apulanta, tuplapyssyt ja kiitollisuus

APULANTA @ HELSINGIN JÄÄHALLI 21 01 2017          

Seistessäni yli kymmenen vuotta sitten yleisömeren keskellä vieraan kaupungin verhoutuessa ympärillämme tummansiniseen samettiin en olisi osannut aavistaakaan, että vielä kymmenen vuoden päästäkin seisoisin yleisömeren keskellä odottamassa sitä yhtyettä, joka sai silloin sydämeni  jättämään lyönnin välistä. En olisi osannut aavistaakaan, että istuisin edelleen iltaisin pimeässä yhtyeen musiikin täyttäessä asuntoni nurkkia, itkisin vuolaasti eturivissä musiikin murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan tai että keräisin levyhyllyyni edelleen yhtyeen tuotantoa, kiinnittäisin keikkajulisteita valkoisille seinille tai pyytäisin nimikirjoituksia konserttisaleissa todistamieni uskomattomien keikkojen jälkeen. En olisi osannut aavistaa, että huutaisin edelleen ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa tai että vielä kaikkien näiden vuosien, kaikkien näiden keikkojen ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen tuntisin niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle ole määritelmää sanakirjoissa. Tavallaan en olisi edes uskonut, vaikka niin olisi väitettykin, mutta silti hukun edelleen musiikkiin värivalojen loisteeseen samalla suunnattomalla intohimolla kuin kymmenen vuotta sitten, tahtoisin huutaa iltapäivän pahimmissa ruuhkissa kuunnellessani yhtyeen musiikkia ja olisin jatkuvasti valmis myymään sieluni yhtyeen takia, kulutan tunteja katsellen keikkataltiointeja ja tavatessani Toni Wirtasen katson ylöspäin, sillä arvostan vain yksinkertaisesti niin käsittämättömän paljon.

Näiden vuosien aikana rakkauteni nimenomaista yhtyettä kohtaan on kasvanut niin suureksi ja yhtyeestä on tullut juuri niin olennainen osa elämääni, etten tavallaan enää osaisi määritellä itseäni mainitsematta yhtyettä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa hauraassa sydämessäni yksikään yhtye ei ole koskaan tämän kymmenen vuoden aikana onnistunut varastamaan, Apulanta on yksinkertaisesti sanottuna erottamaton osa minua ja siksi seistessäni yhtenä tammikuisena iltana toisessa rivissä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen Helsingin jäähallissa, sydämeni tuntui jättävän hetkittäin lyöntejä välistä ja minä olin taas sama tyttö kuin kymmenen vuotta sitten, aivan sama tyttö, kun katselin yhtyeen loputtomalta tuntuneen odottamisen jälkeen aloittavan keikkansa sanoin tee niin niinkuin eilenkin / hahmotellaan säännöt, jotka särkyy kuitenkin kyynelten tuntuessa lämpiminä silmäkulmissani. Keikan ensimmäisen kolmanneksen aikana kyyneleet ehtivät virrata poskipäilleni myös sanojen pimeys ei koskaan saavu yksin luoksesi / se kantaa sylissänsä sinun kyyneleitäsi / mä tiedän ettet tahdo kenenkään huomaavan / kuinka sinunkin veres vuotaa murtaessa suojamuurini uskomattomalla voimallaan ja sanojen naamiot on meitä varten / joilla on sellaiset arvet / joiden kertomaa ei tahdo kuuluttaa tuntuessa kylminä väreinä kalpealla ihollani aivan kuin kymmenen vuotta sittenkin, aivan kuin niinä iltoina, kun maailman paino oli liian raskas kantaa.

Keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kuultiin uskomattoman kaunis happusoolo, mutta sanalle uskomaton tuli oikeasti käyttöä vasta siinä vaiheessa, kun lavalle saapui kaapuihin pukeutunut huppupäinen kuoro ja niin ikään huppupäinen Toni Wirtanen. Sanat tähän päättyy paljon hyvää / paljon kaunista / jonka raajat kuolleet on / tän täytyy mennä näin / vaikka tahtoisin kieltää / koittaa säilyttää / mutta tiedän et on turhaa / armoo viivyttää ovat viimeisimmän kymmenen vuoden aikana saaneet kyyneleet virtaamaan poskipäilleni luvattoman useasti niin kyseisen taideteoksen voima ei ole vielä koskaan tuntunut yhtä suurelta, Armo oli jäähallin pimeydessä hienompi ja suurempi taideteos kuin koskaan aiemmin Toni Wirtasen tulkitessa sanoja nyt on mentävä yksin / kulkee pitää ilman varjoo / osan jäätävä taakse / jotta toinen voi loppuun löytää pelkän kuoron säestyksellä, eivätkä kyyneleet jääneet silmäkulmiini, ne virtasivat poskipäilleni vuolaammin kuin pitkään aikaan. Olin hetken aikaa yksinkertaisesti sanaton, kunnes sanat hei hei mitä kuuluu / sä kysyt ja kaikki on ok / no hyvä sun on puhuu / kun sä et tiedä miltä musta tuntuu saivat minut huutamaan ääntäni käheäksi ja yleisömeren muuttumaan niin käsittämättömäksi liekkimereksi, ettei siinä tuntunut olevan enää mitään järkeä, eikä toisaalta tarvinnut ollakaan. Ei tarvinnut, sillä seuraavaksi kuullut ..Silti onnellinen, Viivakoodit, Aggressio, Paha, paha asia sekä Terä heittivät vain jatkuvasti bensaa liekkeihin, yleisömeri tuntui olevan enemmän kuin koskaan elossa ja niin tunsin kieltämättä minäkin.

Käsittääkseni en ole vielä koskaan kirjoittanut ensimmäistäkään negatiivista sanaa Apulannasta, mutta siinä vaiheessa, kun yksi vuosien takaisista suosikeistani, Amerika, alkoi täyttää jäähallia ja lavan täytti ryhmä twerkkaajia mietin, olenkohan vain sanaton vai äärettömän surullinen. Siinä hetkessä toivoin, ettei sellaista tulla enää koskaan näkemään yhtyeen keikoilla, sillä se oli yksinkertaisesti jotain sellaista, joka oli siihen hetkeen asti liittynyt itselläni henkilökohtaisesti kaikkeen sellaiseen, mitä vihaan. Toisaalta samallahan se oli jotain sellaista, mitä en varmaan koskaan olisi osannut odottaa, kuten en olisi osannut odottaa Seppo Rätyä roomalaisissa vaunuissaankaan, enkä edes sitä, kuinka siitä alkanut keikan viimeinen kolmannes oli aivan uskomattoman suurta tunnetta sanojen sun kohdalla polku haarautuu / ja elämänlangat solmuun kietoutuu / sen verkkoon sotkeutuu / on sydämen lunnaat hinnoissaan / ja jokainen maksaa niitä vuorollaan / minä sun kohdalla tuntuessa nostalgisilta kahden vuoden takaisen spektaakkelin ansiosta ja puolestaan sanat kehen sattuu ja kuinka paljon / siitä kysymys enää tässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen / ettei mikään ole varmaa pistolta rintalastan alla, vuosien takaisilta kipeiltä muistoilta, joihin harvoin tahtoo palata.

Viimeiseinä biisinä ennen encorea kuultu Pahempi toistaan on yksi niistä biiseistä, jotka saivat minut silloin kymmenen vuotta sitten yleisömeren keskellä rakastumaan kyseiseen yhtyeeseen, mutta se oli sitä myös jäähallissa, kun siirryin yleisömeren keskelle nostamaan käteni ilmaan pelkästä suunnattomasta rakkaudesta ja ylpeydestä. Pelkästä suunnattomasta rakkaudesta, mietin yhtyeen noustessa vielä encoren ajaksi värivaloihin ja sanojen meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa saadessa kyyneleet jälleen virtaamaan poskipäilleni, kyynelten seasta minä hymyilin kaikelle sille käsittämättömälle onnellisuudelle, sille loputtomalle kiitollisuudelle ja sille, kuinka sanat piiskaa hei beibi anna mulle / piiskaa hei beibi anna mulle / piiskaa hei beibi teethän mulle niin saivat huutamaan ääneni vielä pahemmin käheäksi ja tanssimaan kuin kuolisin huomenna, tanssimaan kuin en olisi koskaan ennen, vaikka jalkani olivat siinä vaiheessa jo äärettömän kipeät. Toisaalta siinä vaiheessa kipeät jalat tai järjetön nälkä eivät haitanneet mitään, nimittäin sen rinnalla, kuinka sanoinkuvaamattoman onnelliseksi viimeisimmät tunnit, musiikki ja maailman rakkain yhtye olivat minut saaneet, mikään ei tuntunut yksinkertaisesti enää yhtään miltään.

Mikään ei ollut yhtä suurta.