8/08/2016

koskettavimmat hetket provinssissa

Kokonaisen kuukauden olen miettinyt, kuinka tahtoisin kirjoittaa niistä uskomattoman kauniista hetkistä Provinssissa, silmäkulmiin kiteiksi unohtuneista kyynelistä musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa ja loputtomasta onnellisuudesta istuessani sinun kanssasi maailmanpyörässä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä, hymyilemisestä auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin sadepisaroiden putoillessa varovaisesti kasvoilleni ja siitä sanoinkuvaamattomasta rakkaudesta musiikin löytäessä jokaisen salaisuuteni haurailta käsivarsiltani, siitä kaikesta minä olen tahtonut kirjoittaa ja kun olen nyt viimein alkanut näkemään auringonlaskujen kauneuden kaikkien niiden harmaiden päivien jälkeen tuntuu, että pystyn vihdoin kirjoittamaan siitä kaikesta. Nimenomaan siksi aion seuraavaksi kirjoittaa teille koskettavimmista hetkistä Provinsissa 2016, sellaisista, kun musiikki kaivautui armottomasti kylkiluideni alle saaden sydämen muuttamaan rytmiään ja kyyneleet virtaamaan vuolaina poskipäille, niistä sellaisista, kun uskoin pakahtuvani kaikkeen siihen loputtomaan onnellisuuteen musiikin ollessa enemmän kuin ikinä.

         Musiikin ollessa enemmän kuin osaisin koskaan kirjoittaa.        

IMG_20160701_000159IMG_20160630_233118IMG_20160701_000312

Nightwish ansaitsee olla ensimmäinen, josta kirjoitan ensimmäistäkään keskeneräistä lausetta, nimittäin seistessäni yleisömeren keskellä ennen keikkaa unohduin miettimään, kuinka seitsemän vuotta aiemmin minä istuin Olavinlinnassa hukkumassa suunnattomaan onnellisuuteen kyseisen yhtyeen keikalla ja kuinka kävellessäni myöhemmin pikkukaupungin katuja pimeyden keskellä minusta ei lähtenyt enää pienintäkään äännähdystä. Nimenomainen keikka oli yksi hienoimpia koskaan näkemiäni ja seistessäni seitsemän vuotta myöhemmin siinä yleisömeren keskellä rakastin Nightwishiä mahdollisesti vielä vähän enemmän kuin sinä taianomaisena iltana, sanojen would you do it with me / heal the scars and change the stars / would you do it for me / turn loose the heaven within tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni ja olisin tahtonut huutaa ääneni käheäksi pelkästä siitä pakahduttavasta tunteesta.

Siitä pakahduttavasta tunteesta, kun yleisömeren syttyessä liekkeihin ja musiikin vetäessä aina hetkittäin armottomasti turpaan sydän vaihtoi rytmiään musiikin tahtiin ja maailma ympäriltäni katosi kaikkeen siihen loputtomaan onnellisuuteen. Musiikki ei ollut pitkään aikaan tuntunut niin järjettömän vahvasti jokaisessa hengenvedossani ja viimeistään siinä vaiheessa, kun The Greatest Show On Earth sai nostamaan kädet ilmaan olisin voinut huutaa sen koko maailmalle, että tämä yhtye on ja tulee todennäköisesti aina olemaan yksi suurimmista rakkauksistani. Uskomatonta, yksinkertaisesti aivan helvetin uskomatonta.

IMG_20160701_004145IMG_20160701_012742

Nightwishin jälkeen seisoin yleisömeren keskellä Sannin keikalla ja huusin ääntäni käheäksi sanoista mä olen yksin vaik metro täynnä on ihmisii / ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii kyynelten varovaisesti tarttuessa silmäkulmiini, siinä hetkessä tummansinisen taivaan alla palasin viime heinäkuuhun ja omaan toivottomuuteeni seistessäni vuorokauden vaihteessa Pasilan asemalla odottamassa seuraavaa junaa. Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä / jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä ja aiemmin silmäkulmiin jääneet kyyneleet virtasivat poskipäilleni vielä vuolaammin kuin tuntia aiemmin, mutta uskallan siltikin väittää, että huudettuani kokonaisen tunnin ajan ääntäni käheäksi yleisömeren kokoisen kuoron kanssa olin varmasti onnellisempi kuin aikoihin. Sellainen on nimittäin tavallaan uskomattoman voimaannuttavaa, yleisömeren keskellä huutaminen musiikin ottaessa turvalliseen syleilyynsä ja onnellisuuden tuntuessa selkärangassa.

