RUGER HAUER @ LUTAKKO 09 09 2016
Kirjoitin huhtikuussa, kuinka Ruger Hauer on kuuntelemani mukaan ottanut aivan jokaisella albumillaan harppauksen kohti tuntematonta ja kuinka uuden albumin kohdalla tämä harppaus on otettu ehdottomasti siinä, että albumin tekemiseen ovat osallistuneet Regina-yhtyeestä tutut Iisa ja Mikko Pykäri. Nimenomaan juuri se muutos sai allekirjoittaneen mielenkiinnon kuitenkin aiemmin samana keväänä heräämään, nimittäin maaliskuussa ilmestyvä albumi tulisi olemaan tämän muutoksen takia joko äärimmäisen hyvä tai ainoastaan valtava pettymys. Välimuotoja albumin onnistumisessa ei ollut eikä niitä albumin ilmestyttyä todella tarvitukaan, nimittäin maatessani silloin muuttolaatikoiden keskellä pimeässä asunnossani kuuntelemassa albumia ensimmäistä kertaa olin vaikutttunut siitä, kuinka Iisan suunnattoman kaunista ääntä oli käytetty tavallaan instrumenttina sen sijaan, että laulajasta olisi tehty bändiin uutta jäsentä. Mature on ollut itselleni henkilökohtaisesti ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien albumi muutoksista, kasvukivuista ja tavallaan myös aikuisuudesta, näihin kolmeen teemaan nojaava albumi on sanoituksiltaan hetkittäin niin äärettömän aito ja rehellinen, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.
Ehkä nimenomaan sen aitouden ja rehellisyyden ansiosta seistessäni kyseisen albumin julkaisukeikalla Tavastialla huhtikuussa olin ainoastaan sanattomuutta, tavallaan uskomattoman rikkinäinen ja biisi toisensa jälkeen enemmän sekaisin kaikesta, kun musiikki mursi jokaisen kylkiluuni yksi kerrallaan jättäen jälkeensä reikiä keuhkoihini. Tuntui yksinkertaisesti käsittämättömältä, kuinka suunnattomasti itselleni silloin vielä suhteellisen vieras yhtye pystyi lopulta vaikuttamaan tunteisiini ja samalta tuntui vielä samaisen kiertueen viimeisellä keikallakin, kun seisoin yleisömeren keskellä Lutakossa yhtenä kauniina perjantaina. Jokin oli kuitenkin muuttunut, nimittäin siinä, missä Tavastian keikalla astelin ovista ulos jo vähän ennen encorea määrittelemättömän tunnemassan tuntuessa rintalastan alla liian ahdistavana, sinä kauniina perjantaina olin ainoastaan järjettömän onnellinen kaikista niistä vahvoista tunteista ja musiikista, joka on näiden viiden kuukauden aikana tullut itselleni niin sanoinkuvaamattoman rakkaaksi, että siihen tuntui jopa turvalliselta kietoutua tunteiden ollessa hetkittäin hyökyaaltojen kaltaisia. Tuntui turvalliselta olla elossa jokaisella hengenvedollaan yleisömeren syttyessä liekkeihin, musiikin tuntuessa uskomattoman vahvana selkärankani jokaisessa nikamassa ja onnellisuuden tarttuessa olkapäähäni encoren aikana, enää minä en ollut kasa määrittelemätöntä tunnemassaa, minä olin enemmän kuin koskaan elossa ja järjettömän onnellinen siitäkin. Kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla unohduin hetkeksi miettimään, kuinka en sitten kuitenkaan osannut sanoa, kumpi keikka oli itselleni henkilökohtaisesti enemmän, eikä minun oikeastaan tarvinnut osatakaan, jokatapauksessa suosittelen edelleen ehdottomasti kuuntelemaan yhtyeen maaliskuussa ilmestyneen albumin ja joskus tulevaisuudessa astelemaan värivaloihin tuntemaan musiikin selkärangassa.
Lähetä kommentti