Ennen auringonnousua elämä tuntuu aivan hidastetulta elokuvalta,
kuuntelen varovaisia askelia yläkerrasta kävellessäni villasukat
jalassa keittämään lakritsiteetä pitääkseni itseni lämpimänä lokakuun kylmyyden tunkeutuessa
sisään ikkunalasin lävitse ja hiljaisuuden kaikuessa pienessä yksiössäni pysähdyn katselemaan omaa peilikuvaani, tummia silmänalusia ja takkuisia hiuksia. Kahdeksan jälkeen kylmyys tarttuu pistävästi sormenpäihin, hengitän jäätävää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja myöhemmin kirjoitan itsemurhasta ja Kingston Wallista, mustekynällä ruutupaperille monen kirjoitusvirheen kanssa. Kerron pitäväni melankoliaa tavallaan kauniina ja kuuntelen hiljaisuuden täyttävän huoneen, hymyilen varovaisesti osaamatta sanoa enää mitään.
Iltapäivällä istun studion lattialla nauramassa kaikelle järjettömälle, jatkuvasti väärässä kohdassa oleville valoille ja sille faktalle, ettei olekaan niin naurettavan helppoa, iltapäivän levottomuus kylmällä lattialla ja voidaanko mennä jo kotiin, myöhemmin saman iltapäivän aikana kävelen keskustassa kylmyyden pistellessä poskipäitäni ja ostan halpaa viiniä, nauran itsekseni. Kaupungin verhoutuessa ikkunalasin takana pimeyteen musiikki kuulostaa menneisyydeltä, istun sängyn reunalla puhumassa kaikesta epäolennaisesta ja hymähdän asioille, joita en täysin ymmärrä. Kahden aikaan pyöräilen pimeyteen verhoutuneilla kaduilla, kaupunki ympärilläni tuntuu uinuvan rauhallisuudessaan ja unohdun miettimään, kuinka kaikesta huolimatta elämä on ollut äärettömän kaunista. Kaunista niinä hetkinä, kun olen istunut satamassa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, pyytänyt kuvaamaan vähän kauempaa ja katsellut sitten silmiin, ollut typerän rakastunut.
Kaunista niinä hetkinä, kun tämä kaupunki on pukeutunut uskomattoman kauniiseen syksyyn ja ilmassa on tuoksunut onnellisuus, se sama onnellisuus kuin kaikkina muinakin syksyinä, rauhoittava ja samanaikaisesti inspiroiva, toisaalta eiväthän ne ole koskaan sulkeneet toisiaan pois. Äärettömän kaunista, hymyilen vielä itsekseni nukahtaessani maailman rakkaimman ihmisen viereen näkemään unta kerrostalojen porttikongeista, vuosien takaisista muistoista ja ihmisistä ja aamulla runokirjan mustalla sivulla laske kaikki maailmanloput ja alut, auringonsäteet piirtävät varjojaan valkoisille seinille unohtuessani niille mustille sivuille ja sanoihin kumpia on enemmän, tänään ehkä kuitenkin niitä alkuja, suljen vielä hetkeksi silmäni ollakseni olematta.
Lähetä kommentti