Myöhemmin harhailin kengät mutaisina festarialueella ja hymyilin tyhmästi törmätessäni sattumalta siihen maailman rakkaimpaan ihmiseen, jonka viereen nukahdin tuntia myöhemmin leirintäalueen jatkaessa omaa elämäänsä ympärillämme aamunkoittoon asti. Ei nimittäin harmittanut, etten jaksanut jatkaa juhlimista.

IMG_20160701_155937

Perjantaina en osannut lopettaa hymyilemistä aivan uskomattoman ihanan Chisun noustessa päälavalle, sadepisaroiden putoillessa kasvoilleni tanssin sanojen ku beibi sä oot vaan niin ihana / sun kanssa kaikki on vaan ihanaa / mä haluun olla sulle ihana / tää kaikki on vaan ihan ihanaa / sä oot ihana tuntuessa jokaisessa hengenvedossani loputtomana onnellisuutena ja annoin musiikin keinuttaa mukanaan tunnetilasta toiseen. Chisu oli vain yksinkertaisesti niin sanoinkuvaamattoman ihana, etten osanut lopettaa hymyilemistä edes kävellessäni ihmismeren mukana leirintäalueelle, onneksi tämä ihana nainen palasi vihdoin festarilavoille.

IMG_20160701_171700-horz-vert

Amorphis on itselleni henkilökohtaisesti yksi niistä yhtyeistä, jotka yhdeksän vuotta sitten auttoivat minua jaksamaan eteenpäin niinä toivottomuuteen verhoutuneina hetkinä, kun maailmani pukeutui ainoastaan harmaaseen auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaan, mutta samalla myös yksi niistä yhtyeistä, jotka saivat rakastumaan musiikkiin aivan uskomattoman palavasti. Yksi niistä yhtyeistä, jotka saavat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa ja ehkä nimenomaan siksi seistessäni yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa päälavalle iltapäivän auringonsäteiden häikäistessä silmiäni tuntui kuin olisin edelleen se sama ihminen kuin yhdeksän vuotta sitten, se sama ihminen, vaikka tämä yhtye ei olekaan värittänyt maailmaani vuosikausiin, ehkä nimenomaan siksi minä rakastin aivan kuin yhdeksän vuotta sitten.

Amorphiksen jälkeen istuin hetken leirintäalueella nauramassa kaikelle epäoleelliselle, join halpaa viiniä ja myöhemmin seisoin yleisömeren keskellä tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekevän ja samalla yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvaneen Antti Tuiskun noustessa värivalojen loisteeseen, eikä sitä hullua tunnetta olisi mitenkään mahdollista kuvailla keskeneräisin lausein. Siinä oli jotain uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla hetkessä oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja olin äärettömän ylpeä miehestä, joka sai yleisömeren muuttumaan liekkimereksi ennen ensimmäistä kertosäettä. Se tunne liittyi erittäin vahvasti siihen, että historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne kolmentoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui yksinkertaisesti aivan uskomattomalta nähdä yleisömeren leimahtavan liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui niin uskomattomalta, että olisin voinut itkeä silmät päästäni siitä rakkaudesta.

IMG_20160701_191029IMG_20160701_195831

Kirjoitin viime lokakuussa Pakkahuoneella todistamani keikan jälkeen, että värivalojen loisteessa ei ollut kyse enää ainoastaan Antti Tuiskun fanittamisesta vaan myös siitä, mistä kyseinen artisti halusi meille musiikillaan sanoa. Uskallan väittää edelleen samaa, nimittäin tämän pedoksi leimatun artistin huutaa etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii hän puhuu jostain sellaisesta, mistä meidän jokaisen pitäisi puhua aivan ehdottomasti enemmän. Se, että joku Antti Tuiskun kaltainen, kaiken median asettaman paineen keskellä, sanoo meidän kaikkien kelpaavan juuri tällaisina tuntuu oikeasti aivan uskomattomalta, sai Pakkahuoneella yleisömeren repeämään liitoksistaan ja niin tapahtui Provinssissakin, yleisömeren keskellä oli hetken aikaa sellaista taikaa, etteivät kyyneleet olleet kaukana onnellisuudestani huolimatta. Eivätkä ne olleet kaukana oikeastaan missään vaiheessa, nimittäin olin yksinkertaisesti aivan järjettömän ylpeä lavalle nousseesta miehestä ja nostaessani käteni ilmaan loputtomasta rakkaudestani en enää osannut sanoa mitään, Antti Tuisku veti ehdottomasti yhden Provinssin parhaista keikoista.

