Olen kirjoittanut siitä, kuinka olen tuntenut kadottaneeni itseni, siitä, kuinka olen kirjoittanut yksittäisiä sanoja saamatta valmiiksi ensimmäistäkään
lausetta ja istunut öisin kuuntelemassa hiljaisuuden kaikuvan
melankoliaansa, sillä olen yksinkertaisesti unohtanut. Olen unohtanut, kuinka uskomattoman rauhoittavaa on katsella maailmaa linssin lävitse tai istua iltaisin soittamassa akustista kitaraa, olen unohtanut, kuinka suunnattomasti minä rakastan. Unohtanut kadottaen siinä samalla itseni pahemmin kuin koskaan aiemmin, mutta tänään sanojen i never wanna be anyone's enemy / i just wanna let myself be / the girl that i once was soidessa kuulokkeissa kävellessäni keskustassa ymmärsin, että tahdon taas muistaa.
Tahdon muistaa ja nimenomaan siksi kaivoin kangaskassistani kameran, katselin linssin lävitse kaupunkia, johon olen vähitellen näiden muutaman kuukauden aikana rakastunut niin vahvasti, etten jatkuvasti tunne loputonta kaipausta sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni. Annoin sanojen i never wanna be that girl i see / when did i fall so far? / barely recognise me / when do i move on? / so i recognise me keinuttaa mukanaan, istuin katselemassa maiseman avautuvan edessäni sanoinkuvaamattoman kauniina ja hymyilin itsekseni, kuinka siihen tarvittiin yksinkertaisesti vain tarpeeksi vahva päätös. Päätös siitä, kuinka tästä päivästä lähtien tahdon taas muistaa, kuinka uskomattoman rauhoittavaa onkaan kävellä kameran kanssa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä, istua iltaisin soittamassa akustista kitaraa ja kirjoittaa niiden yksittäisten sanojen sijaan kokonaisia lauseita, vaikka sanat olisivatkin väärässä järjestyksessä. Kuinka uskomattoman kaunis elämä on, vaikka hetkittäin olisinkin ainoastaan väärin, uskomattoman kaunis kuten albumi, jonka Tegan and Sara julkaisi aiemmin tänä vuonna, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen ja vaikka valokuvaamaan kaikkea turhaa, sellainen saattaa tehdä äärettömän onnelliseksi.
Tahdon muistaa ja nimenomaan siksi kaivoin kangaskassistani kameran, katselin linssin lävitse kaupunkia, johon olen vähitellen näiden muutaman kuukauden aikana rakastunut niin vahvasti, etten jatkuvasti tunne loputonta kaipausta sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni. Annoin sanojen i never wanna be that girl i see / when did i fall so far? / barely recognise me / when do i move on? / so i recognise me keinuttaa mukanaan, istuin katselemassa maiseman avautuvan edessäni sanoinkuvaamattoman kauniina ja hymyilin itsekseni, kuinka siihen tarvittiin yksinkertaisesti vain tarpeeksi vahva päätös. Päätös siitä, kuinka tästä päivästä lähtien tahdon taas muistaa, kuinka uskomattoman rauhoittavaa onkaan kävellä kameran kanssa auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä, istua iltaisin soittamassa akustista kitaraa ja kirjoittaa niiden yksittäisten sanojen sijaan kokonaisia lauseita, vaikka sanat olisivatkin väärässä järjestyksessä. Kuinka uskomattoman kaunis elämä on, vaikka hetkittäin olisinkin ainoastaan väärin, uskomattoman kaunis kuten albumi, jonka Tegan and Sara julkaisi aiemmin tänä vuonna, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen ja vaikka valokuvaamaan kaikkea turhaa, sellainen saattaa tehdä äärettömän onnelliseksi.
Lähetä kommentti