12. syyskuuta 2016

always, always and forever we will shine this beautiful

hki 195hki 144hki 193

     SHIVAN DRAGN @ KONEPAJAN BRUNO 26 08 2016

Olen kirjoittanut luvattoman useasti Rubikin viimeisesti keikasta ja aion kirjoittaa siitä myös nyt, nimittäin kyseinen keikka oli itselleni henkilökohtaisesti valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa. Kolmen vuoden takaisena joulukuisena iltana kokonainen todellisuus ympäriltäni katosi huutaessani ääntäni käheäksi uskomattoman rakkaista sanoista, nostaessani käteni ilmaan kyyneleet silmäkulmissa ja sulkiessani hetkittäin silmäni tunteakseni musiikin voiman viimeisen kerran jokaisella hengenvedollani, mutta itkin vuolaasti vasta kiittäessäni viimeisen kerran kaikesta, maailmaani harmoniaan verhonneesta musiikista, siitä loputtomasta tunnemassasta värivalojen loisteessa ja viimeisestä keikasta, joka kaikessa haikeudessaan oli yksinkertaisesti yksi parhaimmista koskaan näkemistäni keikoista. Rubik oli ja on edelleen itselleni yksi niistä yhtyeistä, jotka ovat maalanneet maailmaani äärettömällä kauneudella myrskypilvien kerääntyessä taivaalle niinä kaikista yksinäisimpinä iltoina ja jättäneet jälkeensä käsittämättömän kaunista hiljaisuutta auringonlaskun verhotessa maailmaa harmoniaansa, kyseinen yhtye on saanut tanssimaan rankkasateiden iskiessä ksavoilleni ja kirjoittamaan rakkautta kyynelten virratessa poskipäilleni, kyseinen yhtye on saanut rakastamaan elämää.

Kävellessäni kyseisen keikan jälkeen rautatieasemalle mietin, ettei koskaan tule mitään samanlaista, mikään ei tule koskaan tanssittamaan minua rankkasateissa tai maalaamaan kasvoilleni onnellisuutta myrskypilvien kerääntyessä taivaalle, mikään ei tule koskaan kulkemaan kylminä väreinä selkärangassani samalla tavalla. Ollakseni rehellinen, tunsin katkeruutta ja suunnatonta tyhjyyttä kokonaisen vuoden ajan aina siihen asti, kunnes seisoin joulukuussa 2014 Tampereen Yo-Talolla eturivissä katselemassa Artturi Tairan astelevan värivalojen loisteeseen samaa onnellisuutta silmissään kuin Rubikin viimeisellä keikalla, siinä hetkessä minä tunsin palanneeni kotiin ja kaikki loputtomalta tuntunut katkeruus sydämestäni mureni musiikin tuntuessa kylminä väreinä kalpealla ihollani. Siinä hetkessä keinuin onnellisuus kasvoillani musiikin taianomaiseen harmoniaan, suljin silmäni ollakseni osa sitä taianomaisuutta ja rytmiä, jonka annoin kuljettaa mukanaan suunnattomassa onnellisuudessani. Minä rakastin värivalojen loisteessa kaikuvaa musiikkia aivan jokaisella hengenvedollani ja hukkuessani samaan musiikkiin elokuun lopussa Konepajan Brunossa tuntui kuin en olisi koskaan rakastanut musiikkia niin paljon, Helsingin pukeutuessa pimeyteen seisoin eturivissä silmät kiinni tutun falsettiäänen kuljettaessa mukanaan harkituissa melodioissa.

Shivan Dragn tuntui kurkottavan edelleen tuntemattomaan näyttämättä vieläkään pienintäkään häivähdystä epävarmuudesta, musiikin kaikuessa värivalojen loisteessa vaivuin transsinomaiseen tilaan ja olin pelkkää sanattomuutta, eivätkä sanat koskaan riittäisi kuvailemaan sitä määrittelemätöntä tunnemassaa, joka kulki lävitseni sinä elokuisena iltana. Sanat eivät koskaan riittäisi kuvailemaan rakkautta, jonka tunsin jokaisessa hengenvedossani keinuessani musiikin mukana maailman rakkaimman ihmisen vieressä tai istuessani myöhemmin Helsingin pimeydessä tupakansavun tarttuessa hiuksiini, Shivan Dragn teki minusta jälleen aivan äärimmäisen onnellisen ihmisen ja kyynelten tarttuessa silmäkulmiini kävellessäni rautatieasemalle pysähdyin hetkittäin katselemaan yötaivaan loputonta kauneutta. Kuuntelemaan hiljaisuutta tuntemattomilla kadunkulmilla ja ensimmäistä kertaa Rubikin viimeisen keikan jälkeen en osannut olla vähääkään surullinen siitä, että uskomattoman suuri musiikkirakkauteni haudattiin sinä joulukuisena iltana kolme vuotta sitten. En osannut olla surullinen, sillä ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, kuinka käsittämätöntä taianomaisuutta hautaamisesta seurasi ja kuinka musiikki ei kuitenkaan katoa mihinkään, se vain muuttaa muotoaan.

hki 225