Viime torstaina pienen oopperakaupungin verhoutuessa pimeyteen saavuin vanhempieni kotipihaan, jonka portilla oli hautakynttilä, jokin on muuttunut, unohduin hetkeksi miettimään tahtomatta kuitenkaan myöntää sitä itselleni. En tahtonut myöntää itselleni, että sama musta karvakuono, joka oli vielä heinäkuussa kävellyt metsässä hitaasti perässäni, oli vain muutama päivä ennen saapumistani nukahtanut viimeisen kerran isäni käsivarsille, ei sellaista tahdo myöntää tai ymmärtää, sellaisesta ei tahdo puhua tai kirjoittaa. Enkä minä ole puhunutkaan tai varsinkaan kirjoittanut, olen vain padonnut kaiken sisälleni ymmärtämättä edes itsekään sitä suunnatonta surua, jota olen kantanut sisälläni siitä torstai-illasta lähtien, siitä illasta, kun romahdin lattialle osaamatta sanoa sanaakaan, romahdin, enkä ole enää tavallaan osannut päästää irti siitä tunteesta.
En ole osannut päästää irti siitä suunnattomasta surusta, jota kannan rintalastani alla osaamatta muuttaa sitä keskeneräisiksi lauseiksi, en ole osannut purkaa sitä musiikkiin tai valokuvaamiseen, en ole yksinkertaisesti osannut käsitellä sitä. En ole osannut käsitellä ja surun muuttaessa hetkittäin muotoaan käsittämättömään vihaan, aivan loputtomaan toivottomuuteen tai ahdistukseen olen yrittänyt paeta kaikkea sitä keskittymällä kaikkeen epäolennaiseen ja olemalla vihainen sille kaikista rakkaimmalle ihmiselle ilman mitään järkevää syytä, mutta se suunnaton suru on kaikesta huolimatta tuntunut jatkuvasti aivan uskomattoman painavalta rintalastani alla. Siihen suruun ei ole auttanut mikään ja kirjoittaessani tätä kynttilöin valaistussa asunnossani kyyneleet polttavat silmäkulmissa, annan itselleni luvan olla rikkinäisempi kuin kertaakaan neljään vuoteen ja tunnen, kuinka kyyneleet alkavat virrata vuolaina poskipäille, ehkä tämä kirjoittaminen kuitenkin auttaa minua käsittelemään sitä surua, sitä aivan suunnatonta surua, johon olen viikon verran luullut hukkuvani.
Lähetä kommentti