CHISU @ LUTAKKO 14 10 2016
Yhtenä iltana katselin pimeyteen verhoutuvaa maisemaa ikkunalasin takana unohtuen hetkittäin miettimään, kuinka käyn nykyään naurettavan vähän keikoilla ja kuinka tavallaan kaipaan sitä tunnetta enemmän kuin mitään, sitä, kuinka musiikki vetää armottomasti turpaan ja yleisömeren keskellä on vain hukuttava siihen tunteeseen, annettava kyyneltensä valua vuolaina poskipäille ja huudettava sitten äänensä käheäksi. Kaipaan sitä tunnetta, kun musiikki merkitsee aivan kaikkea, mietin pukeutuessani ensimmäistä kertaa tänä syksynä keikkamekoksi ristimääni vaatekappaleeseen ja vahvistaessani meikkini poikkeuksellisen tarkasti, kaipaan sitä, kuinka on juostava päästäkäseen eturiviin ja odotettava seuraavat kaksi tuntia yhtyeen viimein nousevan värivalojen loisteeseen, kaipaan ohikiitävää maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana aamuyön tunteina ja väsyneitä jalkoja pienen soluasunnon eteisessä, kaipaan meikit levinneinä onnellisuuteen nukahtamista.
Kaipasin niin paljon, että tuntui yksinkertaisesti uskomattomalta seisoa yleisömeren keskellä myöhemmin samana iltana odottamassa Chisun nousevan värivaloihin, odottamassa sitä ihan käsittämätöntä tunnetta, kun ainoastaan musiikilla on merkitystä. Tunnin odottamisen jälkeen musiikki tuntui taas voimana selkärankani jokaisessa nikamassa, kylminä väreinä vähitellen kalpeaksi muuttuvalla ihollani ja kaipuuna rintalastani alla, sanojen se on /
ja se pysyy /
kuin totuus taivaalla / vaik kerrot
/ tai kiellät
/ tai luulet
/ vaik tiedät
/ ain pohjan polaris
sua kutsuu kotiis täyttäessä loppuunmyydyn Lutakon nurkkia olisin halunnut itkeä silmät päästäni ja huutaa ääneni käheäksi, tuntui kuin olisin palannut kotiin oltuani aivan luvattoman kauan eksyksissä. Siihen tunteeseen ei koskaan totu, siihen, kun yleisömeren keskellä musiikki ottaa turvalliseen syleilyynsä, kuljettaa mukanaan suunnattoman voimakkaissa tunteissa ilman häivähdystäkään pelosta ja tarttuu sitten olkapäähän hyökyaallon kaltaisesti, vetää armottomasti turpaan järjettömällä voimallaan ja lopulta pakottaa huutamaan kovempaa kuin koskaan aiemmin, siihen tunteeseen ei yksinkertaisesti voi tottua, se on tavallaan aina uusi.
Se tunne on tavallaan aina uusi ja tuntematon, keinuttaa mukanaan hetkittäin tunteiden sijaan vaikeimmissa muistoissa löytäen avonaiset haavat haurailta käsivarsiltani ja jättää vetämättä turpaan kyynelteni valuessa vuolaina poskipäille, minä mietin hymyillessäni kyynelteni seasta sanojen muistatko kuinka rakastuimme / jo katseella yhteen naulaannuimme / yksi pyyntö ja yksi vastaus / nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus kaikuessa värivalojen loisteessa. Ilman sua täällä ei oo paljon mainittavaa, lauloin yleisömeren mukana muistuttaen itseäni siitä, kuinka minun suhteeni musiikkiin, värivalojen loisteeseen ja kaikkeen ennen niin rakkaaseen on muuttunut viimeisimmän vuoden aikana ja kuinka elämääni on tullut jotain sellaista, mikä menee musiikin ohitse hetkeäkään miettimättä, jotain sellaista, mitä en osannut odottaa ja mitä en vaihtaisi mihinkään.
Jotain sellaista, mikä sai suhteeni kaikkeen ennen niin rakkaaseen muuttumaan suunnattomasti, vaikka sitä muutosta olikin aivan uskomattoman vaikeaa huomata yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossa ja jokaisessa lämpimässä kyyneleessäni. Siinä hetkessä muutosta ei pystynyt huomaamaan ja taluttaessani myöhemmin polkupyörääni Kuokkalan sillalla mietin itseksnei, että Chisu oli mahdollisesti vielä uskomattomampi kuin sinä heinäkuisena päivänä Provinssissa, kun minä tanssin vesisateessa loputonta onnellisuutta ja parempi kuin itkiessäni neljä vuotta sitten sanoille siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin / että vastatuulessakin lentää jaksaisi Ilosaarirockissa, Chisu oli sanoinkuvaamattoman ihana ja musiikki niin rakasta, etteivät nämä keskeneräiset lauseeni enää riittäisi kuvailemaan sitä tunnetta. Niin rakasta, huokaisin sulkiessani kotioven perässäni ja nukahtaessani meikit levinneinä loputtomaan onnellisuuteen, niin rakasta.
Lähetä kommentti