Siitä lähtien, kun kadotin itseni loputtomaan yrittämiseen, teennäiseen hymyilemiseen ja
aivan naurettaviin valheisiin, minusta on tuntunut kuin olisin vain varjo entisestä itsestäni. Varjo siitä ihmisestä, joka pysähtyi aamuisin juomaan vaniljateetä, hymyili katsellessaan maailmaa linssin lävitse ja istui aina iltaisin pimeässä asunnossaan soittamassa akustista kitaraa, varjo siitä ihmisestä, joka minä tahtoisin edelleen kuollakseni olla ja nimenomaan siksi päätin yhtenä lumisateisena iltapäivänä tarttua kameraani pelkästä siitä loputtomasta rakkaudestani kuvaamiseen, enkä vähääkään siksi, että minun olisi täytynyt kuvata, hymyilin katsellessani lumista maisemaa linssin lävitse ja tanssin askeleeni kotiin kylmyyden pistellessä poskipäitäni.
Vähän myöhemmin istuin kitaran kanssa katselemassa auringon laskevan ikkunalasin takana, annoin kaiken hetken vain olla ja istuin hievahtamatta kitara sylissäni soittamatta kuitenkaan mitään, sillä se tuntui turvalliselta. Tuntui turvalliselta nojata kevyesti valmistujaislahjaksi saamaani akustiseen kitaraan ja juoda vaniljateetä, sitä aivan samaa kuin kolme vuotta sitten pienessä asunnossani Helsingissä, laskea sitten Isnäsin reissulta ostettu kettumuki pöydälle soittaakseni ja laulaa varovaisesti when you feel my heat / look into my eyes / it's where my demons hide / it's where my demons hide / don't get too close / it's dark inside / it's where my demons hide / it's where my demons hide, tuntea kyynelten tarttuvan silmäkulmiin musiikin voimasta. Kyynelten, jotka minun on ilmeisesti vuodatettava ollakseni vielä jonain päivänä se sama ihminen, joka itkee suunnattomasta onnellisuudestaan värivalojen loisteessa, kulkee tuntemattomilla kadunkulmilla kameran kanssa ja kirjoittaa öisin keskeneräisiä lauseita, joista ehkä jonain päivänä syntyy jotain kokonaista.
Lähetä kommentti