IMG_20160701_200036

Auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen illan viileyteen seisoin yleisön keskellä odottamassa Damien Ricen nousevan lavalle, olin odottanut kyseistä keikkaa enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää ja miehen viimein noustessa lavalle tuntui kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt aloilleen, musiikki tuntui selkärangan jokaisessa nikamassa jättäen jälkeensä ainoastaan kylmiä väreitä ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmiin pelkästään siksi, että olihan se nyt yksinkertaisesti aivan järjettömän kaunista. Sellaista, etten pystynyt liikahtamaankaan musiikin kulkiessa lävitseni kuljettaen mukanaan tunnetilasta toiseen ja sanojen what i want from you is empty your head / they say be true, don't stain your bed / we do what we need to be free / and it leans on me like a rootless tree kaivautuessa armottomasti rintalastani alle tuntui hetkittäin vaikealta hengittää, se oli vain niin käsittämättömän kaunista ja vahvaa samanaikaisesti, ettei mitään järkeä.

Leave me out with the waste / this is not what i do / it's the wrong kind of place / to be thinking of you / it's the wrong time / for somebody new / it's a small crime / and i've got no excuse ja vieressäni tyttö murtui vuolaisiin kyyneliin, is that alright? / give my gun away when it's loaded / is that alright? ja ne kyyneleet minunkin silmäkulmistani valuivat poskipäilleni vuolaampina kuin kertaakaan Provinssin aikana, en koskaan unohda.

IMG_20160701_225053

Damien Ricen jälkeen istuin teltassa lukemassa puhelimeni näytöltä yhä uudelleen sanoja "Due to illness and doctor's advice, we will not be able to perform at Provinssirock Festival on Saturday. Apologies to our fans in Finland, we will be back soon" sydämeni jättäessä lyöntejä väliin pelkästään sen loputtoman pettymyksen takia. Bring Me The Horizonin keikan peruuntuminen tuntui iskulta suoraan rintalastan alle ja rehellisesti sanottuna kyseinen uutinen onnistui pilaamaan loppuiltani yksinkertaisen täydellisesti, vituttihan se.

IMG_20160702_184506-vert

Voisin kirjoittaa tähän, kuinka eräänä toukokuun kolmantenatoista päivänä istuin koulumme liikuntasalin takarivissä kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä tai kuinka PMMP jätti lopetettuaan suunnattoman aukon sydämeeni, mutta myös festareiden esiintyjäkattauksiin. Minä voisin kirjoittaa, mutta jätän kuitenkin kirjoittamatta, nimittäin Vesalan noustessa Woodland Stagelle lauantai-iltana niillä kolmen vuoden takaisilla tapahtumilla ei ollutkaan enää yhtään mitään merkitystä ja musiikin hyväillessä kuuntelijoitaan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen lavalla oli artisti, joka vaikutti vilpittömän kiitolliselta jokaisesta katsomaan saapuneesta ihmisestä.

Kirjoitin kesäkuussa, kuinka Vesalan debyyttialbumin Sinuun minä jään on kaikessa haikeudessaan aivan äärimmäisen kaunis ja kuinka sanojen sä teetkin maailmasta kauniimman elää / nään taivaalla kun putoo tähti pimeään / jos mekin kerran täältä samoin kadotaan / kuin tähdenlennot avaruuteen / sinua en aio unohtaa silmäkulmissa polttaneet kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäille, kirjoitin, kuinka mikään ei ollut aikoihin koskettanut niin syvästi. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää / sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet / pöydät on siivottu ja vieraat menneet ja kyyneleet tuntuivat polttavina silmäkulmissani seistessäni yleisömeren keskellä maailman rakkaimman ihmisen vieressä, juuri ne sanat koskettivat siinä hetkessä vielä enemmän kuin kuunnellessani samaisia sanoja aikaisemmin kesäkuussa, siinä hetkessä olin äärimmäisen kiitollinen sekä ihmisestä vierelläni että musiikista, joka tuntui rakkaammalta kuin aikoihin.

Kiitollinen kaikesta, yksinkertaisesti aivan kaikesta.            

IMG_20160702_190439-horz-vert

Vesalan keikan jälkeen istuin sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa maailmanpyörässä, olin typerän onnellinen kaikesta ja unohduin miettimään, kuinka en ole koskaan rakastanut yhtä suunnattomasti, en ole koskaan uskaltanut rakastaa yhtä suunnattomasti. Nimenomaan siinä hetkessä katsellessani festarialuetta alapuolellani, tuntiessani varovaisen tuulen hiuksissani ja nauraessani kaikelle sille onnellisuudelle tuntui kuin kaikki olisi ollut hetken siinä, kuin koko elämäni olisi kiteytynyt siihen yhteen hetkeen.

Biffy Clyro oli ääretöntä rakkautta huolimatta siitä, että yleisö koostui epäilemättä erittäin suureksi osaksi Rammsteinia odottavista ihmisistä ja edessäni riehui ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti sellaisia ihmisiä, joita olisin halunnut lyödä. Hetkittäisestä vitutuksestakin huolimatta musiikin tunkeutuessa armottomasti rintalastani alle tuntui kuin millään muulla ei olisi ollut mitään merkitystä ja vaikka alan vähitellen toistaa itseäni niin sanat nothing lasts forever, except you and me / you are my mountain, you are my sea / love can last forever between you and me / you are my mountain, you are my sea saivat kyyneleet silmäkulmaan siinä hetkessä, yleisömeren keskellä lauantai-iltana maailman rakkaimman ihmisen käsivarret minun ympärilläni. Toisaalta minä en osaa olla edes pahoillani itseni toistamisesta tai tästä loputtomasta siirappisuudestani, nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni rakastan enemmän kuin voisin koskaan rakastaa musiikkiakaan ja vannon, että se on sanoinkuvaamattoman paljon. Aivan sanoinkuvaamattoman paljon, mutta rakastin minä Biffy Clyroakin ja sanojen i still believe it's you and me 'til the end of time kulkiessa pitkin selkärankaani olisin voinut vain itkeä, en osannut sanoa yhtään mitään ja olin yksinkertaisesti niin onnellinen, ettei siinä ollut mitään järkeä. Musiikki oli samanaikaisesti kaunista, särkyvää ja aivan suunnattoman voimakasta.

IMG_20160702_220844IMG_20160702_192204

Myöhemmin seisoin eturivissä todistamassa, kuinka Paperi T nousi Woodland Stagelle saattaen minut ensimmäisten biisien aikana tietynlaiseen transsinomaiseen tilaan, tiedättekö sellaiseen, että todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja ottaessa mukanaansa niin, ettei hetkeen ollut olemassa mitään muuta, ei ihmistä vierelläni eikä sitä viilenevää lauantai-iltaa Seinäjoella. Hetkittäin havahduin miettimään, kuinka en olisi muutama vuosi sitten uskonut voivani joskus seisoa siinä käsittämättömän vaikuttuneena sanattomuus toisena nimenäni tai lopulta toistavani sanoja minä ja töölö me ei olla niinku ennen / nyt sä oot vaan hautaustoimisto ja vanhuksii / me manskulle sammuttiin / viimeistä kertaa vielä vieri viereen mahduttiin. En todellakaan olisi voinut uskoa, mutta siitä huolimatta Paperi T oli jotain järjettömän ainutlaatuista ja niin lähellä taianomaisuutta, että siihen keikkaan oli hyvä lopettaa tämän vuoden Provinssi, ei sitä olisi voinut voittaa enää edes se Rammstein, jota muuten varmaan suurin osa tuli Provinssiin katsomaan, ahdistavan ihmismassan keskellä sieltä jostain ehkä sadan metrin päästä.

     No minä en tullut katsomaan Rammsteinia, mutta Provinssi oli silti uskomaton.

IMG_20160702_231541

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti