa hetkeäkään, sekuntiakaan, ei ensimmäistäkään auringonnousua tai sadepisaroita kasvoilla. Merkitseviltä, sillä se oli viimeinen tammikuu siinä kaupungissa ja tuntui kuin jokin jakso elämässäni olisi ollut päättymässä, hymyilin itsekseni lähtiessäni jatkamaan matkaani tietäen, että huolimatta siitä, että jokin jakso elämästäni päättyi sinä keväänä, elämässäni on myöhemmin tapahtunut jotain sellaista, mistä en olisi koskaan uskaltanut haaveillakaan.

IMG_7561 IMG_7563
IMG_7565

Vasta kävellessäni rautatieasemalla alan tuntemaan ahdistusta rintalastani alla, vastaantulijoiden juostessa ehtiäkseen seuraavaan junaan hidastan vauhtiani ja mietin, kuinka ihmeessä olen aikoinaan voinut nauttia siitä loputtomasta kiireestä, iltapäivän pahimmasta ruuhkasta ja liukuportaissa juoksemisesta. Ehkä siihen täällä asuessaan lopulta tottuu, mietin kävellessäni tutuilla kadunkulmilla Helsingin pukeutuessa ympärilläni tummansiniseen samettiin ja kello 17:41 seison jäähallin edessä nauramassa itsekseni, kuinka silloin vuosia sitten olisin tullut vähintään kahta tuntia aiemmin jonottamaan, nyt on vain käsittämätön nälkä ja kipeät jalat.

IMG_7567

Ostettuani maailman hienoimman bändipaidan ja ennakkoon sen tallenteen tulevasta keikasta seison toisessa rivissä odottamassa keikkaa, tahtomattani kuulen vieressä seisovan tytön valittavan poikaystävälleen lähes kaikesta mahdollisesta, vääristä mielipiteistä, vääristä sanoista ja siitä, kuinka heidän kaverinsa on myöhässä. Mietin, kuinka tekisi mieli valittaa uskomattoman kipeistä jaloista ja jäätävästä nälästä, mutta unohdun sitten miettimään, kuinka melko tarkalleen kaksi vuotta sitten seisoin Barona areenalla matomontussa odottamassa samaisen yhtyeen spektaakkelia ja kuinka kyyneleet virtasivat poskipäilleni samantien, kun tämä yhtye asteli lavalle flanellipaidoissaan, unohdun miettimään kummallisia lavasteita ja pakahduttavaa tunnetta rintalastani alla, unohdun miettimään, kunnes kello 20:01 kyyneleet tuntuvat jälleen kiteinä silmäkulmissani, mutta siitä aion kertoa myöhemmin, sillä se tarina on liian merkittävä kerrottavaksi kaiken tämän kanssa.

IMG_7767
IMG_7772

Kolme tuntia kestäneen keikan, jonottamisen ja narikasta selviämisen jälkeen kävelen kahdessakymmenessä minuutissa rautatieasemalle, nopeammin kuin koskaan aiemmin uskomattoman kiireen takia ja ostettuani itselleni vesipullon tulevaa matkaa varten seison liikennevaloissa, hengitän vielä hetken hullua rakkauttani Helsinkiä kohtaan ja kävelen sitten kaukoliikenteen terminaaliin, missä pääsen jonottamaan vielä hetkeksi ja ymmärrän viimein, kuinka äärimmäisen kipeät jalkani todella ovatkaan, tuntuu kuin ne eivät jaksaisi kantaa minua enää hetkeäkään. Selkäni tahtoisi sanoa yhteistyösopimuksensa irti samalla hetkellä ja minä tahtoisin vain istua hetken, olla hetken olematta olemassa ja sulkea silmäni, sillä olotila alkaa olla sietämätön.

Minuuttia ennen puoltayötä minä nojaan Onnibussin ikkunaan ja nukahdan hetkeksi vain herätäkseni siihen, että silmissäni sumenee ja tuntuu kuin voisin pyörtyä millä hetkellä tahansa, on niin järkyttävän huono olo väsymyksen ja nälän takia, että hetken aikaa pelkään kuolevani siihen paikkaan. Onnibussin huonoihin puoliin kuuluu ehdottomasti naurettavan pieni jalkatila ja huokaisen helpotuksesta, kun vieressäni istuva mies pääsee Lahdessa vaihtamaan paikkaansa ja minä saan hetkeksi suoristettua puutuneet jalkani, nukahdan uudestaan ja herätessäni katselen maiseman alkavan näyttämään vähitellen tutulta, luojan kiitos.

IMG_7776

Kello 03:26 seison matkakeskuksella aivan järjettömän onnellisena siitä, että pääsen vihdoin syömään ja nukkumaan kunnolla. Kerron äärettömästä onnellisuudesta ja hetkellisestä pelosta, syön onnellisempana kuin koskaan ja nukahdan sitten maailman rakkaimman viereen luvaten vielä viimeisenä ajatuksena itselleni, etten ihan hetkeen lähde tekemään samanlaista reissua uudelleen, vaikka ennen rakastin matkustamista ja keikkoja enemmän kuin mitään, minusta on ilmeisesti tullut liian vanha sellaiseen tai sitten vain aivan liian heikko.

En ihan hetkeen lähde, mutta olihan tämä nyt hieno päivä.         

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti